comments 27

Yksi tähti

Tämäpä ongelmallinen elokuva. Seuraava papatukseni sisältää juonipaljastuksia, joten älä lue eteenpäin, mikäli haluat nähdä elokuvan neitseellisessä tilassa.

Neitseellinen tila voi tosin olla vaikea saavuttaa. Tarina menestyvästä artistista, joka syöksyy urallaan alamäkeen samalla kun uusi, raikas rakas nousee tähteyteen saa tässä jo neljännen elokuvaversionsa. Ja jos totta puhutaan, tämä tarina on kerrottu lukemattomia, lukemattomia kertoja, niin lukemattomia, etten jaksa enää ymmärtää miksi helvetissä taas.

Elokuva ei kerro TIPPAAKAAN naisen kasvutarinaa vaikka niinkin väitetään. Oikeasti. A Star is Born on nimittäin jälleen kerran taas vain ja ainostaan äijämäinen tarina alkoholistimiehen äijämäisestä elämästä ja vähän kuolemastakin. On monimutkaista isäsuhdetta, on veljesriitaa, on sitten kuitenkin se hurjan iso sydän siellä karskin kuoren alla, tykkää koirista, pelmuaa lehtikasassa ja diipadaapa.

Puhuuko Bradley Cooper aina noin, mölisemällä? Kaikki elokuvan miehet, paitsi tietysti homot ja drag queenit, puhuvat matalalta möristen kauheita kliseitä. Aivan järkyttävän ärsyttävää ja jotenkin tunkkaista ja vanhanaikaista. Pahin kiliseekimppu on Cooperin veljeä esittävä viiksivallu. Lady Gagalle taas ei ole annettu ainoitakaan järkeviä reploja, pelkkää täytemutinaa huohotettuna koko ajan puoliavoimina riippuvien (upeiden) huulien lomasta.

(Yhtä asiaa mä myös ihmettelen. Miksi Lady Gaga käyttää tai hänestä käytetään elokuvan markkinoinnissa nimeä Lady Gaga. Minusta olisi perustellumpaa, että naispääosanesittäjästä käytettäisiin hänen oikeaa nimeään Stefani Germanotta, olettaen, että Lady Gaga on Germanottan oman musiikkiartistiuden alter ego. Toivottavasti tämän markkinointikuvion on saanut päättää itse Germanotta/Gaga, eikä joku muu. En edes esimerkiksi minä, vaikka tiedänkin kaikesta kaiken.)

Elokuvassa on niin paljon etäännyttävää, etten jaksa edes listata kaikkea. Jotain kuitenkin:

Kohtaus, jossa Cooper ja Gaga tapaavat, ei tunnu sähköiseltä. Vaikka Lady Gaga osoittautuu ihanan luontevaksi ja karismaattiseksi näyttelijäksi  (niin hyväksi kuin kehnosti kirjoitettu ja ohjattu rooli antaa myöten), niin avauskohtaus ei ole ollenkaan uskottava. Siinä Gagan esitys ei ole karaokelaulantaa kummempaa ja hänen valkokangassäteilynsä on hämmästyttävän olematonta. Jotenkin luulen, että putosin vankkureista jo siinä vaiheessa ja muodostin mustan mielipiteeni, joka roikkui minussa kuin merilevä loppuun saakka.

Elokuvan aikaperspektiiviä on vaikea hahmottaa, mutta parin suhde ei avioliittostatuksestakaan huolimatta oikein kasva tai syvene. He käyttäytyvät useimmiten kuin vastarakastuneet pöhköt, ja me naimissa olevat tiedämme, että se ei ole suloista, se on vain epäuskottavaa.

(Esimerkiksi se kohta, jossa kännissä toikkaroiva mies pilaa naisensa tähtihetken laskemalla alleen. Väitän, että suurin osa vaimoista huutaisi suihkuun kannetulle miehelleen, että toivottavasti sä hukut sinne, vaikkei sitä oikeasti toivoisikaan, sen sijaan että syöksyy juhlapuvussaan jälleen kerran syleilemään ja hoivaamaan.)

