Valitse sivu

Näköjään tämän kesän teemaksi muodostuvat nämä yhden vuorokauden pikapyrähdykset. Ensin Helsinki, nyt Tampere. Kuten Helsingissäkin, ehdimme kuitenkin tehdä (ja syödä) vaikka mitä, vaikka aikaa olikin rajallisesti.

Amurin työläismuseokorttelin ja hotellimme jo esittelinkin, ja tässä muutama tärppi lisää, jos joku muukin on kotimaanmatkailu-moodissa. Olimme liikkeellä koko perheen voimin, ohjelma muovautui jokaisen toiveita kunnioittaen. Olenko muistanut sanoa, että olen hirmuisen kiitollinen, että teinitkin haluavat ja jaksavat vielä reissata kanssamme, ihan lempiseuraani koko kööri.

Kun automme kaarsi Tampereelle, oli ihkaensimmäinen pysäkkimme vanha, kaunis kauppahalli ja siellä ravintola Neljä vuodenaikaa. Olemme syöneet siellä ennenkin, vaan emme kuulua bouillabaissea, erhe oli pikaisesti paikattava. Soppa osoittautui juuri niin taivaalliseksi kuin kiirivä sana oli kertonut. Väitänkin, että kyseessä on koko Suomen yksi parhaista ravintola-annoksista. Lapset ottivat vastapäisestä kojusta hodarit ja olivat annoksiinsa kovin tyytyväisiä.

Sara Hildénin taidemuseosta on saanut kesän alkajaiseksi lukeakseen joka tuutista, niin erikoinen näyttely siellä on nyt esillä. Ron Mueckin ihmishahmot pysäyttävät katsojan niille sijoilleen. Koska jutun juju oli selvillä kaiken lukemani, kuulemani ja näkemäni jälkeen jo ennen museoon astumista, oli yllätykseltä jollain tapaa terä poissa. Mutta ei se vähennä sitä ihmetyksen määrää, minkä ällistyttävät yksityiskohdat aiheuttavat. Ja jollain tavalla niillä hahmoilla on enemmän kerrottavanaan kuin vain se, minkä silmä kohtaa. Kylmäävää.

Ennen illallista älysimme ottaa lepohetken ja nauttia hotellihuoneistamme, kerrankin. Iltaravintolan valinta ei ollutkaan ihan helppo: muutama suositelluista ravintoloista kesälomaili, osa ei vain siihen hetkeen “kolahtanut”. Lopulta päädyimme italiaiseen viinibaariin Piemonteen, joka oli ihan passeli siihen hetkeen, joskaan ei mieleenpainuva. Ehkä hiukan intohimoisempaa viinitietoutta olisimme arvostaneet, viinibaarissa kun oltiin.

Seuraavan päivän aloitimme taas hyvällä ruokahalulla ja viivyimme hotellin aamiaisella pitkään ja hartaasti. Olen ylpeä myöntäessäni, että sen jälkeen valahdimme taas hotellin sänkyihin, pienelle lehtienlukusiestalle. Avoimista ikkunoista paistoi aurinko ja kuului musiikkia sekä suihkulähteen solinaa. Sangen viehättävää.

Iltapäiväksi jakauduimme kahteen ryhmään, kun eräät (nuoret) lähtivät muutamaksi tunniksi Särkänniemeen ja toiset (vanhat) omalle kierrokselleen. Me kävimme katsomassa sitä hienoa Tammerkonnun taloa Pyynikintorilla, jossa äitini oli opiskeluaikoinaan asunut. Kadun puolella on legendaarinen ravintola Tuoppi ja korkeassa portissa kirjainpitsiä. Ajelimme myös Pispalaan harjunäkymiä huokailemaan.

Ilman Liivian Instagramissa vilahtaneita kuvia en olisi ehkä älynnyt poiketa Tampereen Taidemuseoon, mutta näin ollen sen teimme. Onneksi. Vuoden 2016 nuoren taiteilijan Reima Nevalaisen näyttely oli mielettömän hieno! Minulle tuli hänen töistään mieleen -ei enempää eikä vähempää – Leonardo da Vinci.

Lisäksi museossa sai piirtää, jee! Piirsin omakuvan vasemmalla kädellä (sairaan hieno!) ja asetelman paperiin katsomatta (olen nero!), ihan kuten ohjeistettiin. Ihmisen pitäisi piirtää enemmän.

Sitten olikin Amurin vuoro, jonka kiiltäviksi kuluneille lautalattioille palaan ajatuksissani vielä monta kertaa. Hassua, miten samassa ihmisessä voi asua sekä koreuden kaipuu että yksinkertaisuuden ikävä. Mutta mä olenkin yks kävelevä paradoksi.
TallennaTallennaTallennaTallenna