maalis 15, 2018
Hilluin viime viikonlopun Turussa ystävieni kanssa, meillä oli siellä “hohtoryhmän kokous”. Aivan taivaallisen hauskaa oli meillä, mutta siitä lisää myöhemmin.
Kävimme sunnuntaina ennen junani lähtöä WAMissa katsomassa Hannu Väisäsen Anna Ahmatovan Neljä huonetta -näyttelyn. Näyttely oli komea ja aiheutti kylmiä väreitä reisiä myöten, mutta kaikista eniten jäi kutkuttamaan Hannu Väisäsen näyttelyvieraille – ja muillekin – kirjoittama kirje.
Hyvä ystävä ja hyvä muistin ystävä!
Teen näyttelyn yhteyteen eräänlaisen muistamisen ja muistin installaation. Ja tarvitsen apuasi sen toteuttamiseen. Jos haluat auttaa minua, toimi seuraavasti: Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sananlasku, loru. Saattaa olla että sinulla on valmiina muistissasi joku ulkoa oppimasi teksti. Tekstin ei tarvitse olla pitkä. Tärkeintä on, että valitset tekstin itse. Kun olet varma että osaat tekstisi ulkoa, kirjoita tai printtaa se A4- kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkat vanhoihin ranskalaisiin säilytysastioihin.
Muistomerkki-installaatiossa ei ole kyse kuolemasta tai vainajasta, vaan se ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen. Muistamisen tuhkaa kerätään koko näyttelyn ajan.
Kiitos etukäteen arvokkaasta avustasi,
Hannu Väisänen
Haluaisin todella toteuttaa tuon tempun. Anna Ahmatova ja hänen ystävänsä opettelivat varsinkin Requiem-runosarjan runoja paperilapputolkulla ulkoa, polttivat mieleen painetut sanat tuhkakupissa ja purkivat runot paperille kuin lankarullasta eläviksi taas, jopa vuosikymmeniä myöhemmin. Tänä keväänä tulee kuluneeksi vuosi muistisairaan anoppini kuolemasta, tekisin oman osuuteni installaatioon häntä ajatellen. Voikohan tuhkan lähettää WAMiin?
Näyttelyn nähdäksesi pidä kiirettä, se on esillä vain 20.5. asti.
Päivän kirja (joka on kyllä mainittu täällä ennenkin):
Anne Hämäläinen , Sanni Seppo, Pirjo Aaltonen: Anna Ahmatova Fontankan talossa, Into.
Etsin myös kuvia Hannu Väisäsen talosta Ranskan Dordognessa ja löysin tämän vanhan, viehättävän klipin.
maalis 4, 2017
Jos asuisin Turussa, niin sen lisäksi että piinaisin juttuseuran toivossa farkku- ja sporttikauppojen poikia, söisin ehkä joka päivä simpukoita Tintåssa. Joka ikinen kerta kun ryystämme Tintån simpukoita kuoristaan ja dippaamme hyväsuolaisia ranskalaisia sitruunamajoneesiin, päätämme perustaa oman simpukkaravintolan Hankoon. Sillä mitä mahtavampaa maailmassa muka on kuin simpukat ja ranet? Fish & chips -kuppilahaaveitahan mulla on jo ollutkin, ehkä nämä merelliset unelmat voisi yhdistää?
Simpukat söimme lähtöpäivänä myöhäiseksi lounaaksi, mutta edellisen illan illallispaikka oli vanha tuttu Sergio’s. Siellä on vaan jotenkin aina tosi hyvä olla. Lupaan ensi kerralla vähän laajentaa repertuaaria, mutta myönnän, että usein jo syy Turun reissuun on syöminen näissä hyväksi havaituissa paikoissa. Niitä tulee ikävä, ja silloin on jo viikonloppukassi aika pian pakattu. Uusia, hyviä osoitteita saa ehdottaa!
Olemme myös erikoistuneita eri maiden ja kaupunkien parturiliikkeisiin, poika on tarkka tukastaan. Sekin homma hoitui Turussa hyvin.
Kuvat: Studio Tomi Parkkonen
maalis 2, 2017
Me käväisimme aika supertylsän hiihtolomamme päätteeksi siis Turussa. Sinne veti se Brotherus, mutta on siellä muutenkin kiva käydä. En käynyt oikeastaan ikinä Turussa kun asuin Helsingissä, mutta nyt siellä tulee rampattua muutaman kerran vuodessa. Matkaa Hangosta Turkuun ja Helsinkiin on yhtä paljon.
