elo 7, 2017
Yhtenä heinäkuisena viikonloppuna tapahtui suuria. Vanhempani täyttivät 70 vuotta. Isä ensin, ja äiti seuraavana päivänä. (Tästä lähes yhdenaikaisesta syntymisestä huolimatta he muistelivat, että ovat olleet yhden (1) kerran 48 vuoden yhteiselon aikana samaa mieltä jostain asiasta. Mutta mistä, sitä he eivät enää muista, tai eivät ainakaan ole samaa mieltä asiasta, josta olisivat olleet samaa mieltä.)
Tapojensa mukaisesti juhlakalut saivat yhä laajenevista juhlimismietinnöistä jossain vaiheessa kesää kyllikseen ja ilmoittivat (tai mutsi ilmoitti), että mitään juhlia ei pidetä eikä haluta, mahdolliset väkisin annetut lahjat heitetään parvekkeelta alas, mutta puhelimella saa soittaa ja laulaa, jos ei pysty pidättelemään.
Huh, ajattelimme me, Parkkonen ja minä. Meillä oli nimittäin vahingossa liput Red Hot Chili Peppersin keikalle juuri mutsin syntymäpäivän illaksi.
Mutta emme me heitä ihan niin vähällä aikoneet päästää. Ensimmäisen syntymäpäivän aamuna lauloimme luurin täydeltä ja viisiäänisesti faijalle hämäysonnittelut, hyvästelimme kiireiset lapsemme ja ajoimme kahdestaan takakontti shamppanjasta hölskyen sankareiden mökille. Kolme tuntia myöhemmin laskettelimme mökin pihaan auton ikkunat auki, Papa was a rolling stonea naapureiden kauhuksi täysillä huudattaen, vain todetaksemme, että piha oli tyhjä ja tupa lukittu.
Muutaman kautta rantain suoritetun puhelun jälkeen selvisi, että vanhukset olivat onneksi vain kauppareissulla ja lounaalla, ja lopppujen lopuksi saimme heidät ei-enää-niin-lievin-vihjein (mm. heidän pihaltaan lähetetty kuva, jossa minä juon kuohuvaa pullon suusta, ja jota he luulivat photoshopatuksi…) ymmärtämään, että kannattaisi tulla vähän vikkelään takaisin torpalle ja omille yllätyssynttäreille.
Sitten oli kaikennäköistä kiljumista ja ei oo tottaa ja päätöntä häärimistä, ja tietysti päikkärit, kun meikäläisistä on kysymys, ennen kuin lähdimme Porvoon yöhön. Olimme nimittäin varanneet pöydän paljon ylistetystä Meat Districtistä.
Nyt vasta päästään itse asiaan, joka on tälläkin kertaa ruoka.
SILLÄ VOI TAIVAS MITEN HYVÄÄ RUOKAA!!!
En muista hetkeen syöneeni niin hyvin, en kerta kaikkiaan. Emme ottaneet menuita vaan valikoimme listalta mielemme mukaan annoksia jaettavaksi: tartaria, kevätkananpoikaa, paria erilaista lihaa, punajuuria, kukkakaalia, ohrattoa… lisukkeetkin olivat jumalaisia, en kestä kun en tiedä mitä sen rapean salaatin kermaisessa kastikkeessa oli! Koska onnistuimme näkemään viereiseen pöytään kannetut luuydin-annokset, vonkasimme sellaisenkin maistettavaksi. Huuhtelimme kaiken alas mainiolla ranskalaisella punaviinillä, vannoimme palaavamme pian uudelleen, ja olimme valmiita kellahtamaan vatsojemme viereen mökin vintille.
…siis minä ja Parkkonen, mutsi ja faija halusivat tietysti baariin! No baarissa käytiin ja mökilläkin piti laukata vielä pitkin kaislikoita kuuta katsomassa, mutta lopulta saimme tainnutettua päivänsankarit punkkaan (miten ne jaksaa!!!!!) ja saatoimme valmistautua seuraaviin juhliin.
