Valitse sivu

Meksiko tahtoo valvottaa minua edelleen.

Juuri kun olimme saaneet päätettyä suurinpiirtein mihin koitamme osua kolmen viikon matkallamme, alkoi maa Meksikossa järistä. Se järisi Oaxacan osavaltiossa, järisi Pueblassa ja järisi jälkijäristyksineen pääkaupunki Méxicossa, ja juuri ne samat nimet olivat lukeneet lopullisessa matkasuunnitelmassamme. Peruskallio tärähteli, Richterin asteikko painui punaiselle, kerrostalot ropisivat maahan ja ihmiset heittivät henkensä.

Me pysäytimme matkapuuhastelumme ja tuijotimme uutisia. Voi Meksikoa, voi ihmiskohtaloita… Onko järkeä lähteä, olemmeko vain jälleenrakennuksen tiellä, palloilemassa jaloissa kykenemättä olemaan avuksi?

Vai onko sitten kuitenkin hullua olla lähtemättä? Maailmahan sheikkaa nykyään niin monin tavoin, absoluuttista turvallisuutta tavoittelevan olisi parasta pysytellä… no, vaikkapa Hangossa, joka sekään ei suinkaan ole kaikin puolin turvallista. Meksikolaiset itse toivovat, että matkailu ei lakkaa, tuloja tarvitaan.

Lentoliput Ciudad de Méxicoon on nyt ostettu, majoituspaikat varattu. Kattaus on monipuolinen: airbnb-kämppä, pieni hotelli, taiteilijamajatalo, b&b. Suunnittelemme aikaerojen yli yhteyshenkilömme Sónian kanssa sähköpostitse siirtymiä, retkiä vesiputouksille ja ruokakursseja. Kirjoitan vihkoon kynä sauhuten museoiden ja ravintoloiden nimiä, tallennan linkkejä. Vetreytän espanjaani.

Instagramista (rakastan sosiaalisia medioita juuri tämmöisistä syistä!) tutuksi tullut Yes More Please -ruokablogin Mariana (querida amiga mia!) lähettää eräänä iltana huikean to do -listan, täydennettynä ruokalajeilla, joita meidän on maistettava ja parhailla paikoilla katsella auringonlaskua. Hän listaa jopa kirjakaupat, kuinka huomaavaista! For Anna, it’s a must! Mariana asuu Texasissa, mutta on Meksikosta kotoisin. Instagramissa voit seurata herkullista tiliä täällä.

Sain tuttavan kautta myös yhteyden suomalaiseen naiseen, joka vierailee säännöllisesti Meksikossa. Viestittelemme messengerissä kaikesta, hän on siellä juuri nytkin, terveisiä Soilille! Facebookissa ystävät jakavat linkkejä ja vinkkejä, antavat aikaansa. En kestä miten ystävällisiä ja avuliaita ihmiset ovat.

Palaset siis loksahtelevat kohdilleen, vaikka aluksi tuntui ihan mahdottomalta hahmottaa valtavaa maata ja etäisyyksiä, joita ei tahdo pieni pää käsittää. Nyt voin sen jo myöntää, jossain kohtaa olin jo vajota epätoivoon. Mikään ei tuntunut luonnistuvan, vaikka synnynnäisenä matkanjohtajana olen tottunut pistämään luonnistumaan. Ajattelin jo, ettei meitä ole tarkoitettu tälle matkalle, että maailmankaikkeus laittaa kapuloita rattaisiin, jostain syystä. (Tosin suurin kriisini luonnollisestikin oli se, että mitä laitan päälle Parkkosen valokuvanäyttelyn avajaisiin.)

En ole jännittänyt mitään matkaa niin paljon kuin tätä.  Jo se, että pelkät lentoliput maksavat monien matkojemme koko budjetin verran, asettaa paineita. Otammeko nyt varmasti kaikesta kaiken irti? Ja sittenkin. Haluan päästä edes pikkuriikkisen kiinni arkeen, täyttää päiviä tyhjällä ajalla, tekemättä suunnitelmia. Istua torin kulmalla katsomassa mitä ostoskasseihin sujahtaa, kuinka ystävättäret tervehtivät toisiaan, mistä vanhat papat ja pienet lapset puhuvat.

Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa kirjassaan Meksikon Päiväkirjat näin:

Ensimmäisinä päivinä minulta kysyttiin usein:
– Millaisia odotuksia sinulla oli tullessasi?
Vastasin, ettei minulla ollut mitään odotuksia.
– Mutta millainen kuva sinulla oli Meksikosta?
Ei minulla ollut mitään kuvaa. Tulin tänne saadakseni jonkinlaisen kuvan.

(…)

Olen intohimoisen kiinnostunut arkipäivästä. Päältä katsoen paikoilleen pysähtyneestä, tavanomaisesta. Turistikohteissa voi säntäillä miten tahansa, siellä on valmiutta ottaa vastaan päivittäinen rynnäkkö.

Arkipäivään ei pääse yhtä helposti kuin turistikohteisiin, sinne ei voi lunastaa pääsylippua. Se ei ole avoinna kello 9-18 eikä suljettu maanantaisin. Se on herkästi haavoittuva, ja pahimmassa tapauksessa se vetäytyy kokonaan piiloon. Se on läheistä sukua metsäneläimelle ja pystyy helposti teleytymään näkymättömäksi, jos sitä lähestyy kiertoajeluesitteet kädessä. Varsinkaan tungettelua arkipäivä ei siedä.

Mitä hiljempaa itse pysyttelet, sitä enemmän ympärilläsi tapahtuu. Silloin kuvatkin syöksyvät tajuntaasi.

Samaistun. Arjen lisäksi haluan jättää tilaa myös spontaaneille seikkailuille, semmoisille kivoille ja hyville, ei liian hiuksianostattaville.

Neuvoja kaivataan: haluan somettaa koko ajan hulluna kaikesta näkemästäni ja kokemastani, en halua katsoa mitään paljaalla silmällä. Mikä on paras (ja edes jotakuinkin kohtuuhintainen) tapa pistää luuri ympärivuorokautiseen valmiuteen? Haluaisin myös uuden puhelimen huippukameralla, eikö nyt joku sponsori voisi astua esiin, yhteisen edun vuoksi? Ei tämä ole vain minun matkani, tämä on meidän kaikkien matka Meksikoon.