comments 10

Who the **** is Alice

Sanoinhan, että monta juttua on jäänyt välistä. Tähän Helsinki-reissuun haluan palata (ja sen itselleni tallentaa) paristakin syystä. Siksi, että en muista milloin viimeksi olemme olleet keskimmäisen kullanmurun kanssa kolmistaan kokonaisen viikonlopun. Ja siksi, että paljon jo puhuttukin Alice Neel Ateneumissa tosiaan oli hyvä ja sen ehtii vielä nähdä.

Kun kolmesta lapsesta vanhin ja nuorin lähtivät kesällä viikonlopuksi itärajalle, me olimme yhtäkkiä keskenämme. Suvi oli pistänyt jo piikomaan jonkun verran, joten päätimme karata kaikkea sosiaalista hurlumheitä. Ja mihinkäs sitä hankolainen lähtisi rauhoittumaan ellei heinäkuiseen Helsinkiin 😉

Saapuessamme perille olimme nälkäkuoleman partaalla, joten ihan ensimmäiseksi parkkeerasimme itsemme The Cockin ikkunapöytään ja kauhoimme sopivat annokset ahneisiin suihin.

Nappasimme huoneen ihan ytimestä, Kluuvikadun Hotel Glosta ja onnistuimme saamaan sellaisen, johon sisältyi pääsy Kämp Spa’han. Täydellistä, kuin tilauksesta! Hyppäsimme heti saavuttuamme kylpytakkeihin ja -tohveleihin ja hiivimme hihitellen samassa kerroksessa sijaitsevaa käytävää pitkin saunatiloihin. Istuimme hammamissa kunnes olimme ihan helmeileviä ja kaikki kiire oli sulanut pois. Sen jälkeen valahdimme vielä mosaiikkidivaaneille viilenemään. Raitiovaunut kolkuttelivat jossain kaukana alhaalla, muuten oli ihan hiljaista.

Tytär sai valita illallispaikan. Ykkösvaihtoehto Gaijin oli täynnä, mutta kakkosvaihtoehtoon Farangiin mahtui vielä. Söimme, rupattelimme. Kävelimme hissukseen takaisin hotellille valoisassa iltayössä ja lojuimme vielä pitkään leveässä vuoteessa Rion olympialaisia katsellen. Ihmeellisiin lajeihin voi jäädä koukkuun, kun tarpeeksi kauan tuijottaa…

Alice Neel oli vuorossa seuraavana päivänä jossain kiihkeän shoppailun välissä. Astuessani näyttelyyn ensimmäinen ajatukseni oli, etten tykkää yhtään. Ihan kuin joku sovinnaisuus sisälläni olisi lyönyt liinat kiinni. Mutta samoin kuin kummallisten olympialajien kanssa, myös Alice Neel otti hitaasti haltuun sitä mukaa kun kuljimme kuvalta kuvalle. Lopulta olisin halunnut tavata (melkein) jokaisen näyttelyn hahmoista. He olivat ihan eläviä edessämme, saattoi hyvin kuvitella miten he puhuivat (pitkä, laiska nenä-ääni), jopa miltä he tuoksuivat (suitsuke). Miten he suutelivat, mitä söivät, mitä suruja kantoivat. Kaikista eniten olisin halunnut tavata Alicen; ihmeellisen, rohkean ja vähän riivatun Alicen!

Alice Neel Ateneumissa 2.10.2016 saakka.


(Otsikko tulee tästä biisistä. Voi taivas kuinka sitä hoilattiinkin jokaisissa paarteissa ja baareissa joskus 90-luvun puolivälissä, kuka muistaa?)

10 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.