Sillä seuraavana päivänä oli vuorossa lounas SicaPellessä (edelleen Porvoossa).
JA AAAAAH, MITEN IHANA LOUNAS SE OLIKAAN!
Nyt nautittiin vuorostaan paljon kalaa ja kasviksia, raikkaita makuja: mätiä, kurkkua, spelttirisottoa, kuhamureketta, sieniä, sametinpehmeää perunamuussia… jopa jälkiruoka oli vihreää, pistaasijäätelöä!
(Instagramin puolella pari kuvaa SicaPellestä; alkuruoasta ja terassituoleista, joihin pihkaannuin. SicaPellestä, joka on muuten nimetty Ville Vallgrenin lemmikkipossun mukaan, sain myös siis harvinaisen inspiraation siihen tiistai-iloitteluuni, tai varsinkin sen alkupalaan!)
Ymmärsimme vasta matkan varrella, että ruokaretkellämme oli puolivanhingossa punainen lanka: Meat Districtillä ja SicaPellellä on samat omistajat. Ilmankos. Molemmissa paikoissa oli – paitsi erinomaiset tarjoilut – myös satsattu sisustukseen ja palveluun. Arvostan niin, niin suuresti molempia. Olen liikuttuneen kiitollinen jos saan syödä esteettisessä miljöössä, sillä se todentotta on puoli ruokaa. (Korostan, ettei esteettisen tarvitse olla hieno, tämän todistavat mm. mitä vaatimattomimmat tavernat Kreikassa.) Meat Districtissä on komea lihakylmiö yhdellä seinällä ja tilan sydän on lämpöä ja tunnelmaa hehkuva puu-uuni. SicaPellessä oli mietittyä tyyliä useiden ravintoloiden unohtamalle terassille saakka. Molemmissa ravintoloissa suuri osa lautasista ja tarjoiluastioista oli Leena Kouhian (Raaka-Rå) käsialaa, ne todella antavat ruoalle luonnetta.
(Leenaan olet tutustunut muuten vilaukselta blogissa ennenkin!)
Me syömme usein (ja paljon) ulkona, mutta tämmöisiin elämyksiin emme ole vähän aikaan törmänneet. Tunsin itseni varsinaiseksi elämän lellipennuksi kahden täydellisen päivän ja täydellisen aterian jälkeen. Tiedättekö, kun on suurenmoista olla onnellinen, elossa ja saada syödä. Sillä onhan syöminen sentään ihanaa, siitä olivat jopa mutsi ja faija samaa mieltä!
EDIT: Ravintoloiden omistajuustiedot korjattu, pahoittelen osittain virheellisiä ja osittain vanhentuneita tietoja. Molemmat ravintolat ovat tällä hetkellä Stenrosin pariskunnan pyörittämiä.
Päivän kirja: Ville Vallgren: Ruokaa, juomaa ja hilpeitä herroja.
Bonusraita: Papa Was a Rolling Stone, Soul Train -jammailuna.
TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna
TallennaTallenna
tammi 30, 2017
En ole vielä onnistunut deletoimaan itseäni koko maailmasta, täällä ollaan. Blogiuudistus etenee, eikä edes hitaasti ja varmasti, vaan aika nopeasti ja kiihkeästi. Tuntuu niin oikealta. Silti kaikki kestää (tietysti) kauemmin kuin olin ajatellut, valmistuminen tammikuun aikana on alkuperäisistä uhoiluista huolimatta jo haudattu haave. Jaksatteko odottaa? Minä melkein en.
Viikonloppu oli mahtava. Painelin jo perjantaina Helsinkiin, heitin laukkuni hotellille ja syöksyin tapaamaan ystäviä. Drinkkejä, ruokaa ja vimmattua käsillä huitomista, loppuilta osaavan dj:n varmoissa käsissä. Niin hauskaa! Bas Basin viinibaari on muuten vielä ravintolaakin mainiompi, varsinkin jos parkkeeraa baaritiskille.