Gagan roolihahmo putoaa alun tomerasta toimijasta epäuskottavasti ja selityksittä varsinaiseksi tossukaksi, eikä hänen musiikkuransa kummallista kehitystä rosoisesta rokkimimmistä  muoviasuissa kiemurtelevaksi pop-olioksi perustella mitenkään.

Jään, kuten niin usein ennenkin, kaipaamaan naisen raivoa ja ylipäätänsäkin jotain olemisen ja tekemisen sävyjä. En tarvitse enää yhtään uhrautuvaa, täydellistä, pelkkää viatonta valoa säteilevää, korkeintaan vähän söpösti nenäkästä naiskuvaa, vaikka se tuntuu olevan ainoa asia mitä miesohjaajat haluavat minulle tyrkyttää. Tämmöisistä naisista me pidämme, näistä haaveilemme. Miksi te kiukuttelette, miksi te ette vain voi tanssia kädet levällään hymy huulilla pitkin katuja, siivota isienne ja miehienne keittiöitä ja olla ymmärtäväisiä pikku pillukkaita?

Mistä puolivälin hetkellinen parisuhdekriisi kumpuaa, se jää koko ajan heiluvien, vaihtoehdottomien lähikuvien jalkoihin? Siitä ryyppäämisestä, naisen musiikillisesta muutoksesta, menestyksen epätasaisuudesta? En saa kiinni.

Vastuu lopullisista päätöksistä ei tietenkään ole sitten mitenkään rokkariäijän, vaan jonkun nuoren managerinilkin, niin että rokkariäijä on aina ja ikuisesti sankariraukka ja manageri on tuhma.

Mikä elokuvassa sitten on hyvää? Bradley Cooper on järisyttävän komea ja laittaa kyllä itsensä isosti likoon. Voisin hyvin kuvitella fanittavani häntä (hänen esittämäänsä rokkaria), jos olisin rokkareita fanittavaa sorttia. Mutta en edelleenkään ymmärrä miksi hänen holtiton ja vastenmielinen käytöksensä oikeuttaa hänelle kaiken sen sankarillisen elokuvakohtelun. Miksi tämä elokuva on kuitenkin taas pohjimmiltaan miehen sankaritarina?

Pidin elokuvassa kahdesta asiasta: Niistä sekunneista, kun Bradley Cooper pyyhkäisee hiukset korvansa taakse (ah!), ja siitä kohtauksesta, kun Lady Gaga astuu ensimmäisen kerran suurelle lavalle Cooperin rinnalle ja antaa palaa, täynnä virtaa.

Elokuva loppuu naurettavan laskelmoituun lauluun (en muuten saa päähäni yhtäkään elokuvan biiseistä, vaikka niille povataan Oscareita, mistään korvamadoista ei ainakaan kohdallani voi siis puhua), jonka on tarkoitus kirvoittaa kyyneliä. Minä, joka itken ihan kaikesta ja koko ajan, katsoin silloin kelloa kuivin silmin varmaan seitsemännen kerran ja rukoilin, että elokuva jo päättyisi ja pääsisin kotiin syömään Appenzelleriä.

Ymmärrän taas olevani aivan eri mieltä kun puoli maailmaa, ja esimerkiksi Parkkonen sanoi, että ei se nyt NIIN huono ollut. Älä siis anna minun kyynisyyteni pilata sinun elokuvakokemustasi, vaan mene ja katso. Jutellaan sitten.

Lue lisää: No enhän mä tykännyt La La Landistäkään. Enkä Showmanista

27 Comments

    • Anna says

      Joo, olin oikein tyytyväinen kun se putkahti ulos minusta! Taito on vielä tallella! 😀

  1. Anna says

    Pakko lisätä vielä tämä: koko Gagan hahmon tähteys on elokuvassa esitetty miesten kautta ja on miesten ansiota. Kannustavan isän ja hänen hekottelevan ystäväporukkansa, rokkarimiehen, joka nostaa hänet lavalle, gaykomppiksen, joka rohkaisee, miesmanagerin, joka luo suuren suosion. Gagan tehtäväksi jää vain päälleliimatusti huokailla ulkonäköään, kuinka naisellista. Aaaaaaargh.

