comments 43

Vipinästä viis

Auts, sattuu. Herne on niin syvällä sieraimessa, että se kimpoaa kohta ohimosta ulos.

Luin aamun alkajaisiksi tämän Hesarin nettisivuilla julkaistun Helena Liikanen-Rengerin kolumnin. Kolumissa käsitellään (Helenan tuttavapiiristä) poimittujen italialaisten ja ranskalaisten naisten tapaa pitää huolta parisuhteen vipinästä panostamalla huoliteltuun ulkonäköön.

(Lue se, nyt. Odotan sinua tässä.)

Olen ollut 24 vuotta kimpassa tuon saman miehen kanssa, eikä ikinä meidän suhteemme hyvinvointi ole ollut kiinni minun ulkonäöstäni. Tai hänen. Se miten meillä menee riippuu esimerkiksi siitä olemmeko ylipäätänsä syystä tai toisesta puheväleissä, olemmeko muistaneet juoda tarpeeksi vettä, olemmeko huoliltamme saaneet unta öisin.

Te tunnette minut. Rakastan meikkejäni ja voiteitani, kekkuloin kivoissa vaatteissa, yritän hurmata kokonaisia mantereita kerrallaan. Tiedätte myös ulkonäköpaineistani ja epävarmuuksistani. Rakkauteemme näillä asioilla ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan vaikutusta. (No ehkä ihan aluksi, jos valitsimme toisemme visuaalisista syistä, mitä en kyllä enää muista.)

Olen joskus kai surrutkin sitä, että Parkkonen vain harvoin huomioi ulkonäköäni. (Paitsi joskus hän kyllä kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi, mutta yleensä vain silloin kun olen ulkonäkökriisissä, ja hän haluaa minun liikkuvan eteenpäin jalkakäytävällä.)
Sen piirteen kääntöpuoli, positiivinen sellainen, on se, että hän ei myöskään tunnu huomaavan huonoja päiviäni. Olen loikoillut hotellilakanoissa pitseissäni ja kylpytakissani jumalaiselta tuoksuen ja näyttäen, ja hän on tyytyväisenä kömpinyt nukkumaan omalle puolelleen, ja toisaalta taas hapuillut huulillaan niskaani silloin, kun seison tukka pystyssä, rillit huurussa, hellan ääressä, riisipuurotahroissa.

Meillä on Parkkosen kanssa pitkä historia yhdessä. Lapsiperheen vanhempiakin olemme olleet pian 20 vuotta. Voitte uskoa, että siihen on mahtunut kaikenlaista. Me olemme kahlanneet vuosien varrella käsittämättömien koettelemusten läpi naama ravassa, polvet ruvella. Olemme olleet tosi tiukoilla monella tapaa. ITKEN kun ajattelen, että se nuori Anna olisi niissä hetkissä, niissä tuhansissa muissa paineissa, joutunut lukemaan tuollaista soopaa korkokengistä ja hyväntuoksuisesta vipinästä. Kunhan selvisi hengissä…

Me emme ole mitenkään täydellinen pari, me riitelemme usein ja lapsellisesti, teemme asioita parisuhdeneuvojien vastaisesti. Tarvitsemme aikaa erillämme, nukumme vain silloin tällöin samassa sängyssä, emme jaksa tai osaa kommunoikoida. Olemme joissakin asioissa hyvin erilaisia ihmisiä. Jaamme kuitenkin melko samanlaisen leffamaun, rakkauden taiteeseen, yhteiset arvot ja omaamme tiettyjä huolettoman hedonistisia piirteitä, jotka kannustavat meitä vuosi toisensa jälkeen nautiskelemaan elämästä yhdessä.

En pidä semmoisesta ajatuksesta, että on olemassa joku yksi ja oikea tapa olla pariskunta. On takuulla parempia tapoja ja sitten huonompia tapoja, mutta jännittävää kyllä ne eivät välttämättä takaa suhteen lopullisen onnistumisen kannalta välttämättä yhtään mitään. Aina joskus joku lähtee kuitenkin sen työkaverinsa matkaan.

Mutta me olemme yhä vielä yhdessä. Joku meitä sitoo kuin liima. Ehkä  juurikin ne roskapussit, likaiset essut ja se ikuinen älämölö? Sitä paitsi ajatuskin jatkuvasta, jokapäiväisestä treffeilläolosta saa minut tukehtumaan ahdistuksesta. Koska:

Antakaa nyt jumalauta tässä maailmassa olla edes YKSI ulkonäköpaineista vapaa vyöhyke, ja minulle se on Parkkosen syli!

Yksi juttu vielä: minulla on pari ystävää, jotka ovat arvostelleet tapaani kutsua Parkkosta Parkkoseksi. Minulla on ollut miljoona Tomi-nimistä poikaystäväehdokasta, mutta vain yksi ainoa Parkkonen. Siksi Parkkonen on Parkkonen. Voitte lakata pyörittelemästä silmiänne.

43 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.