Yövyimme hotelli Marina Palacessa, jonka luulin kakarana olevan nimeltään Marina Palanen. Olen aina jotenkin tykännyt sen jykevästä, marmorisesta preesenssistä joen varrella, mutta kieltämättä se on ketjuhotellimainen ja jo hieman kulahtanut. Nyt huoneita oli aavistuksen ehostettu, mutta silti jäin miettimään, että miten ihmeessä ei Turussa ole kivoja boutique-hotelleja, joita Helsingissä on jo pilvin pimein? Majoittuisin!
Mutta hei turkulaiset, mikä juttu se on että jokaisessa kaupassa komeat, nuoret miesmyyjät alkavat heti jutella ja hymyillä ja jaella ravintola- ja parturivinkkejä (parturivinkit pojalle, ei mulle)??? Herranjumala mä olin aivan äimänä. Jos olisin turkulainen, seisoisin kaiket päivät nuorisoliikkeiden ovensuissa juttuseuran toivossa, niin kivaa oli olla näkyvä. Ja poika saikin kassikaupalla makeita kuteita sulavaha-mutsiltaan, eli se ystävällisyys toimi.
Akateemisessa kirjakaupassa seisoin englanninkielisten pokkareiden edessä ja yritin tähyillä kotiin jääneille tyttärille tuliaisia, kun käsivarrelle koputteli tervehdyksen merkiksi lukijamme Ulla. Aika hauska sattuma: jaamme nimittäin virtuaalisen muistikirjahulluuden ja olin juuri katsellut ikkunan eteen aseteltuja Bullet Journal-pinoja ja ajatellut Ullaa. En kehdannut kertoa tätä Ullalle, koska olin niin kohtaamisen yllättämä ja olisihan se ehkä kuulostanut hullulta, mutta nytpähän tiedät! Halasimme, jäi tosi hyvä mieli. Kiva Turku, kivat turkulaiset.
Kuvat: se kaikkein komein, Studio Tomi Parkkonen
helmi 25, 2017
Hetkeen en ole nähnyt mitään niin vaikuttavaa kuin Elina Brotheruksen retrospektiivi Turun Taidemuseossa. Palvon.
Rakastan kuvasarjaa Suites françaises, ajattelen koko ajan sitä yhtä kuvaa, jossa Brotherus istuu sykkyrässä tuolilla post-it lapuille kirjoitettujen ranskankielisten sanojen ympäröimänä. Lumoudun paluusta samoihin huoneisiin 12 vuotta myöhemmin, 12 ans après. Rakastan pysähtyneitä mutta latautuneita tunnelmia sarjassa Les Femmes de la Maison Carré, josta artikkelikuva Asperge (2015) on.
Videokuvaa, valokuvaa ja kuvataidetta yhdistävä teos Artists at work yhdessä Jan Nevan ja Teemu Korpelan kanssa on nerokas, kuten myös klassista maalaustaidetta valokuvan kautta tarkasteleva The New Painting -sarja. Brotherus on uskomattoman lahjakas. Rakkauden loppuminen tulee kuvien pinnasta läpi, Model Studiesin omakuvat uivat pehmeässä maitomaisessa valossa, lammet ovat ihmeen vihreitä ja eksoottiset kukat valuvat ametistia. Annonciation, kuvakertomus lapsettomuudesta on kamalan koskettava ja surullinen.
Haluaisin nähdä kaikki sarjat kokonaan, jää nälkä. Näyttely kattaa vuodet 1998-2015, sarjoista on esillä siis tietysti vain osia. Vaikka Brotherusta olisi arvostanut ennenkin, tämmöinen läpileikkaus on lahja. Bravo.
Osaisinpa kirjoittaa niin kuin Brotherus kuvaa: avoimesti, herkästi, pelotta. (Tai pelosta huolimatta.)
Janoatko lisää? Elina Brotheruksen omien sivujen lisäksi kannattaa seurata hänen päiväkirjaansa Instagramissa. Näyttely Turun Taidemuseossa on esillä 21.5. saakka.
elo 4, 2016
Kas, kävi niin, että karkasimme Turkuun.
Olin juuri levittänyt sata settiä lakanapyykkiä yläkerran lattialle marssimaan kohti kylpyhuonetta värikkäänä jonona, takapihalle oli viritelty väliaikainen melko holtiton pyykkinarusysteemi ja sain päähäni pestä parit muutkin kankaat siinä samassa rumbassa. Herra Kamera taas tomerana kittasi takapihalla – ei valkoviiniä, vaan ikkunaa – ja juoksi välillä Lehtisen pajalle hakemaan uuden ruudun rikkoutuneen tilalle.
Noh ja sitten siis kesken tätä puuhakasta härdelliä me saimme iltapäivällä yhtäkkiä idean lähteä Turkuun. Alta aikayksikön oli hotellihuone (jokinäköalalla, aina jokinäköalalla) varattuna kuin myös illallispöytä Sergiosta, ja paiskottuamme epämääräisiä (jotakuinkin puhtaita) vaatteita laukkuihimme, istuimme (tai 3/5 osaa meistä) lopulta autossa.
