comments 14

Tampere 24 h

Tampere. Kaupunki, jossa ihmiset seisovat tarmokkaasti keskellä kulkureittejä, mutta jonne lähden aina yhtä mielelläni kiinnostavan ravintola- ja kulttuuritarjonnan tähden. Muutama viikko sitten lisäpontimena oli Parkkosen työmatka, jolle aikataulujen salliessa hyppäsin mukaan.

Yhteen vuorokauteen mahtuu paljon. Kirjauduimme sisään Tampereen vanhimpaan hotelliin, sen korean aamiaissalin tähden. (Osa aamiaisastiastosta on alkuperäistä, rakennusvuonna 1929 Ranskasta rahdattua perua. Tämmöiset yksityiskohdat viehättävät minua.)

Nautimme lounaan kauniin vanhan kauppahallin päädystä löytyvässä ravintolassa, joka on tunnettu varsinkin bouillabaissestaan, ja sitähän mekin taas, tupla-aiolilla. (Minusta se ei ollut rouillea, sahramilla, paprikalla tai cayennepippurilla maustettua versiota, mutta korjatkaa, jos olen väärässä.) Kylmää, keltaisen topaasin väristä Sancerrea kyytipojaksi, vapauden tuntua, kuten aina, kun meillä on hetki aikaa vain toisillemme kaukana kotoa.

Sulattelimme lounasta Tampereen taidemuseossa, jossa on tammikuun alkupäiviin saakka esillä japanilaisen sarjakuvan näyttely Osamu Tezuka – Mangan jumala. Osamu Tezuka oli melko aikaansaava, mikä hiukan lannisti meitä lorvailijoita. Piristyimme tajutessamme, että kaikilla museon henkilökuntaan kuuluvilla oli musta baskeri päässään juuri Tezukan kunniaksi. Kuinka hauskaa! Rakastan luovien ihmisten työvälineiden, työpöytien ja työhuoneiden katselemista, sellaisenkin vilauksen näyttely suo.

Siitäkin huolimatta, että Parkkonen tosiaankin hoiti kuvauskeikan jossain välissä, varasimme aikaa myös päiväunille. Minä en tosin varsinaisesti nukkunut, vaan selailin ystävällisten tamperelaisten lähettämiä ravintolavinkkejä. Ravintola nimeltä Kajo sai instagramissa äänivyöryn, mutta oli jo täynnä, joten päätimme änkeä aperitiiveille Kajon kylkipaikkaan, samojen omistajien vasta avattuun viinibaariin ja varata illallispöydän toisaalta.

Hotellin ulkopuolella velloi ihmismeri kun lähdimme askeltamaan illalliselle. Oli jonkunlainen valofestivaali, mutta me kuljimme vastavirtaan lokakuun viiman purressa poskipäitä. Viinibaari osoittautui mainioksi paikaksi. Annoimme henkilökunnalle vapaat kädet juomiemme suhteen, koska miksei vähän haastaisi itseään, jos pääsee asiantunteviin käsiin. Parkkonen joi jotain, jossa oli lanttumehua ja minä maistelin lohenpunaista rosee-alkuviiniä. Kailotin tiskin taakse ne pari sanaa kreikkaa, jotka osaan, kun kerran puikoissa oli kreikkalaissyntyinen mies, yksi omistajista. Viinibaarissa tuoksui syvästi sienirisotto ja liitutaululla oli pari muutakin pikkuannosta. Ellei olisi ollut epäkohteliasta viime hetkellä peruuttaa pöytävarausta, olisin jäänyt sinne.

Jatkoimme kuitenkin matkaa. Tampere oli jo juhlatuulella, kivijalkojen kapakoissa tanssittiin buutsit vilkkuen jukeboksien neonvihreässä valossa, tupakkaringit tukkivat jalkakäytävät. Kävelimme ensin ravintolamme ohi, mutta hoksasimme sitten nousta pari porrasta katutasosta ylöspäin.

Ensivaikutelma oli suorastaan roomalainen. Ruoankäryä, rosoista seinää, vilkasta puheensorinaa. Mahtavaa! Mutta toisin kuin Roomassa, henkilökuntaa oli auttamattomasti liian vähän. Rukoilimme vesikannua, ruokalistaa, mahdollisuutta tilata, viiniämme… Kului melkein tunti eikä meillä ollut vielä mitään edessämme. Istumme aivan avokeittiön vieressä ja tuijotimme jaettavia pikkuannoksiamme, jotka nuokkuivat vartin tiskinkulmalla, kun kukaan ei ehtinyt kantaa niitä meille pöytään.

