Valitse sivu

*Haukotus*

Ajattelin illalla, että olispa kiva katsoa Oscarit, muttei jaksa. Sitten otin ja heräsin ihan itsekseni tasan kello 3:30.

Join teetä, voitelin hapankorpun toisensa perään ja kyynelehdin hämärässä olohuoneessa untuvapeittoni alla kiitospuheille. Jossain vaiheessa mieltäni alkoi kaihertaa eräs huomio.

Lavalle lappaa äijää äijän perään tummissa, hyvin istuvissa puvuissa. He suutelevat vaimojaan kaksin käsin kun heidän nimensä mainitaan, he juoksevat lavalle, suorastaan loikkaavat sinne, ja heidän silmänsä säteilevät. Intohimo elokuvatyöhön välittyy valtameren tällekin puolelle. Minä muiden mukana liikutun kun he kiittävät käsi sydämellä rakkaimpiaan.

“Ilman sinua tämä ei olisi ollut mahdollista, kiitos tuestasi, kiitos kärsivällisyydestäsi, kiitos uhrauksistasi, kiitos ymmärryksestäsi, kiitos, kiitos…”

Vaimot jäävät istumaan penkeilleen ja miehet nousevat lavalle. Vaimot lähettävät lentosuukon ja miehet taputtelevat toisiaan hartioille. Unelma on toteutunut. Unelma!

Voi vitsi. Miksi musta tuntuu, että se on edelleen liian usein näin päin?

Onneksi oli Patricia Arquette, ja toki monta muutakin lahjakasta naista. Arquetten kohdalla Iltamönjä-lehdessä tosin nostettiin tärkeimmäksi huomioksi “Twitter-myrsky” hänen kampauksestaan. Ihanko oot itte kammannu?

Kuva tästä historiallisesta Oscars-hetkestä.