Valitse sivu

Parin viikonlopun takaiset 70-vuotisbileet päättyivät siis unelmaiseen lounaaseen Porvoossa, jonka jälkeen kiisimme Helsinkiin Red Hot Chili Peppersin keikalle. Keikan, joka ei oikein temmannut mukaansa (vaikka olin niin, niin auki ja alttiina!) jälkeen katosimme hetkeksi vielä Helsingin yöhön.

(Vika ei ollut välttämättä bändissä. En ole mikään festarieliö muutenkaan, koska a) en kestä bajamajoja ja b) en kestä ihmisiä. Onneksi näimme VIP-teltan muovi-ikkunoiden sisäpuolella ystävämme holauttelemassa gin toniceja kitusiinsa. Laitoimme hänelle viestiä, että hommaa meidät sinne ja vähän vikkelään, tai heitä edes sipsejä. Hän heitti sipsejä.)

Kävimme jatkoilla mm. Jackiessa Iso-Roballa, jossa oli sydämellinen palvelu (tuli loistava Monte Rosso jotenkin mieleen), soi aivan sairaan mahtava musiikki (kiitos cool DJ), ja jonka sisustus oli (rumia oluthanoja lukuunottamatta) kuin elokuvasta. Suuri nautinto, tuommoinen paikka, jossa silmä ja korva lepää. Mutta voi, roomalaistyylinen pullava peltipizza yöpalana ei aiheuttanut intohimoja, vaikka ymmärränkin kaiken työn ja taidon sen takana.

Onneksi maailmassa on sunnuntait. Sunnuntaina saa olla hidas ja ajatuksissaan, liikkua kuin lehmuksen varjo huoneissa, pysähdellä katsomaan, näkemättä. Ja antautua pitkille lounaille. Oli tosi kivaa olla pitkästä aikaa kahden kesken kokonainen päivä. Haahuilimme Helsinkiä, kävimme aamukahvilla Strinbergillä (aina Strinbergillä), teimme turhanpäiväisiä ostoksia. Lopulta ajauduimme Via Tribunaliin ja kysyimme pöytää. Se luvattiinkin parinkymmenen minuutin kuluttua, joten istuimme pikkuruisen baarin puolelle drinkeille. Sydän oli läikkyä yli baarin täydellisestä fiiliksestä, olisipa pöydän saaminen kestänyt kaksi tuntia… Lueskelimme, siemailimme aperoitamme, kurkistelimme ostoskasseihimme. Viihdyimme.

(Lukemisesta tuli mieleeni: Onko Belgian Lempi kuulolla? Miten tehdään aprikoosicocktail???)

Pöytämme kuitenkin vapautui tuossa tuokiossa ja vaihdoimme salin puolelle. Olimme analysoineet pizzalistaa jo odotellessamme, mutta onnistuin (kirjavalinnastako johtuen) ajautumaan eksistentiaaliseen kriisiin valintani kanssa. Onneksi tarjoilijapoika oli napakka ja keskeytti vuodatukseni (“…kun mä oon niinku tunnettu siitä että otan AINA Margharitan, mä oon The Margharita-ihminen, jos mä ottaisin sen niin mä voisin tavallaan vertailla, mut sitten toisaalta tilanne vaatisi gorgonzolaa ja sitä tonnikalapizzaa on kyllä kehuttu aivan valtaisasti ja…”)

Sä otat sen Margharitan. 

En edes muista minkä Parkkonen otti, koska kun pizza tuli pöytään, rakastelin sitä naamallani, sukelsin siihen, piehtaroin siinä, itkeskelin onnesta sen kaulaa vasten, piilottelin reunapaloja vaatteisiini ja lopuksi nuolin lautasen.

Apua. Mitä juuri tapahtui!?

Ymmärtänette pointin: IHAN JÄRKYTTÄVÄN HYVÄÄ PIZZAA OLI SE!

Nyt käyttäydyn kuin Christine F ja hakkaan Via Tribunalin nettisivuja auki uudestaan ja uudestaan, pohdin seuraavaa mahdollista ateriointikertaa ja tuskailen pizzavalintaa.

Eli yhdistä nämä, sinä kauniiden asioiden ystävä: Via Tribunaliin aperitiiveille ja pizzalle, ja jatkoille sekä musahengailulle Jackieen

Päivän kirja: Sarah Bakewell, At The Existentialist Café – Freedom, Being, and Apricot Cocktails

TallennaTallenna