comments 9

Vingt ans sans dormir

Suku on hajaantunut, olo on kuin pyörremyrskyn silmästä selvinneellä. Olemme tanssineet sata kertaa ruokapöydän ympäri laulaa loilottaen, pelanneet erän toisensa jälkeen Aliasta ja Trivialia, ja tietenkin syöneet, syöneet ja syöneet. Herra Kamera, vanhan kunnon kotijoulun ystävä hyvästeli alkuiltapäivästä oviaukossa lempeästi hymyillen anoppinsa, appensa, lankonsa ja tämän pikkupojan, venytteli nautinnollisesti ja köllähti sohvalle: “Ihanaa, nyt voi vain lueskella!”

Minä jäin tuijottamaan keittiötä. Mummo oli vielä noin 30 sekuntia ennen lähtöä kaatanut punaviinit pöydälle, matolle, sohvatyynylle ja keittiöpyyhkeille. Tiskipöytä oli kukkuroillaan likaisia astioita läksiäislounaalta, astianpesukone junnasi uupunein kierroksin loppuun edellistä satsia. Kuusesta oli tippunut puolet neulasista, suklaanmuruja, puoliksi syötyjä piparminttutankoja ja granaattiomenansiemeniä hankautui villasukkien pohjassa nojatuolilta toiselle ja roskikset pursuivat tavaraa. Hella oli ylikuohuneen riisipuuron ja karkailleiden herneiden peitossa. Aamukahviin lorauteltu Bailey’s ja makea vaaleanpunainen kuohuviini olivat tehneet tahmeita renkaita kaikille tasoille. Valkoisista pöytäliinoista saattoi lukea joulun menun, steariinin kirjailemien merkkien välistä. Tartuin imuriin ja rättiin ja pistin pyykinpesukoneenkin töihin.

Mutta hei. Joko saa miettiä Uuden Vuoden bileitä? Jospa yrittäisin kerrankin juhlia silloin kuin muutkin, enkä aina vain tiistaisin? Jospa ottaisimmekin tänä vuonna juhlien teemaksi legendaarisen pariisilaisen yökerhon Palacen avajaiset vuonna 1978, osoitteessa Rue Faubourg Montmartre. Seuratkaa.

Asu olisi vapaa, eikä edes pakollinen. Jos pukeutuisi, niin mielellään hääkakuksi, faaroksi tai läpinäkyvään. Silkkipaita ja leveälahkaiset farkut olisivat myös salonkikelpoinen yhdistelmä, mutta vain jos paita on napaan asti auki.

Musiikiksi Grace Jonesin La vie en rose ripiitillä ja väliin vähän ring my belliä, you make me feeliä ja kaikkea missä on sana boogie. Koristeeksi tuhansia valkoisia ilmapalloja, niiden kanssahan me onneksi olemme jo harjoitelleet. Vaikka juomana olisi pelkkiä jäihin iskettyjä samppanjapulloja, en usko että kukaan valittaisi.

Vähän vaikeampi nakki olisi saada paikalle ainakin yksi tarjoilija, jonka punainen ja kultainen työasu olisi Thierry Muglerin suunnittelema kuten alkuperäisissä avajaisissa, mutta saahan tyttö haaveilla. Itse asiassa bileet, joissa ei tarvitsisi itse tarjoilla kuulostavat jo sinänsä tarpeeksi hyvältä idealta, pukeutukoot tarjoilija ihan miten itse haluaa.

Palacen kuuluisaan vierasjoukkoon lukeutuivat mm. Yves Saint Laurent, Karl Lagerfeld, LouLou de la Falaise, Mick Jagger, Andy Warhol ja kumppanit, mutta onhan meillä Look like Lou, Paku-Ville, Coco the cat ja liuta helposti innostuvia taiteilijanrenttuja kaveripiirissämme. Pari aristokraattia ja muutama punkkari vielä, kyllä sillä jo kekkerit kattoon saisi.

Ja sitten mä lukisin ääneen Paquita Paquinin kirjaa 20 ans sans dormir, 20 vuotta nukkumatta, joka kertoo Pariisin hulluista vuosista 1960-luvulta 1980-luvulle. Ai enkö? Tekö haluatte vain tanssia?

Herrasväki hile on hyvä ja katsoo täältä lisää.

Lähde: Vanity Fair France


Lue myös: “How to turn a dinner party into an actual party

9 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.