  2. Pakko myös tulla hehkuttamaan tuota pillukasta. Ja todeta, että en jaksaisi tämmösiä elokuvia yhtään. Kokonaisia naisia kiitti, Bradley Cooper voi sitten jämäsekunteina pyyhkäillä hiuksiaan.

  3. Annu says

    Pillukas on varmaan pissiksen kotoa muuttanut isosysteri, jossa on astetta enemmän nostetta ja muovia kaikissa kehon osissa. Olen viime aikoina pohtinut tosi paljon kaikkea sitä paskaa, missä olemme osallisena tahtoen tai tahtomattamme. Tekisivät elokuvan Mia Kankimäen yönaisesta numero 9, Artemisia Gentileschistä. Sitä menisin katsomaan! Tämän passaan.

  4. Leenamari says

    Anna, mä luulen että sun teksti on parempi kuin tuo elokuva.
    Ei mulla muuta.

  5. Nikadora says

    Help. Kiitos vuodatuksesta!
    Se kyllä saa vaan ihmisen kiukkuiseksi, kun näkee lässähtäneen elokuvan.
    Joka ei nouse koskaan siivilleen.

    Sama kirjojen kanssa. Yksi syksy meni pilalle liian monen keskinkertaisen uutuuskirjan parissa. Luin ainakin neljä surkeaa “kahden tähden kirjaa”!
    Siinä odotusarvo minimoitiin tyystin. En lukenut pitkän aikaan.

    On elokuvia, joissa aliarvioidaan katsojaa (vaiko tehty amerikkalaiseen valtavirtaan?)
    On elokuvia, joita ei edes suosikkinäyttelijäsi tai lempiromaanisi, jonka mukaan se on kuvailtu, edes pelasta.
    On myös piristäviä elokuvia, joilta ei odottanut mitään. Ne ovat parhaita.

    Bradley Cooper on mielestäni jotenkin epäuskottava kaikissa elokuvissaan. Ei vaan aukene karisma, lähinnä renttusilmänkiilto hieman paistaa läpi.
    Jokainen tyylillään.
    Harmi, jos Lady Gaga ei saanut vakavampaa roolia. Toivoisin näkeväni hänet uskottavana näyttelijänä.
    Mutta enhän ole elokuvaa vielä edes nähnyt!

    • Anna says

      Lady Gaga ON ihan uskottava näyttelijä tässäkin, oikeasti!

  6. Merja says

    Uusversioiden kohdalla mietin aina (oli se stten leffa, näytelmä, musiikkikappale tai mikä tahansa) miksi uutta versiota tarvitaan, antaako se jotain uutta. Tää leffa ei todellakaan anna mitään uutta – paitsi jonkinlaisena johdannaisena loistavan pillukas-sanan! Leffa on ensinnäkin aivan liian pitkä ja kuten totesit, parin ensitapaaminen/ihastuminen vaikuttaa tosi epäuskottavalta, lattealta. Ja kyllähän se ajoittain näkyy, ettei Lady Gaga ole näyttelijä – tunteiden ilmaiseminen pelkällä lurppahuulella ei oikein riitä. En ole Bradley Cooperin fani tämänkään leffan jälkeen ja esittämänsä juoppo likaisine hiuksineen ei vedonnut muhun yhtään. Lähinnä ihmettelin, miksi kukaan täysjärkinen alkaisi olla sen kanssa – paitsi tietysti omaa uraa luodakseen, mutta sitäkään ei haluttu/uskallettu uudeksi näkökulmaksi aiheeseen ottaa. Ja loppukohtauksen laulu on myötähäpeää synnyttävän KAMMOTTAVA.

    • Anna says

      Myötähäpeää kautta linjan, sinäpä sen sanoit. Ja pitkä, luulin ettei se lopu koskaan.

