comments 18

Tampere 24 h

Tampere. Kaupunki, jossa ihmiset seisovat tarmokkaasti keskellä kulkureittejä, mutta jonne lähden aina yhtä mielelläni kiinnostavan ravintola- ja kulttuuritarjonnan tähden. Muutama viikko sitten lisäpontimena oli Parkkosen työmatka, jolle aikataulujen salliessa hyppäsin mukaan.

Yhteen vuorokauteen mahtuu paljon. Kirjauduimme sisään Tampereen vanhimpaan hotelliin, sen korean aamiaissalin tähden. (Osa aamiaisastiastosta on alkuperäistä, rakennusvuonna 1929 Ranskasta rahdattua perua. Tämmöiset yksityiskohdat viehättävät minua.)

Nautimme lounaan kauniin vanhan kauppahallin päädystä löytyvässä ravintolassa, joka on tunnettu varsinkin bouillabaissestaan, ja sitähän mekin taas, tupla-aiolilla. (Minusta se ei ollut rouillea, sahramilla, paprikalla tai cayennepippurilla maustettua versiota, mutta korjatkaa, jos olen väärässä.) Kylmää, keltaisen topaasin väristä Sancerrea kyytipojaksi, vapauden tuntua, kuten aina, kun meillä on hetki aikaa vain toisillemme kaukana kotoa.

Sulattelimme lounasta Tampereen taidemuseossa, jossa on tammikuun alkupäiviin saakka esillä japanilaisen sarjakuvan näyttely Osamu Tezuka – Mangan jumala. Osamu Tezuka oli melko aikaansaava, mikä hiukan lannisti meitä lorvailijoita. Piristyimme tajutessamme, että kaikilla museon henkilökuntaan kuuluvilla oli musta baskeri päässään juuri Tezukan kunniaksi. Kuinka hauskaa! Rakastan luovien ihmisten työvälineiden, työpöytien ja työhuoneiden katselemista, sellaisenkin vilauksen näyttely suo.

Siitäkin huolimatta, että Parkkonen tosiaankin hoiti kuvauskeikan jossain välissä, varasimme aikaa myös päiväunille. Minä en tosin varsinaisesti nukkunut, vaan selailin ystävällisten tamperelaisten lähettämiä ravintolavinkkejä. Ravintola nimeltä Kajo sai instagramissa äänivyöryn, mutta oli jo täynnä, joten päätimme änkeä aperitiiveille Kajon kylkipaikkaan, samojen omistajien vasta avattuun viinibaariin ja varata illallispöydän toisaalta.

Hotellin ulkopuolella velloi ihmismeri kun lähdimme askeltamaan illalliselle. Oli jonkunlainen valofestivaali, mutta me kuljimme vastavirtaan lokakuun viiman purressa poskipäitä. Viinibaari osoittautui mainioksi paikaksi. Annoimme henkilökunnalle vapaat kädet juomiemme suhteen, koska miksei vähän haastaisi itseään, jos pääsee asiantunteviin käsiin. Parkkonen joi jotain, jossa oli lanttumehua ja minä maistelin lohenpunaista rosee-alkuviiniä. Kailotin tiskin taakse ne pari sanaa kreikkaa, jotka osaan, kun kerran puikoissa oli kreikkalaissyntyinen mies, yksi omistajista. Viinibaarissa tuoksui syvästi sienirisotto ja liitutaululla oli pari muutakin pikkuannosta. Ellei olisi ollut epäkohteliasta viime hetkellä peruuttaa pöytävarausta, olisin jäänyt sinne.

Jatkoimme kuitenkin matkaa. Tampere oli jo juhlatuulella, kivijalkojen kapakoissa tanssittiin buutsit vilkkuen jukeboksien neonvihreässä valossa, tupakkaringit tukkivat jalkakäytävät. Kävelimme ensin ravintolamme ohi, mutta hoksasimme sitten nousta pari porrasta katutasosta ylöspäin.

Ensivaikutelma oli suorastaan roomalainen. Ruoankäryä, rosoista seinää, vilkasta puheensorinaa. Mahtavaa! Mutta toisin kuin Roomassa, henkilökuntaa oli auttamattomasti liian vähän. Rukoilimme vesikannua, ruokalistaa, mahdollisuutta tilata, viiniämme… Kului melkein tunti eikä meillä ollut vielä mitään edessämme. Istumme aivan avokeittiön vieressä ja tuijotimme jaettavia pikkuannoksiamme, jotka nuokkuivat vartin tiskinkulmalla, kun kukaan ei ehtinyt kantaa niitä meille pöytään.

