comments 22

Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Ystävät rakkaat. Nyt vien teidän taloon, johon sieluni olisi voinut saman tien asettua asumaan, jäädä lepattamaan tyhjiin huoneisiin, huokaukseksi rapistuviin ikkunanpieliin.

Olin ajatellut säästää tämän jutun Kreikka-sarjan viimeiseksi, mutten malta.

Patrick Leigh Fermor oli englantilainen sotasankari, kirjailija ja älykäs hurmuri, joka käveli läpi Euroopan, rakastui Kreikkaan, taisteli keikkalaisten rinnalla natseja vastaan Kreetalla ja kirjoitti mukaansatempaavia matkakirjoja ennenkuin matkakirjallisuutta vielä oli olemassakaan. Hän asettui lopulta reissuiltaan Kardamiliin, yksinäiseen Kalamitsin poukamaan, suunnitteli ja rakennutti vaimonsa kanssa kivisen talon ja asui siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2011. (Hän tosin kuoli toisessa kotimaassaan Englannissa, 96-vuotiaana, polteltuaan noin 100 tupakkaa päivässä…)

Hänen kirjojaan ei ole tietääkseni suomennettu, eikä hän ollut minullekaan tuttu, ennen kuin viime syksynä ryhdyin suunnittelemaan omaa kuukauttani Kreikassa ja lopulta päädyin lokakuuksi Kalamataan. Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni häneen ei ollut itse asiassa kirjallisten ansioiden vuoksi ollenkaan, vaan elokuvallisten.

Julie Delpyn ja Ethan Hawken elokuvatrilogian kolmas osa Before Midnight, eli Rakkautta ennen keskiyötä on osittain kuvattu talolla. Muistan ihastelleeni kuvauspaikkaa jo ensimmäisellä katsomisella, ja tietysti varsinkin sitten kun tiesin laskeutuvani melkein kulmille. (Kardamilistä on Kalamataan vain noin 30 km matka.) Kirjoitinkin silloin toiveestani päästä talolle, mutta lopulta päädyin vain silittämään kivimuuria ja suurta puuporttia, joka pysyi sitkeästi kiinni… Mutta nyt! Nyt onnisti. Sain vihdoin sähköpostiin vastauksen ja vierailupäiväksi sovittiin yksi kesälomamme viimeisiä hetkiä.

Välttääkseni tämän kirjoituksen venymistä kilometrien pituiseksi, pyydän teitä tutustumaan Patrick Leigh Fermorin ihmeelliseen elämään itseksenne. Hänestä on kirjoitettu ja sanottu paljon. “A cross between Indiana Jones, James Bond and Graham Greene”, kuvaili BBC:n toimittaja muinoin Leigh Fermoria, se teille koukuksi.

Sillä minä haluaisin vain puhua (ja kirjoittaa) hänen talostaan. Enkä sitten kuitenkaan, sillä sanat eivät tahdo riittää. Talo ei ole nimittäin tavallaan kummoinenkaan, ja silti maailman kaunein. Tyyni, rauhallinen, tasapainoinen. Jokaisella pihan pyöreällä kivellä on merkitys, mutta mikään ei ole liian laitettua. Talo on nyt esineistä riisuttu, vain makuuhuoneessa on sänky resuisine päiväpeittoineen, ja olohuoneessa pahviin paketoituna suuri marmoripöytä, jonka ympärillä aikoinaan eri alojen taiteilijat kohtasivat. Vanhoista valokuvista näemme miltä talossa näytti silloin kun se oli elossa. Kirjoja, kirjoja joka puolella, kuulemma 5 000 nidettä!

Kreikkalaiseen tapaan vierailu talolla oli järjestetty kiireettömäksi. Meidän lisäksemme tutustumassa oli kaksi pientä seuruetta. Opas ei oikestaan ollut opas ollenkaan, hän vain avasi portit ja antoi meidän olla. Kiertelimme kahdestaan, rikoimme hitusen sisätilojen kuvauskieltoa, vanuimme puutarhassa merelle tähyillen. Koitin istua jokaiselle kivipenkille, koska rakastan kivipenkkejä. Kiipesimme vierastalon katolle.

Talo on huonohkossa kunnossa, vaikka sen kunnostustöiden pitäisi olla käynnissä. Jonain päivänä, suunnitelmien mukaan, talo avaa ovensa taiteilijaresidenssinä, ja minä alan vaikka maalata tauluja, jotta pääsen sinne edes yhdeksi yöksi! Ymmärrättehän, minun on pakko päästä taloon joskus yöksi, se nyt on selvää.

Kuvatulvan uhallakin rakennan tästä artikkelista teille valmiin matkapaketin. Kävi nimittäin niin, että talon tunnelman jälkimainingeissa meidän oli mahdotonta jättää Paddyn merenlahtea ihan vielä. Olimme nähneet muutaman mutkan takana piilossa olevan hotellin tienvarsikyltin ajaessamme talolle, ja nyt kurvasimme renkaat vinkuen majoituspaikan pihaan tiedustelemaan varaustilannetta. Ja mikä huone meitä odottikaan!

