comments 2

Viimeinen rakkaus

Kun näin Viimeisen rakkauden ensi-illan aikoihin tämän kuvan, painoin pienen, sievän pääni Herra Kameran olalle ja huokaisin, että tiedän ihan justiinsa miltä tuossa penkillä tuoksuu. Ja että haluan ehdottomasti nähdä elokuvan.

En kuitenkaan onnistunut osuumaan elokuviin Hangossa enkä missään muuallakaan, mutta joitakin iltoja sitten rakas mieheni soitti ja ehdotti leffailtaa. Hän seisoi vuokraamon hyllyjen edessä ja raportoi minulle puhelimessa vaihtoehtoja. Ei, ei, ei… “Sitten täällä on joku Viimeinen rakkaus… koskaan kuullutkaan.” (Kirjataan pöytäkirjaan taas todistusaineistoksi Herra Kameran ilmiömäisestä muistista ja kuuntelutaidosta.)
Otase, otase, otase!!

Mutta voi. Elokuva ei napannut. Niin paljon aineksia, niin suuret mahdollisuudet, niin… vaisu. Kuvat olivat suunnattoman kauniita, värit kuin elämän päiväunesta, mutta tarinassa oli jotain teennäistä ja melkein puuduttavaa.

Michael Caine on hyvä roolissaan Mr. Morganina, Clémence Poésy (Pauline) on viehättävä sekoitus arkisuutta ja keijukaisuutta, mutta sitten taas Michael Cainen lapsia näyttelevät Justin Kirk ja Gillian Andersson suorastaan piinallisen pingottuneita ja alleviivaavia. Luonnottomia. Dialogi ei solju, tarinassa ei tunnu olevan pointtia. Emme usko elokuvan ihmisiin, kulkuun.
Jos elokuva olisi malttanut pysyä Mr. Morganin kauniissa kodissa (olisin halunnut viipyä siellä pitkään, kierrellä!), menetetyn rakkauden kaihossa, uuden ystävyyden suloisessa viehätyksessä, hetkissä Pariisin kaduilla ja kahviloissa, lehtensä menettäneiden puiden hiekanvalkoisissa puistoissa, tanssikoulun savunväristen seinien sisäpuolella, retkessä Saint-Maloon… ties vaikka olisimme ihastuneet.

Elokuvan (dvd) kansiteksteissä höpistään jostakin elämänilon löytymisestä, mutta me emme sitä löytäneet. Tästä elokuvasta.

Päivän kirja (johon elokuva perustuu): Françoise Dorner, La douceur assassine.

2 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.