Seuraavana aamuna lojuin voipuneena ja kylpytakkiin kääriytyneenä hotellin puhtaanvalkoisissa lakanoissa aamiaistarjottimeni vieressä ja etsin laiskasti puhelimestani edellisillan biisejä, kun ensin respasta soitettiin, että sun mutsis on täällä ja vähän ajan kuluttua tuli faija. Makasimme kuin nakkimakkarat rivissä ja kiistelimme politiikasta ja lounaspaikasta. Mutsi pölli huoneesta suihkulakin ja faija heitteli mutsia kirsikkatomaateilla. Olin tulla hulluksi.
Olin joka tapauksessa jotenkin järkyttävän onnellinen kun lopulta istuin Hangon junassa, sekopäisen suloinen ja villisti tuoksuva kukkakimppu kaikkien muiden kamojen lisäksi varovasti kainalossa. Joistakin ystävistä vain saa niin paljon virtaa, että sitä kipinöi monta päivää. Ruokimme toistemme vimmaa, syötämme toisillemme serpenttiiniä.
Siitäkö se sitten johtui, että olin vielä tänä sumuisena sunnuntainakin riehakkaalla tuulella. Tein sen mistä olin vasta salaa haaveillut: keräsin lentoyhtiön ostoskoriin pelkkiä menolippuja kesäkuiseen Kreikkaan. Ajatus siitä, ettei paluupäivää tarvitse päättää, että matka voi jatkua ties minne ja ties millä kokoonpanolla, ja että kaikki on mahdollista tuntui kutkuttavalta.
Hassua. Olen aina ajatellut, että jos vain kaikki langat ovat tiukasti käsissäni voin hengittää helpoiten. Mutta ei se aina niin mene. Jos jättää tilaa seikkailulle, onkin yhtäkkiä ihan hirveästi happea.
Joskus se, että kaikki on vähän auki, onkin kaikkein rauhoittavinta.
elo 4, 2016
Kas, kävi niin, että karkasimme Turkuun.
Olin juuri levittänyt sata settiä lakanapyykkiä yläkerran lattialle marssimaan kohti kylpyhuonetta värikkäänä jonona, takapihalle oli viritelty väliaikainen melko holtiton pyykkinarusysteemi ja sain päähäni pestä parit muutkin kankaat siinä samassa rumbassa. Herra Kamera taas tomerana kittasi takapihalla – ei valkoviiniä, vaan ikkunaa – ja juoksi välillä Lehtisen pajalle hakemaan uuden ruudun rikkoutuneen tilalle.
Noh ja sitten siis kesken tätä puuhakasta härdelliä me saimme iltapäivällä yhtäkkiä idean lähteä Turkuun. Alta aikayksikön oli hotellihuone (jokinäköalalla, aina jokinäköalalla) varattuna kuin myös illallispöytä Sergiosta, ja paiskottuamme epämääräisiä (jotakuinkin puhtaita) vaatteita laukkuihimme, istuimme (tai 3/5 osaa meistä) lopulta autossa.
(Sinne ne jäivät, ikkunat ja pyykit, ja kaksi tyttölasta niitä vahtimaan. Eivät olleet karanneet, mitkään tai ketkään, kun eilen illalla palasimme.)
Saavuttuamme Turkuun autoradio-ohjelmatappeluiden (Herra Kamera on tulossa vanhaksi…) jäljiltä hiukan kuumissamme, heitimme kamat hotellille, peseydyimme, vaihdoimme vaatteita ja sujahdimme ylös Sergio’s -ravintolan kaakeleilla koristeltuja rappusia ja melkein jo kantispöytään baaritiksin eteen (aina baaritiskin eteen, keittiön tuntumaan). Tilasimme pöydän täyteen ruokaa (fenkolia, taleggio-juustoa, uppomunia, retiisisalaattia, pizzaa, välimerellistä kalaa, risottoa…) ja maistelimme jokainen jokaiselta lautaselta. Oli niin hirveän onnellista vain olla. Vähän poissa. Tarpeeksi poissa.
