comments 6

Tove ei ollut siellä

Kävimme Ateneumin Tove-näyttelyssä jo viikkoja sitten. Olen yrittänyt pari kertaa pukea sanoiksi miten näyttelyn koin, mutten ole siinä onnistunut. Eilen selitin kädet kaarella pyörien ystäville kuuluisan keittiönpöytämme ääressä ajatuksiani. Myöhemmin mietin, että samalla laillahan sen voin teille puhua. Ei minun tarvitse esittää mitään asiantuntijaa, vain oma mielipiteeni.

Näyttely oli minulle pettymys.

Kun ajattelen Tove Janssonia, ajattelen suurta luovuutta yhdistettynä uteliaisuuteen, leikkimielisyyteen, kauneudenkaipuuseen ja vahvaan ajatteluun. Ajattelen anarkismia, rohkeutta, intohimoa.  Ajattelen hulluttelua, ilottelua, herättelyä.

En ollut ajatellut tauluja rivissä, kronologisessa järjestyksessä, ihmisiä marssimassa taulun luota toisen luokse jonossa kuin ankat. Piirustuksia seinien täydeltä, katseet kulkemassa nopeasti ohi, ylhäältä alas, vasemmalta oikealle. Taaperrusta salista toiseen. “Etenemmekö nyt oikeassa järjestyksessä”, kysymme. Mitä helvetin väliä!

Näyttelystä puuttuu tunne. (Tunne sen sijaan on vahvasti tiedon rinnalla läsnä näyttelynkin kuratoineen Tuula Karjalaisen erinomaisessa kirjassa Tove Jansson – tee työtä ja rakasta.)

Jos minä olisin Ateneum (kaikkiko mun pitää hoitaa!), niin olisin laittanut suurimman salin seinälle, jättiläismäisenä, sen rakeisen vanhan elokuvatallenteen, jossa Tove tanssii ja loikkii kalliolla. Siitä olisin aloittanut.

Kuva Tovesta ateljeessaan: Kalle Kultala, 1960.


Lue myös: The Guardianissa ehdotellaan Tove Janssonille Nobelia

6 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.