comments 27

Yksi tähti

Tämäpä ongelmallinen elokuva. Seuraava papatukseni sisältää juonipaljastuksia, joten älä lue eteenpäin, mikäli haluat nähdä elokuvan neitseellisessä tilassa.

Neitseellinen tila voi tosin olla vaikea saavuttaa. Tarina menestyvästä artistista, joka syöksyy urallaan alamäkeen samalla kun uusi, raikas rakas nousee tähteyteen saa tässä jo neljännen elokuvaversionsa. Ja jos totta puhutaan, tämä tarina on kerrottu lukemattomia, lukemattomia kertoja, niin lukemattomia, etten jaksa enää ymmärtää miksi helvetissä taas.

Elokuva ei kerro TIPPAAKAAN naisen kasvutarinaa vaikka niinkin väitetään. Oikeasti. A Star is Born on nimittäin jälleen kerran taas vain ja ainostaan äijämäinen tarina alkoholistimiehen äijämäisestä elämästä ja vähän kuolemastakin. On monimutkaista isäsuhdetta, on veljesriitaa, on sitten kuitenkin se hurjan iso sydän siellä karskin kuoren alla, tykkää koirista, pelmuaa lehtikasassa ja diipadaapa.

Puhuuko Bradley Cooper aina noin, mölisemällä? Kaikki elokuvan miehet, paitsi tietysti homot ja drag queenit, puhuvat matalalta möristen kauheita kliseitä. Aivan järkyttävän ärsyttävää ja jotenkin tunkkaista ja vanhanaikaista. Pahin kiliseekimppu on Cooperin veljeä esittävä viiksivallu. Lady Gagalle taas ei ole annettu ainoitakaan järkeviä reploja, pelkkää täytemutinaa huohotettuna koko ajan puoliavoimina riippuvien (upeiden) huulien lomasta.

(Yhtä asiaa mä myös ihmettelen. Miksi Lady Gaga käyttää tai hänestä käytetään elokuvan markkinoinnissa nimeä Lady Gaga. Minusta olisi perustellumpaa, että naispääosanesittäjästä käytettäisiin hänen oikeaa nimeään Stefani Germanotta, olettaen, että Lady Gaga on Germanottan oman musiikkiartistiuden alter ego. Toivottavasti tämän markkinointikuvion on saanut päättää itse Germanotta/Gaga, eikä joku muu. En edes esimerkiksi minä, vaikka tiedänkin kaikesta kaiken.)

Elokuvassa on niin paljon etäännyttävää, etten jaksa edes listata kaikkea. Jotain kuitenkin:

Kohtaus, jossa Cooper ja Gaga tapaavat, ei tunnu sähköiseltä. Vaikka Lady Gaga osoittautuu ihanan luontevaksi ja karismaattiseksi näyttelijäksi  (niin hyväksi kuin kehnosti kirjoitettu ja ohjattu rooli antaa myöten), niin avauskohtaus ei ole ollenkaan uskottava. Siinä Gagan esitys ei ole karaokelaulantaa kummempaa ja hänen valkokangassäteilynsä on hämmästyttävän olematonta. Jotenkin luulen, että putosin vankkureista jo siinä vaiheessa ja muodostin mustan mielipiteeni, joka roikkui minussa kuin merilevä loppuun saakka.

Elokuvan aikaperspektiiviä on vaikea hahmottaa, mutta parin suhde ei avioliittostatuksestakaan huolimatta oikein kasva tai syvene. He käyttäytyvät useimmiten kuin vastarakastuneet pöhköt, ja me naimissa olevat tiedämme, että se ei ole suloista, se on vain epäuskottavaa.

(Esimerkiksi se kohta, jossa kännissä toikkaroiva mies pilaa naisensa tähtihetken laskemalla alleen. Väitän, että suurin osa vaimoista huutaisi suihkuun kannetulle miehelleen, että toivottavasti sä hukut sinne, vaikkei sitä oikeasti toivoisikaan, sen sijaan että syöksyy juhlapuvussaan jälleen kerran syleilemään ja hoivaamaan.)

Gagan roolihahmo putoaa alun tomerasta toimijasta epäuskottavasti ja selityksittä varsinaiseksi tossukaksi, eikä hänen musiikkuransa kummallista kehitystä rosoisesta rokkimimmistä  muoviasuissa kiemurtelevaksi pop-olioksi perustella mitenkään.

Jään, kuten niin usein ennenkin, kaipaamaan naisen raivoa ja ylipäätänsäkin jotain olemisen ja tekemisen sävyjä. En tarvitse enää yhtään uhrautuvaa, täydellistä, pelkkää viatonta valoa säteilevää, korkeintaan vähän söpösti nenäkästä naiskuvaa, vaikka se tuntuu olevan ainoa asia mitä miesohjaajat haluavat minulle tyrkyttää. Tämmöisistä naisista me pidämme, näistä haaveilemme. Miksi te kiukuttelette, miksi te ette vain voi tanssia kädet levällään hymy huulilla pitkin katuja, siivota isienne ja miehienne keittiöitä ja olla ymmärtäväisiä pikku pillukkaita?

Mistä puolivälin hetkellinen parisuhdekriisi kumpuaa, se jää koko ajan heiluvien, vaihtoehdottomien lähikuvien jalkoihin? Siitä ryyppäämisestä, naisen musiikillisesta muutoksesta, menestyksen epätasaisuudesta? En saa kiinni.

Vastuu lopullisista päätöksistä ei tietenkään ole sitten mitenkään rokkariäijän, vaan jonkun nuoren managerinilkin, niin että rokkariäijä on aina ja ikuisesti sankariraukka ja manageri on tuhma.

Mikä elokuvassa sitten on hyvää? Bradley Cooper on järisyttävän komea ja laittaa kyllä itsensä isosti likoon. Voisin hyvin kuvitella fanittavani häntä (hänen esittämäänsä rokkaria), jos olisin rokkareita fanittavaa sorttia. Mutta en edelleenkään ymmärrä miksi hänen holtiton ja vastenmielinen käytöksensä oikeuttaa hänelle kaiken sen sankarillisen elokuvakohtelun. Miksi tämä elokuva on kuitenkin taas pohjimmiltaan miehen sankaritarina?

Pidin elokuvassa kahdesta asiasta: Niistä sekunneista, kun Bradley Cooper pyyhkäisee hiukset korvansa taakse (ah!), ja siitä kohtauksesta, kun Lady Gaga astuu ensimmäisen kerran suurelle lavalle Cooperin rinnalle ja antaa palaa, täynnä virtaa.

Elokuva loppuu naurettavan laskelmoituun lauluun (en muuten saa päähäni yhtäkään elokuvan biiseistä, vaikka niille povataan Oscareita, mistään korvamadoista ei ainakaan kohdallani voi siis puhua), jonka on tarkoitus kirvoittaa kyyneliä. Minä, joka itken ihan kaikesta ja koko ajan, katsoin silloin kelloa kuivin silmin varmaan seitsemännen kerran ja rukoilin, että elokuva jo päättyisi ja pääsisin kotiin syömään Appenzelleriä.

Ymmärrän taas olevani aivan eri mieltä kun puoli maailmaa, ja esimerkiksi Parkkonen sanoi, että ei se nyt NIIN huono ollut. Älä siis anna minun kyynisyyteni pilata sinun elokuvakokemustasi, vaan mene ja katso. Jutellaan sitten.

Lue lisää: No enhän mä tykännyt La La Landistäkään. Enkä Showmanista

27 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.