Turku oli aivan sairaan kaunis noina parina elokuisena päivänä, ja varsinkin iltana.
Toisena päivänä nukuimme pitkään, en ole koko kesänä venynyt sängyssä niin syntisen myöhään. (Verhot, mikä mahtava keksintö!) Onneksi hotellin aamiaista tarjoiltiin puolille päivin. Aamiaisesta (mm. kokin tilauksesta paistama juusto-yrttimunakas!) tokeennuttuamme otimme rivakasti suunnaksi Turun museoskenen, olemmehan kerran olleet vahingossa palkintogaalassa ehdolla kultturelliksi blogiksi ja aateluus velvoittaa.
Ensimmäinen pysäkki oli Luostarinmäen käsityöläismuseo, jossa sain taas imeä itseeni puhtaaksi kuurattujen lankkulattioiden tuoksua. Valitsin itselleni myös ammatin (savenvalaja) ja pienen, yksinkertaisen asunnon verstaani pihapiiristä. Erittäin wabi sabi, olin aivan fiiliksissä uudesta elämästäni. Koska Herra Kamera ei leikkinyt kanssani, päätin että todennäköisesti savenvalaja-meikällä olisi sitten sutinaa komean kirjansitojan kanssa.
Jos Luostarinmäellä tuoksuikin ihanasti puu ja terva ja mansikkakaramellit truutissa, niin Turun linna tuoksui ihan linnalle. En tiedä olenko jo kertonut, että rakastan koloja, ja noilla muureilla ikkunasyvennykset ovat todella näyttäviä. Haluaisin tuommoisen kotiinkin. Siis tänne kotikotiin, en sinne Luostarinmäen kotiin… Molemmissa paikoissa haaveilin, että saisin olla yksin paikalla yhden vuorokauden, sillä ihmiset, ihmiset nyt vain pilaavat kaiken. Seisovat oviaukoissa ja pällistelevät. Eivätkö muka ole ennen nähneet kuningatarta leikkivää keski-ikäistä naista?
Tempaisimme myös tuulispäinä läpi WAMin, senhän olen jo hyvänen aika tietysti sisustanut monta kertaa ennenkin.
Kaikki olivat sanoneet meille, että Kaskikseen ette ainakaan pääse, ilman pöytävarausta ja tuolla aikataululla. Kaskiksesta me kuitenkin itsemme löysimme, terassin nurkkapöydästä. Kaskiksen ruoasta on kaikki ylisanat jo käytetty ja kylille kuulutettu, ja niihin yhdymme, mutta aivan erityisen paljon rakastin omistautuvaa, kiireetöntä, paneutuvaa palvelua. Kiitos siitä. Kuusi ruokalajia myöhemmin poistuimme täyden päivän tehneinä hotellille yöunille.
Viimeisenä päivänä söimme aamiaiseksi pannukakkuja vaahterasiirappia ja matelimme parit vaatekaupat laiskasti läpi. Ostimme Akateemisesta muovikassillisen kirjoja sekä valtavan, seinän kokoisen Ranskan kartan. Ensi kesän seikkailuiden suunnittelu alkaa nyt. Sempén Un peu de Paris taas on pienen pieni mutta aivan ihanan ihana kuvakirjanen, ja viritti kauhean ikävän. Sillä niin täydellinen kuin Turku taas olikin, niin Pariisi se ei sentään ole.
Jos olet menossa Turkuun, kurkista Parasta lähteä nyt-blogin Päivin täydellinen Turku Bucket List tämän postauksen kommenttiosiosta. Paljon jäi vielä koettavaa seuraaville kerroille!
touko 23, 2016
Huuu! Paljon kaikkea! Blogi ei tahdo perässä pysyä. Se on tämä kesän korva, se pistää kaiken ihan mullinmallin.