Kävelimme takaisin hotellille. Teki vähän mieli heittäytyä ihanasti hälisevän yön selkään, mutta uni painoi jo silmäluomia. Hotellissa sai ikkunan auki, mikä on jumalaista, nukahdimme Tampereen ääniin ja kaupungin tuoksuun. Melkein kuin olisi itse ollut radalla.

Seuraava päivä oli varattu hitaalle heräämiselle, lehtien lukemiselle ja taiteelle. Sara Hildénin taidemuseo on Tampere-vierailuidemme listalla aina, oli esillä oleva näyttely mikä hyvänsä. Betonirakennus on niin hieno. Nyt puhutaan museon siirtymisestä keskustaan, mikäköhän tämän pikku-Louisianan kohtalo sitten on?

(Viittaan siis Kööpenhaminan lähellä sijaitsevaan Louisianan taidemuseoon, ikisuosikkiini, joka kai toimikin jonkinlaisena esikuvana Hildén-museolle ja sen veistospihalle.)

Vaikka olimme vasta vaappuneet hotellin aamiaisvatien äärestä, maitovaahtoa vielä suupielistämme pyyhkien, emme halunneet missään nimessä jättää väliin yhtä lukijalta tullutta vinkkiä. Pyynikintorilla sijaitsisi kuulemma kahvila, josta saattaisin pitää.

Kahvila löytyikin juuri sen suuren ja kauniin talon kivijalasta, jossa äitini (mutsi, lukijoideni suurin suosikki blogin sivuhenkilöistä, Luoja tietää miksi) asui hetkellisesti opiskellessaan nuorena ja nättinä Tampereella. Minua ei tietenkään ollut vielä olemassakaan, ja isäni äitini tapasi Helsingin Bottalla, mutta koin silti olevani vähän juurilla.

Kahvila oli täydellinen. Jo heti sisääntulossa mainostettiin Le Mondea luettavaksi. Me murustelimme puoliksi yhden voisarven kahviemme kanssa, mutta ostimme mukaan herkkuhyllystä säilöttyjä persikoita, artisokkaa, paahdettuja paprikoita. Tämmöiseen paikkaan olisi ihanaa pujahtaa suojaan talvelta myös illalla, pienelle iltapalalle ja viinille.

Meidän aikamme Tampereella alkoi kuitenkin käydä vähiin. Vuokrakärryt muuttuisivat kohta kurpitsaksi. (Testasimme hybridiautoa, mielenkiintoista.) Kotimatkalla jumitimme vielä kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijakodissa Visavuoressa, jossa jokaisen kynnelle kykenevän kannattaisi vierailla juuri syksyllä. Kauriit nyökyttelivät tienposkessa, koko maailma loisti ruskan väreissä. Olimme pitkään ainoat vieraat. Saimme kiertää rauhassa työskentelytilat, asuinrakennuksen ja pihapiirin. Kurkistaa ajan pilkuttamiin peileihin. Minäkin haluaisin erämaa-ateljeen, kuitenkin mieluiten juurikin korkeintaan puolen tunnin ajomatkan päässä kaupunkielämästä kahviloineen ja elokuvateattereineen.

Jos haluat, voit lukea vanhan kirjoitukseni Visavuoresta täältä.

Sitten vihdoin posotimme kotia kohti, monella tapaa kylläisinä, ja kotiin päästyämme tuntui kuin olisimme olleet pitkälläkin matkalla.

Koska yllätykseksi itsellenikin huomasin vastikään julistavani laajoille joukoille, että teen vuonna 2020 mahdollisuuksien mukaan kaikki matkani maata pitkin (ja meriä, koska Suomi), on myös kotimaanmatkailu alkanut kiinnostaa uudella tavalla. Kerro meille suosikkikohteesi Suomessa, erityisesti haluamme syödä oikein hyvin ja kulttuuri kiinnostaa?

(Yllätykseksi itselleni siksi, että olen mukavuudenhaluinen, huono siirtymisissä enkä mielellään käy julkisissa käymälöissä, eritoten en missään nimessä junan vessoissa. Tästä tulee jännittävää!)

18 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.