(Sinne ne jäivät, ikkunat ja pyykit, ja kaksi tyttölasta niitä vahtimaan. Eivät olleet karanneet, mitkään tai ketkään, kun eilen illalla palasimme.)
Saavuttuamme Turkuun autoradio-ohjelmatappeluiden (Herra Kamera on tulossa vanhaksi…) jäljiltä hiukan kuumissamme, heitimme kamat hotellille, peseydyimme, vaihdoimme vaatteita ja sujahdimme ylös Sergio’s -ravintolan kaakeleilla koristeltuja rappusia ja melkein jo kantispöytään baaritiksin eteen (aina baaritiskin eteen, keittiön tuntumaan). Tilasimme pöydän täyteen ruokaa (fenkolia, taleggio-juustoa, uppomunia, retiisisalaattia, pizzaa, välimerellistä kalaa, risottoa…) ja maistelimme jokainen jokaiselta lautaselta. Oli niin hirveän onnellista vain olla. Vähän poissa. Tarpeeksi poissa.
Turku oli aivan sairaan kaunis noina parina elokuisena päivänä, ja varsinkin iltana.
Toisena päivänä nukuimme pitkään, en ole koko kesänä venynyt sängyssä niin syntisen myöhään. (Verhot, mikä mahtava keksintö!) Onneksi hotellin aamiaista tarjoiltiin puolille päivin. Aamiaisesta (mm. kokin tilauksesta paistama juusto-yrttimunakas!) tokeennuttuamme otimme rivakasti suunnaksi Turun museoskenen, olemmehan kerran olleet vahingossa palkintogaalassa ehdolla kultturelliksi blogiksi ja aateluus velvoittaa.
Ensimmäinen pysäkki oli Luostarinmäen käsityöläismuseo, jossa sain taas imeä itseeni puhtaaksi kuurattujen lankkulattioiden tuoksua. Valitsin itselleni myös ammatin (savenvalaja) ja pienen, yksinkertaisen asunnon verstaani pihapiiristä. Erittäin wabi sabi, olin aivan fiiliksissä uudesta elämästäni. Koska Herra Kamera ei leikkinyt kanssani, päätin että todennäköisesti savenvalaja-meikällä olisi sitten sutinaa komean kirjansitojan kanssa.
Jos Luostarinmäellä tuoksuikin ihanasti puu ja terva ja mansikkakaramellit truutissa, niin Turun linna tuoksui ihan linnalle. En tiedä olenko jo kertonut, että rakastan koloja, ja noilla muureilla ikkunasyvennykset ovat todella näyttäviä. Haluaisin tuommoisen kotiinkin. Siis tänne kotikotiin, en sinne Luostarinmäen kotiin… Molemmissa paikoissa haaveilin, että saisin olla yksin paikalla yhden vuorokauden, sillä ihmiset, ihmiset nyt vain pilaavat kaiken. Seisovat oviaukoissa ja pällistelevät. Eivätkö muka ole ennen nähneet kuningatarta leikkivää keski-ikäistä naista?
Tempaisimme myös tuulispäinä läpi WAMin, senhän olen jo hyvänen aika tietysti sisustanut monta kertaa ennenkin.
Kaikki olivat sanoneet meille, että Kaskikseen ette ainakaan pääse, ilman pöytävarausta ja tuolla aikataululla. Kaskiksesta me kuitenkin itsemme löysimme, terassin nurkkapöydästä. Kaskiksen ruoasta on kaikki ylisanat jo käytetty ja kylille kuulutettu, ja niihin yhdymme, mutta aivan erityisen paljon rakastin omistautuvaa, kiireetöntä, paneutuvaa palvelua. Kiitos siitä. Kuusi ruokalajia myöhemmin poistuimme täyden päivän tehneinä hotellille yöunille.
Viimeisenä päivänä söimme aamiaiseksi pannukakkuja vaahterasiirappia ja matelimme parit vaatekaupat laiskasti läpi. Ostimme Akateemisesta muovikassillisen kirjoja sekä valtavan, seinän kokoisen Ranskan kartan. Ensi kesän seikkailuiden suunnittelu alkaa nyt. Sempén Un peu de Paris taas on pienen pieni mutta aivan ihanan ihana kuvakirjanen, ja viritti kauhean ikävän. Sillä niin täydellinen kuin Turku taas olikin, niin Pariisi se ei sentään ole.
Jos olet menossa Turkuun, kurkista Parasta lähteä nyt-blogin Päivin täydellinen Turku Bucket List tämän postauksen kommenttiosiosta. Paljon jäi vielä koettavaa seuraaville kerroille!