Kävelimme takaisin hotellille. Teki vähän mieli heittäytyä ihanasti hälisevän yön selkään, mutta uni painoi jo silmäluomia. Hotellissa sai ikkunan auki, mikä on jumalaista, nukahdimme Tampereen ääniin ja kaupungin tuoksuun. Melkein kuin olisi itse ollut radalla.

Seuraava päivä oli varattu hitaalle heräämiselle, lehtien lukemiselle ja taiteelle. Sara Hildénin taidemuseo on Tampere-vierailuidemme listalla aina, oli esillä oleva näyttely mikä hyvänsä. Betonirakennus on niin hieno. Nyt puhutaan museon siirtymisestä keskustaan, mikäköhän tämän pikku-Louisianan kohtalo sitten on?

(Viittaan siis Kööpenhaminan lähellä sijaitsevaan Louisianan taidemuseoon, ikisuosikkiini, joka kai toimikin jonkinlaisena esikuvana Hildén-museolle ja sen veistospihalle.)

Vaikka olimme vasta vaappuneet hotellin aamiaisvatien äärestä, maitovaahtoa vielä suupielistämme pyyhkien, emme halunneet missään nimessä jättää väliin yhtä lukijalta tullutta vinkkiä. Pyynikintorilla sijaitsisi kuulemma kahvila, josta saattaisin pitää.

Kahvila löytyikin juuri sen suuren ja kauniin talon kivijalasta, jossa äitini (mutsi, lukijoideni suurin suosikki blogin sivuhenkilöistä, Luoja tietää miksi) asui hetkellisesti opiskellessaan nuorena ja nättinä Tampereella. Minua ei tietenkään ollut vielä olemassakaan, ja isäni äitini tapasi Helsingin Bottalla, mutta koin silti olevani vähän juurilla.

Kahvila oli täydellinen. Jo heti sisääntulossa mainostettiin Le Mondea luettavaksi. Me murustelimme puoliksi yhden voisarven kahviemme kanssa, mutta ostimme mukaan herkkuhyllystä säilöttyjä persikoita, artisokkaa, paahdettuja paprikoita. Tämmöiseen paikkaan olisi ihanaa pujahtaa suojaan talvelta myös illalla, pienelle iltapalalle ja viinille.

Meidän aikamme Tampereella alkoi kuitenkin käydä vähiin. Vuokrakärryt muuttuisivat kohta kurpitsaksi. (Testasimme hybridiautoa, mielenkiintoista.) Kotimatkalla jumitimme vielä kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijakodissa Visavuoressa, jossa jokaisen kynnelle kykenevän kannattaisi vierailla juuri syksyllä. Kauriit nyökyttelivät tienposkessa, koko maailma loisti ruskan väreissä. Olimme pitkään ainoat vieraat. Saimme kiertää rauhassa työskentelytilat, asuinrakennuksen ja pihapiirin. Kurkistaa ajan pilkuttamiin peileihin. Minäkin haluaisin erämaa-ateljeen, kuitenkin mieluiten juurikin korkeintaan puolen tunnin ajomatkan päässä kaupunkielämästä kahviloineen ja elokuvateattereineen.

Jos haluat, voit lukea vanhan kirjoitukseni Visavuoresta täältä.

Sitten vihdoin posotimme kotia kohti, monella tapaa kylläisinä, ja kotiin päästyämme tuntui kuin olisimme olleet pitkälläkin matkalla.

Koska yllätykseksi itsellenikin huomasin vastikään julistavani laajoille joukoille, että teen vuonna 2020 mahdollisuuksien mukaan kaikki matkani maata pitkin (ja meriä, koska Suomi), on myös kotimaanmatkailu alkanut kiinnostaa uudella tavalla. Kerro meille suosikkikohteesi Suomessa, erityisesti haluamme syödä oikein hyvin ja kulttuuri kiinnostaa?

(Yllätykseksi itselleni siksi, että olen mukavuudenhaluinen, huono siirtymisissä enkä mielellään käy julkisissa käymälöissä, eritoten en missään nimessä junan vessoissa. Tästä tulee jännittävää!)