Kävin Helsingissä hurvittelemassa viime viikon lopulla. Söin ihanien naisten kanssa Pastiksessa mustajalkaista maalaiskanaa, ryystin roseeta ja kailotin hormoonitoiminnastani. Kuinka piristävää! Aamulla vetelehdin aprikoosiöljyyn ja kylpytakkiin kietoutuneena hotellihuoneeseen kannetun aamiaiseni parissa kun Herra Kamera rymisteli sisään, hakemaan naistansa kotiin. Ehkä romanttisinta ikinä.
Kuten kerroin, Ranskan matkalla perillepääseminen vei monta päivää, ja palatessa alkoi sattua ja tapahtua siihen tahtiin, että koko reissu tuntuu enää kuin unennäöltä. Kuvia kuitenkin on, todisteena pitkistä lounaista ja tuoksuvista öistä, joten matkakertomus jatkuu.
Hangossa kesäravintolat availevat oviaan, pikkuliikkeiden edessä on pahvilaatikoittain raitapaitoja ja kaislapohjaisia kenkiä. Jokaista puutarhaa, patiota ja puuhuvilaa rapsutetaan vielä satakielenkin nukahdettua. Tätä kaikkea kuhinaa ei kai voi ymmärtää, ellei satu asumaan sesonkikaupungissa. Tämä hetki, toukokuinen poksahtamaisillaan oleva nuppuinen odotus ennen Suurta Räjähdystä on joka vuosi yhtä ihmeellinen elämys. Kuin ihmiselo, huomaan ajattelevani. Kevät on nuoruus, joka on pullollaan tärisevää aavistusta, ja sitten (yleistäen) rynniminen elämän korkeaan kesään parisuhteineen, töineen, lapsineen, kaikkineen. Syksy tuo levollisen hengähdyksen ennen vaivalloista talvea ja “kuolemaa”.
Mutta kuolema ei kyllä käynyt pienessä mielessänikään kun olin upottaa viikonloppuna pääni Hangon Makaronitehtaan Pilpil-pastaan vain saadakseni viimeisetkin ravut ja chiliöljyiset kastikkeenrippeet talteen. Ihanaa! Ja entä kaikki takapihalle kannetut salaattikulhot, lehtipinot ja jopa oliivipuu, kaikki se julistaa kesän alkaneeksi vaikka ihmispolo ei uskalla uskoakaan. Roikun villakangastakissani kuin hukkuva, ojentelen kalpeita käsivarsiani varovasti hihansuista kohti aurinkoa ja potkin kengät ja sukat jaloistani.
Miten ihmeellinen tämä aika onkaan, joka ikinen vuosi!
huhti 7, 2016
Joo joo joo jotkut hömötiaiset ja haravat tai jotain, mutta tässä minun Varmoja Kevään Merkkejäni:
- tekee mieli juoda jotakin vaaleanpunaista, kuten raparperimehua, roseeviiniä tai pinkkiä kuplivaa
- parsat ilmestyvät kauppoihin ja ravintoloihin, pakko saada parsaa!
- Mrs Jones alkaa haikailla Hankoon
Kevät on siis tullut Suomen eteläisimpään pikkukaupunkiin, sillä toden totta, Kirjatoukka, Herra Kamera, Mrs Jones ja Mr. Jones on jo bongattu
Ravintola Origosta kilistelemässä vimmatusti kuohuviinillä sekä napostelemassa parsaa ja jokirapuja vilkkaan kuulumistenvaihdon lomassa.
Kesäähän me tietysti pohdimme, ainakin osa teistä lukijoista muistanee viimesesongin tyylikkään
pikkupuodin ja eräänkin tiskin takan hyörineen kirjahullun. Vaan mitä, missä ja missä muodossa, se selviää vasta myöhemmin.
Hauskan etiketin somistama vadelmanpunainen, runsasarominen kuohuviini on portugalilainen herkku, Baga- ja Bica-rypäleistä valmistettu Filipa Paton “3B” Rosé Bairradan viinialueelta. Käy ihmeessä maistamassa!