Jo koettu kauneus ja nyt askeettinen mutta kaikessa kivisyydessään pysähtyneen majesteettinen huone näkymineen pakahdutti kyyneliin saakka. Olin pullollani onnentunnetta. Sain yhdeksi yöksi parvekkeen kivipenkkeineen, näkymän vihreälle lahdelle, yksinkertaisen keittiön, yksityisen uimarannan. Sain tosin myös yöllä katonrajassa vilistävät sisiliskot, mutta sekin tuntui kuuluvan elämykseen, samoin kuin hontelo hotellinomistajan poika, joka yritti luudalla niitä häätää, mutta jonka oli myönnettävä, että ne pääsevät pimeän tullen parvekkeen oven alta joka tapauksessa sisään.

Teki suorastaan kipeää repäistä itsensä lounaalle, mutta onneksi menimme.

Olimme saaneet aikaisemmin Kalamatan cooleimmasta kuppilasta (kyllä, kerron pian!) paperilapulle kirjoitetun osoitteen, jolle nyt tuli käyttöä. Lapussa luki Elies, Kardamili Beach ja “eat the moussaka”. Ravintola oli rannan tuntumassa, oliivipuiden alla. Värikkäät pöydät ja tuolit sekä ystävällinen palvelu loivat heti tervetulleen tunnelman. Tilasimme jääkylmää viiniä, alkupaloja ja sitä moussakaa, söimme pari tuntia, suutelehdimme, tilasimme lisää viiniä. Lounaan jälkeen pelasimme päämme selvittääksemme ravintolan yhteydessä olevan pienen huoneistohotellin varjoisalla patiolla pingistä. Parkkonen kun rakastaa pingistä yhtä paljon kuin minä kivipenkkejä. Jokaisella on omansa.

(Vasta myöhemmin luin Lelan tavernasta, jonka omistaja Lela työskenteli monta kymmentä vuotta Leigh Fermorin palveluksessa ennen kuin avasi oman ravintolan ja pienen hotellin. Ensi kertaan!)

Hotellilla uinutun lyhyen siestan jälkeen lähdimme ajamaan Kalamataan hakemaan hiukan vastahakoista poikaa, joka vietti siellä päivää pienten leiskuvasilmäisten kreikattarien kanssa, sekä yökamppeita.  Matka on kilometreissä lyhyt, mutta vuoristoteineen vie oman aikansa. Sitä ajelisi silti edes takaisin oikein mielikseen vaikka päivät pääksytysten, niin henkeäsalpaavat ovat näkymät. Taas itketti vähän, kaikki, kauneus.

Päästyämme hotellille hyppäsimme uimapukuihimme, kipitimme sukellusmaskit käsikynkässä sata rappusta alas omalle rannalle ja annoimme auringolle luvan laskea lahdelmaamme.

Onneksi meillä oli vielä seuraava aamu. Ja toivottavasti monta uutta matkaa.

Päivän kirja: Artemis Cooper, Patrick Leigh Fermor: An Adventure.

Jane & Sir Patrick Leigh Fermorin taloon pääsee vierailemaan vaihtelevasti. Sisäänpääsyä kannattaa tiedustella taloa nykyään hallinoivasta säätiöstä, yhteystiedot ja lisätietoa talosta sekä siihen tutustumisesta löydät Benaki Museumin sivuilta.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

22 Comments

  1. Nikadora says

    Mitä kuvia!
    Pakahdun….happea…
    Miksi ette jäänyt sinne…?

    • Anna says

      Sitä minäkin ihmettelen, tänä sateisena perjantai-iltana…

  2. Liivia says

    On kyllä pieni pala taivasta tuo paikka!
    Ja keittiönurkkaus uppoaa minuun täysillä- just tuollaisen haluan, jos vielä uuden keittiön saan.

    On kyllä sanottava, että se Delpyn trilogian viimeinen oli tylsä ja huono ja LÖYSÄ, ainostaan juuri nuo maisemat hiukan pelastivat.

    • Anna says

      Mäkin kuolin vähän, ja synnyin uudelleen ♡

  3. Saija says

    Mun on pakko päästä Kreikkaan. Nyt. Heti. No ainakin mahdollisimman äkkiä!

  4. Siis, en pysty hengittämään….melkein itken kun luin tätä. Ja kuvat….ja että juttu vaan parani koko ajan ❤️

    • Anna says

      Nuo paikat todella salpasivat hengen ja viruttivat kyyneleitä, hyvä jos se välittyi ♡

  5. Leenamari says

    Tuo kivipiha, maisemat, rantapoukama, niin kutsuvaa ja kaunista.

  6. Nimetön says

    Mun on pakko päästä tuonne!!! Ihan oikeasti. Olen käynyt monesti Kreikassa, mutta nuo kertomukset innostavat kyllä lähtemään taas. En vain tiedä, miten sinne pääsee syksyllä

    • Anna says

      Hyvin sinne pääsee syksylläkin, matkaan vain!

    • Anna says

      Tuo paikka veti kyllä hiljaiseksi, tai nuo paikat!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.