Valitse sivu

Viikon kuluttua sunnuntaina häärin jo täyttä päätä Kreikassa.

Olen siihen pisteeseen päästäkseni – jos kaikki menee hyvin – lähtenyt matkaan Hangosta syyskuun taittuessa lokakuuksi, perjantain ja lauantain välisenä yönä klo 2:30, kurvannut taksilla lentokentälle, laskeutunut Ateenaan lauantaiaamuna ja matkustanut vielä reippaat kaksi tuntia Kalamátan kaupunkiin. Olen ehtinyt käydä kaupassa, ostanut kukkia, tomaatteja ja fetaa vuokra-asuntooni, levitellyt tavarani kotoisan tunnelman tavoittamiseksi ja vaihtanut pari kertaa huonekalujen järjestystä. Kurkkinut toiselta parvekkeelta vehreälle sisäpihalle ja toiselta parvekkeelta vilkkaalle kadulle. Olen jo nukkunut (tai valvonut) ensimmäisen yön uudessa paikassa, vieraissa lakanoissa.

Miltä se mahtaa tuntua, se kaikki?

Otan mukaan (järkevien asioiden lisäksi) tuoksykynttilän, lempishaalini ja Isabel Marantin kaftaanin, jossa näen itseni vaeltamassa kotioloissa. Karkottamassa kello viiden kriisiä, josta Kyllikki Villa usein kirjoitti, ja josta mutsi ystävällisesti muistutti.

(Kello viiden kriisi ilmeni Kyllikillä rahtilaivoilla, kun työrupeama oli tehty, sosiaalista elämää ainakin lounaan verran vietetty muiden laivalaisten kanssa, kansireitti kävelty. Ihan vielä ei kehdannut käydä nukkumaankaan, esiin lipui pieni ahdistus. Teetäkään kun ei voi loputtomiin keitellä. Ilta voi olla pitkä, jos on yksin.)

Kalamáta on ihan silkkaa sattumaa. Kyseessä ei ole mikään pittoreski sinivalkoinen kreikkalaiskylä, vaan mm. “Kreikan Marseilleksi” kutsuttu, omin avuin vilkas satamakaupunki Peloponnesoksen niemimaalla, Messenian maakunnassa. Varsinainen turistipaikka kaupunki ei ole, tosin ateenalaiset kuulemma valuvat Kalamátan seuduille kesäisin lomailemaan, vähän niin kuin helsinkiläiset Hankoon. Ja varmasti jo arvasittekin mistä herkusta paikkakunta on tullut tunnetuksi?

Kuukauden verran tukikohtani on siis juurikin lokakuussa kuuluisien oliivien sadonkorjuuaikaa juhliva Kalamáta, josta teen tai olen tekemättä retkiä lähialueille, tiloista riippuen. Villien arvauksienne jälkeen (ja maanjäristyksistä huolimatta) kohteeni tuntuu hyvinkin turvalliselta. Ehkä sitten ensi kerralla Kambodzha.

Tietysti olin alunperin jo suuntaamassa Ranskaan. Cannes on ykkösvaihtoehtoni. Halusin merta, aurinkoa, vuoria ja torin, en halunnut autoa. Korsikastakin haaveilin, Bretagnen Finistèreen olisi ollut suhteita. Mutta tuohduin loppukesällä ranskalaisten hölmöön päätökseen kiskoa burkineja naisparkojen yltä ja sopivasti samaan aikaan kuulin ensimmäistä kertaa eläessäni paikasta nimeltä Kalamáta. Ystäviemme ystävillä on siellä kreikkalainen elämä ja asunto, jossa he viihtyvät melkein puolet vuodesta. Tervetuloa sinne, he sanoivat, jo kreikkalaista vieraanvaraisuutta äänessään.

Aloin ajatella, että sehän voisi tehdä hyvääkin. Olla itselle ihan vieraassa paikassa, tutun sijaan. Kun tässä kerran ravistelusta olisi kyse. Sitä paitsi Kreikka olisi edullisempi, pienellä budjetilla liikkuvalle. Eikä olisi ikävää ollenkaan, että kaupungissa olisi yksi tai kaksi tuttua naamaa, jos kaikki ei menisikään putkeen. Päätös syntyi yhdessä yössä ja niiden ystävien ystävien kautta löytyi asunto, viestien perusteella herttainen vuokraemäntä Maria sekä varmasti muutakin ohjausta ja opastusta kunhan perille pääsen.

Mutta koska te lukijamme olette aivan uskomatonta globe trotter -porukkaa, minulla ei ole epäilystäkään, etteikö joku teistä tiedä jotain tästäkin maailmankolkasta. Kertokaa heti! Minne mennä, mitä nähdä? Mihin retkeilen?

Mitä syödä ja missä, sen tietysti googlasin ensimmäiseksi. Kulinaristisella rintamalla kuulemma kuhisee, Kalamáta on kovaa vauhtia nousemassa kiinnostavaksi ruokakohteeksi!

Ainoa aikaisempi kosketukseni Kreikkaan on bilematka Kosin saarelle joskus seitsentoistakesäisenä. Tässä elämäntilanteessa väkerrän matkamuistikirjaani reittiohjeita luostariin, jossa on kuuluisa ruusutarha. Jostain syystä se tuntuu paremmalta idealta kuin tanssiminen ruotsalaispoikien kanssa baaritiskeillä kukonlauluun saakka. Mutta ei siitä sen enempää 😉 


Kuva on toki vielä Hangosta, Tulliniemenrannasta.