14 Comments

    • Anna says

      Turku on ihana, mutta ei se kyllä Pariisia korvaa! Onneksi junalla pääsee Pariisiin suht vaivattomasti. Ja Turkuun <3

  1. Taina says

    Suomessa matkustaminen on kyllä melko haasteellista kun etäisyydet ovat melko pitkiä. Varsinkin jos ei ole kovin kiinnostunut ajelemaan autolla pitkiä matkoja. Ja junilla nyt vain ei pääse joka paikkaan. Ja vaikka pääsisikin, kohteet eivät ole aina siinä aseman lähettyvillä. Käveleminen ei ole myrkkyä, mutta patikointiretket ovat asia ihan erikseen. Puhun siis tässä kohtaa nimenomaan kulttuurikohteista.

    Särestöniemi Kittilän suunnalla on kyllä upea paikka. Ihan pirun kaukana etelästä katsottuna. Mutta auto yöjunan kyytiin Turusta Rovaniemelle ja siitä ei enää ole kuin poronkusema Kittilään. Yöjunissa on sellaisia hyttejä joissa on oma wc. Oli aika kätevä. Suihkukin siinä on ja se vasta oli mielenkiintoinen. Rovaniemen ruokatarjonnasta en osaa sanoa. Toki voisi mennä lentokoneella ja vuokrata auton perillä.

    Toinen kohde on Serlachius-museot Mänttä-Vilppulassa. Gösta on ihan mahtava. Tänne ei kyllä taida julkisilla kovin näppärästi päästä eli autolla pitää mennä. Göstassa on käsittääkseni tasokas ravintola. Yhden kerran ollaan siellä syöty ja silloin ainakin oli maittavaa.

    Onneksi Helsingin kohteet on helpommin saavutettavissa. Siellä tulee käytyä useamman kerran vuodessa. Ja toki suosikkikohteisiin tietysti kuuluu kotikaupungin “veturitalli”. Näyttelyitä ei pienessä paikassa vain voi olla kovin montaa vuodessa.

    • Anna says

      Voimme kyllä ajella autollakin, se ei ole ongelma.
      Särestöniemi on listalla, onneksi on ystäviä pohjoisessa!
      Serlachius-museossa olemme käyneetkin, mutta on ehdottomasti useamman visiitin väärti.
      Helsingissä poikkeamme usein, aina yhtä antoisaa, ja kotikaupunkisi veturitallin näyttelyissä olemme käyneet vuosia, hieno tarjonta siellä!

  2. Mänttä täytyy minunkin nostaa esiin, sillä siellä saa vierähtämään päivän jos toisenkin. Serlachius-museoiden lisäksi kuvataideviikot ovat anniltaan aina mielenkiintoisia. Göstan museoravintolassa on syöty useaan otteeseen eikä ole pettänyt vielä kertaakaan. Vuorenmajalta saa puolestaan superohuet flammkuchenit. 

    Särestöniemi on upea ja harmittaa, ettei ehditty käydä siellä matkalla syysvaellukselle. Toisaalta jos sinne asti eksyy, olisi helppo kaartaa myös Rovaniemelle ja Ouluun. Oulun Ostroferia on edelleen kokematta, mutta ruokaa kehutaan törkeästi! Taideanti vaihtelee, mutta Oulu ja Kuopio ovat aina suosikkikohteitani.

    Lyhyemmille reissuille ja viikonlopuille sopii Tuusulajärven museot ja Sesonki. Omalla toivelistalla olisi päästä joskus useammaksi viikoksi Ahvenanmaalle. 

    Huomasin myös juuri, että Art Pappilaan Sastamalaan tulee ensi kesänä Marc Chagallin teoksia. Enempää ei ole tiedossa, mutta olen käynyt täällä jo parina kesänä. Viereisessä Tyrvään pappilassa on hyvät ruoat ja Sastamalassa on Suomalaisen kirjan museon, Pukstaavin, lisäksi lukuisa määrä kirkkoja, jos sattuu kiinnostamaan. Ja parasta tietty se, että sieltä ei ole pitkä matka Tampereelle!

    • Anna says

      Upea setti!! Kiitos Minka!
      Tässähän iskee matkakuume.

