comments 7

Viikonloppu Pariisissa, melkein.

Eilisen piharumban ja grillikauden avajaisten jälkeen palkitsimme itsemme elokuvalla ystäväpariskunnan kanssa. Vuorossa oli Le Week-end.

Hanif Kureishin käsikirjoittama ja Roger Michellin ohjaama Le Week-end kertoo kuusikymppisestä englantilaispariskunnasta, joka matkustaa viikonlopuksi Pariisiin juhlimaan hääpäivää, muistelemaan menneitä, mutta myös katsomaan silmiin sitä mitä on jäljellä. Junassa matkalla Meg (Lindsay Duncan) lukee Siilin eleganssia, Nick (Jim Broadbent) nousee ja kävelee yksin ravintolavaunuun kahville.
Pariisissa heihin kuitenkin tulee eloa. Meg on temperamenttinen, seikkailuun valmis, Nick hamuilee Megiä ja uppoaa välillä nuoruusvuosiensa musiikkiin, menneeseen.

Elokuva on melkein pelkkää puhetta, ja siitähän Kirjatoukka tykkää. Ajattelin tosin viime kesänä Before Midnight-elokuvan yhteydessä tätä samaa asiaa: elokuvassa, jossa on tarkoitus kuvata parisuhteen rajatilaa, ollako vai eikö olla tilannetta, surullista ja epävarmaa aikaa, jos siinä hetkessä pariskunta puhuu noin paljon, ei suhteessa oikeasti ole vaikeaa. Ongelmia voi olla, mutta ei peruuttamattomia. Vaikeinta on murtaa hiljaisuus. Sellainen, joka on kestänyt ehkä vuosia. En tarkoita sitä mukavaa, villanpörheää, lempeää hiljaisuutta, jossa on hyvä olla sen kanssa, jonka seurassa on omimmillaan. Tarkoitan hiljaisuutta, jolla voi leikata lasia.

Kadehdin elokuvan pariskunnan riitelykykyä. Jos me tiuskisimme toisiamme iditooteiksi, me menisimme saman tien suppuun kuin simpukat. Ymmärrän siis, että pärjätäksemme vähintään sinne parinkymmenen vuoden päähän, jossa Meg ja Nick ovat elämässään, elokuvassa, meidän täytyisi oppia kinaamaan pelotta. Keskusteluyhteys ei saa koskaan kuolla!

Pariisi näyttäytyy niin omana itsenään elokuvassa, että ikävä riipii rintaa. Hiekanvalkoinen valo talojen seinissä, ravintoloiden paksut kankaiset lautasliinat, kahvilat peiliseinineen ja halpoine lyhytjalkaisine kir-laseineen, katujen kaaos. Tyypillisimmät kliseet on väistetty, lievää Eiffel-tornilla hekumointia lukuunottamatta. Eiffeleistä hienoin ei muuten olekaan hotellin parvekkeelta näkyvä utuinen versio, tai yössä välkkyvä fallos, vaan Nickin metrolipuista kokoama Eiffel-torni, joka on osa hänen viikonlopun aikana luomaansa kollaasia hotellihuoneen seinällä. Josta siitäkin seuraa valitettavasti hankaluuksia.

Elokuvassa on sivujuonteena myös ajatuksia rahasta ja menestyksestä. Niitä elokuvassa edustaa Jeff Goldblumin taitavissa käsissä vanha koulutoveri Morgan, joka elää nyt Rue de Rivolilla elegantissa asunnossa kauniin, nuoren vaimonsa kanssa, intellektuelliystäviensä hyväksyvien illalliskutsuhymyjen ympäröimänä, ihailtuna ja jumalaiselta tuoksuen (näin uskon).

Elokuvan loppu on mahtava. Ja se liittyy tähän Godardin uuden aallon elokuvan “Bande à part”  kohtaukseen, vuodelta 1964.

Tiedoksi: Jos pelkäät, että miehesi ei suhtaudu suurella innostuksella ajatukseen elokuvasta, jossa vanheneva pariskunta pui parisuhdettaan, niin kerrottakoon, että seurueemme herrat pitivät elokuvasta kovasti, hekin. Eivätkä edes nukkuneet ollenkaan, mikä vanhenevilta herroilta on melkoinen saavutus! Toki elokuvateatteriin salakuljettamallamme pienellä punaviinipullolla saattoi olla osuutta asiaan. When in Paris.

7 Comments

  1. Ahh tulee mieleen kuin olin just tavannut mieheni ja kävimme elokuvissa ystävien kanssa ja myös me salakuljitimme punaviinia! Tihi!! Leffa oli ranskalainen 🙂 "La Bagneuse" jos muistan oikein.
    Nu ska jag ta och släpa med mig gubben på bio!

    • Carina, jag tror att du sku tycka av den här filmen! Ja mies myös!

  2. Tämä oli ihana leffa! ja vielä ihanammaksi sen tekee, että sen avulla voi fiilistellä runsaan kukkauden päästä koittavaa Pariisi -reissua.

    • Ja kiitos vielä tuosta vinkkilinkistä Godardin leffaan. Olen taas hippusen sivistyneempi 🙂

    • Ooo, no juuri noissa asetelmissa leffa pitäisi kyllä katsoa, niin että on jo Pariisin-matka plakkarissa! Onnentyttö!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.