Ihminen koputtelee Kirjatoukan oveen.
– Moi Kirjatoukka!
– Moi moi, tuu sisään. Keitetäänkö kahvit?
– Joo, vaikka. Mä tulin kyllä hakemaan sua kävelylle.
– Katotaanko eka mun kirjoja?
– Noooo voidaan me vähän kattoo….
– Mulla on niin ihania kirjoja.
– Joo…
– Kato nyt, kellään ei oo näin ihania kirjoja, tää on ihan hullua miten ihania kirjoja mulla on.
– No joo…
– Jos sä haluut, sä saat sivellä näitä taidekirjoja?
– No ei niin välii…
– Aika ihania, vai mitä. Kato nyt kunnolla!
– Joo…
– Istu vaikka tohon sohvalle, mä annan sulle filtin ja kannan siihen pari kirjaa.
– Mä otan nyt ehkä vaan sen kahvin ja sit mennään.
– No jos mä laitan sulle pari kirjaa ja lehteä kassiin?
– Mulla on nyt aika paljon kaikkee kesken…
– Ota nyt edes toi Mikrobitti?
– No sen mä voin ottaa…
– Ai kun kiva, sit kahvit huiviin ja lenkille!
Jos teillä saa tällaisen vastaanoton, niin minäkin piipahtaisin mielelläni teillä! Minä lupaisin myös ihastella niitä kirjoja…
No ihanaa, että joku arvostaa! 🙂 Teen yleensä ystäville sellaisen asetelman keittiön pöydälle, kirjoja, joihin toivon (lue: velvoitan) heidän tutustuvan.
No tämähän on ihan luonnollista käytöstä, jos esimerkiksi on ihan vastikään saanut tuotua uudet ystävänsä (kirjansa) kotiin! Tai ainakin epäilen, että tällaisesta on kyse 😉 Joko Jörkka on tutustunut uusiin opuksiin? (hihi) -tuulia
Kuvassa näkyvät ovat uusia ystäviä, mutta kyllä minä vanhojakin raahaan kavereiden syliin. Jörkka oli vähän happamena, ei halunnut nyt kuviin 😉 Saattaa olla, että olen viime aikoina hiukan laiminlyönyt häntä. Häntä kun voi lukea vain pieninä pätkinä…