comments 20

Totuus kutuviikonlopusta

Kutuviikonlopuksi kutsui veljeni meidän, Herra Kameran ja minun, pientä irtiottoa tullessaan lasten- ja talonvahdiksi perjantaina.

Kaikki alkoi mennä kuitenkin jo hyvissä ajoin ennen lähtöä pieleen. Edellisenä yönä stressi valvotti, jo aamusta työt kasaantuivat, ja lopulta tein kuuttatoista hommaa päällekkäin. Siivosin samalla myös taloa, pesin vessaa, järjestelin kotijoukkojen asioita ja säntäsin lopuksi tuuraamaan puotipuksuksi ennen kuin pääsimme starttaamaan. Olin pakannut matkalaukkuni heittelymenetelmällä, jo automatkalla tajusin mitä kaikkea olin unohtanut. Saavuin Helsinkiin ja hotellille kuolemanväsyneenä, järjettömän nälkäisenä ja viluissani.

Tilasimme huonepalvelusta hampurilaiset, joimme lasit punaviiniä ja kaaduimme sänkyyn. Herra Kamerallakin melkoinen rupeama takanaan. Kaikki perjantaisuunnittelmat saivat jäädä, after all, tomorrow is another day. Nyt oli tärkeintä saada unta.

Paitsi että uni ei tullut. Ei se koskaan tule, tähän aikaan kuukaudesta.

Kello sen sijaan tuli. Kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi.

Kuudelta nousin, pääni painoi tonnin ja alavatsaa vihloi. Itketti.

Vietin lopulta koko lauantaipäivän hotellin sängyssä. Huoneeseen kannetun aamiaisen ajan jaksoin vielä tsempata (tiedän, olen sankareiden sankari ylellisissä puuvillalakanoissa…), sitten kaivauduin tyynyihin nyyhkyttämään. Miten epäreilua! Kaikki kivat asiat, listaan merkityt menot ja aurinkokin tuolla ulkona, ja minä umpiuupuneena pms-myttynä sisällä! Pitkästä aikaa ensimmäisen kahdenkeskisen viikonlopun onnistumisen paineet eivät helpottaneet tilannetta. Sattui, oli kuuma, oli kylmä, kaikki vitutti kuin pientä apinaa.

Monta kertaa päivän mittaan yritin kammeta pystyyn. Pesin kasvot kylmällä vedellä ja koitin meikata. Ihan kuin olisi koittanut levittää meikkivoidetta ilmapallon pintaan, voide vain liukui edestakaisin. Puuteri sen sijaan kyllä jymähti, kahdeksi pölyiseksi laikuksi poskipäille. Silmät olivat eri malliset kuin koskaan muuten, niiden ympärille satoja kertoja piirtämäni rajaukset näyttivät leijuvan punaisten viirujen yllä. Mikään ei sulautunut minuun, ihan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Olin erinäköinen ja jopa kalloni muoto oli erilainen. Peilikuva oli paitsi ruma, myös vieras. Pyyhin raivokkaasti kaiken pois ja juoksin takaisin peiton alle ulvomaan.

Herra Kamerakin sai kyytiä. Osta mulle uusi hammasharja, mä VIHAAN mun vanhaa hammasharjaa!!!! Hae mulle uusi hiusharja, tää vanha ei tottele. Tuo mulle lehtiä, ihan mitä vain lehtiä… paitsi tietysti näitä, nämä mä olen ihan kaikki lukenut ja sitä paitsi VIHAAN. Tuo silmätippoja, tuo vettä, tuo ananas. Mene pois. Mutta miksei kukaan halaaaaa!!!??

Jollakin ilveellä konttasin kuitenkin illalla ulos ja esitykseen, johon meillä oli liput. Olin lopulta saanut piirrettyä mustalla kajalilla värisevät rinkulat silmieni ympärille, luomiväri oli nätisti varissut ohimoille. Mascara oli solminut ripseni yhteen risuisiksi pikku nipuiksi. Poskipunaa oli ehdottomasti liikaa, kulmakarvat ihan kuin niissä olisi ollut liimaa ja ne olisivat vaihtaneet kasvusuuntaa. Hiukset lasisia, sähköisiä säikeitä. Kun hymyilin vaivautuneesti, suupieleni koskettivat silmäpussejani. Pään SISÄPUOLELLA tilanne oli vieläkin pahempi, kropassa jatkuva, juiliva kipu. Jos Herra Kameran käsi ei olisi ollut koko ajan kädessäni, olisin valunut alas ensimmäisen katukaivon koristeellisesta ritilästä.

Nyt riittää. En enää suostu tähän! Elän kuunkierron armoilla ja tämä vain pahenee vanhetessa. Tulee matka, tulee juhla, tulee kiva kutsu >  kalenteri esiin, laskutoimitus > äääh, en mene, en pysty. Tai menen, pystyn ja olen ihanan säteilevä, suttusilmäinen, sulatutunut itseni, jos aika on oikea. Työt on tehtävä silloin kun työt on tehtävä, mutta kieltämättä siirrän tärkeät kokoukset usein seuraavalle viikolle…

Pakkohan tähän on olla jotain apuja? Nyt siskot, keinot tiskiin, miten elämä on täysillä elettävissä kuukauden jokaisena päivänä?

Sunnuntaiaamuna helpotti, juuri sopivasti kotiinlähdön aikaan.

J. K. VVA ry kerää hygieniatuotteita asunnottomille naisille, näin osallistut.

20 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.