  7. Niina R says

    Ymmärtäväiset pikku pillukat! Voisiko tästä painaa T-paidan? En ole ypp. Anna, et ehkä tiedäkään, mutta puhallat hehkua lukijoittesi sieluihin sanomalla kaiken tarpeellisen ASIOISTA. Lukijana voin vain nauttia ja olla hivenen kehittävällä tavalla kateellinen, etten osaa itse ilmaista itseäni noin. Anna palaa, Anna!

  8. Nimetön says

    Toi Italicilla kursivoitu teksti oli NIIN naulankantaan! Repesin 🙂 Ja olen niin samaa mieltäkin.

    • Anna says

      Sitä naiskuvaa oikein tarjottimella tyrkytetään, mutta mepä emme niele!

  9. -T- says

    Mä eksyin sunblogiin Stellan blogista, se mainitsi ohimennen että olit kirjoittanut elokuvasta, ja pakko oli tulla lukemaan mielipiteesi. Ja ehkä lähinnä olisiko se jotain muuta kuin muissa blogeissa nähty hehkutus, joka ei mielestäni vastannut yhtään elokuvaa!
    Olen kyllä niiiin samaa mieltä kaikesta mitä kirjoitit, kiitos että puit ajatukseni sanoiksi!! 🙂
    Täytyy tässä samalla tutustua tarkemmin blogiisi, mitä muuta mielenkiintoista olet kirjoittanut 🙂

    • Anna says

      Kiitos itsellesi! Toivottavasti löydät muutakin luettavaa, pysy kanavalla!

  10. Milaaa says

    Minäkin eksyin Stellan blogista ja nyt olen ihan että MIKSI OI MIKSI en ole aiemmin älynnyt tällaisen blogin olemassaoloa. Voisitteko kaikki pliis ilmiantaa muita upeita piilotettuja blogijalokiviä, kun välillä tuntuu, että hieman pintaa syvemmälle menevien, persoonallisten blogien löytäminen on ihan mahdottoman vaikeaa!

    • Anna says

      Ihanaa, että löysit tiesi tänne, kiitos Stellan!

  11. Aino says

    Ah, kiitos tästä kirjoituksesta!!! Huojentavaa että edes yksi ihminen maailmassa on yhtä hajalla tästä kuin minäkin. Mainitsemiesi asioiden lisäksi itseäni puistatti mm. pääparin ensimmäinen lemmenkohtaus joka hoitui superromanttisesti miehen ensin sammuttua ja sitten yhtäkkiä havahduttua kesken unien “kourimaan” vieressä makaavaa naista hereille. Myös “syvällinen kantrirock” vs “pinnallinen ja muovinen pop” -asetelma ärsytti suunnattomasti ja Allyn mustavalkoinen manageri, johon Allylla ei tuntunut olevan minkäänlaista valtaa. Allyn oma tahtotila jäi todellakin pimentoon. Ymmärrän kyllä että elokuva oli satu eikä mikään realistinen kuvaus tähteyteen noususta mutta silti “parkkipaikalta suoraan lavalle” -meininki oli naurettavan epäuskottavaa.

    • Anna says

      Kyllä, kaikki nuo mainitsemasi asiat vielä lisäksi, niin turhauttavaa!

  12. Susanna says

    Amen! Allekirjoitan kaiken tuon kirjoittamasi. Kiitos, että veit sanat suustani.

  13. MM says

    Hei. En ole nähnyt elokuvaa, mutta olisin kysynyt, millaisessa roolissa alkoholismi on mielestäsi elokuvassa? Tästä luin aiemmin muutaman arvion, mutta suhtaudun niihin hieman skeptisesti.

    • Anna says

      Tavallaan isossa, mutta sitten kuitenkin jotenkin sellaisessa tosi alleviivaavassa, kliseisessä ja silti ohitetussa roolissa. En oikein osaa sanoa, se oli kaiken kaikkiaan niin sekava elokuva, eikä mitään teemaa käsitelty kunnolla loppuun asti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.