  3. Keik says

    Ihanaa, että bloggailet myös täällä “omalla” sivustollasi, olen fanisi<3

    Jo ehdotettuun Särestöniemi-käyntiin voisi yhdistää Sodankylän elokuvajuhlat, jos ajankohta kesällä sopii. Länsirannikolla puolestaan kiinnostava kohde on Villa Mairea Noormarkussa (paikkaa voi fiilistellä myös kirjasta Inside the Villa Mairea). Jos Aallon arkkitehtuuri viehättää, niin voi tietty tehdä laajemmankin Aalto-teemaisen kierroksen Suomessa. Kotipuolessa Turun suunnalla suosikkejani ovat Veturitallin lisäksi Söderlångvikin museo Kemiönsaarella (taitaa olla remontissa tällä hetkellä). Mukavia pieniä kotimuseoita ovat lisäksi Ett Hem Turussa (remontin kourissa viime aikoina tämäkin; kahville kannattaa poiketa lähistöllä sijaitsevaan Fabbes Cafe -kahvilaan) ja Casa Haartman Naantalissa (auki vain kesäisin). Jos taas suuntaatte itäiseen Suomeen, kannattaa pitää jaloittelutauko Parikkalan patsaspuistossa; Veijo Rönkkösen ITE-taide ja etenkin joogaavat patsaat ovat huikeita! Punkaharju ja Savonlinna ovat etenkin kesäaikaan ihania: ehkä yöksi Hotelli Punkaharjuun? Matkakuume tulee itsellekin…

    • Anna says

      Kiitos kun jaksat fanittaa <3

      En ole koskaan ollut Sodankylän elokuvajuhlilla, vaikka kova leffaihminen olenkin. Myös Villa Mairea edelleen kokematta. Upeita vinkkejä koko viesti täynnä, mahtavaa!

  4. Ville H says

    Tampereella käydään usein just tuolla Tammerissa brunssilla (joskus ollaan yötäkin vaikka voitaisiin mennä sukulaisiinkin…). Se on se paikka!
    Pispalanharjulla aina ajattelen, että täältäkö mä tosiaan lähdin pois…onneksi ystäviä on jäljellä. Rajaportin saunan tilaelämys pitää kokea, mutta sieltä ei pääse uimaan. Siksi suuntaan vielä mieluummin Rauhaniemen kansanuimalaan. Mikä tunnelma suuressa yhteissaunassa! Tähtikirkkaana talvi-iltana pulahtaminen avantoon on unohtumaton elämys.
    Turussa käydessä on pakko mennä Vartiovuoren käsityöläismuseoon- miten on mahdollista että tällainen kokonainen pieni kaupunginosa 1800-luvun alkupuolelta on purkuhullujen Suomessa onnistuttu säilyttämään? Mietin miten saisin ujutettua itseni sinne. Olisko siellä jossain joku tyhjä huoneisto?

    • Anna says

      Ystäväni Pakuville juuri hehkutti Rauhanniemen saunaa!

      Muistan kun veimme lapset aikoinaan Turun Luostarinmäelle, ja he luulivat, että se oli Turku, siis että koko Turku on jäänyt jonnekin 1800-luvulle!

  5. Ville H says

    Mun tuttavien lapset taas kysyi Helvin kioskilla (joka oli Pispalan portaiden ja Pispankadun risteyksessä) että käykö täällä Suomen raha?

    Kulttuurista puheenollen on pakko mainostaa paria asukkaiden omatoimisesti perustamaa paikkaa Pispalassa:

    Pyhäjärven rannassa ihanalla paikalla kasvimaiden keskellä on Kurpitsatalo. Sieltä saa paikalla tehtyjä leipomuksia ja kahvia, joskus myös keittoa:
    https://kurpitsatalo.net.

    Vähän samantapainen paikka on Tahmelan huvila, Pyhäjärven rannassa sekin, kauniissa vanhassa pitsihuvilassa – kirjallisuutta ja taidetta, teatteria ja popup-kokkitapahtumia, kahvia & kakkuja, keittoa ja brunssia: https://www.facebook.com/pg/tahmelanhuvila/about/?ref=page_internal

    • Anna says

      Kuulostaa mahtavalta, hyvä Tampere, hyvä Pispala!

      Meidän kavereiden lapset itkupotkuraivosivat kerran lähtötohinoissa Hangon juna-asemalla, että eivät tahdo enää takaisin Suomeen 🙂 Näköjään tosiaan kotimaan matkailukin voi olla eksoottista ja ihmeellistä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.