All posts tagged: Ranska

Charlotten koko elämä

… Niin,  Musée Massenan yläkerrassa oli esillä Charlotte Salomonin näyttely nimeltä “Vie? Ou théâtre?” Vuonna 1917 syntynyt nuori nainen, Charlotte Salomon pakeni saksanjuutalaisena natsivainoja Berliinistä Etelä-Ranskaan, Villefranche-sur-Meriin ja Nizzaan, jossa hän vuosina 1941-1943 vimmaisesti kuvitti elämäänsä lähes 800 teoksen verran, kertoen tarinaansa, joka päättyi kuvien ulottumattomissa Auschwitzissa lokakuussa 1943. Charlotten elämä oli monin tavoin monimutkaista jo pienestä pitäen. Varakasta perhettä riivasi itsemurha-aalto, erinäisistä syistä useampikin sukulainen riisti hengen itseltään. Charlotte kuuli äitinsä todellisen kuolinsyyn vasta parikymppisenä, yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen, kun silloin Charlotten holhoojana toiminut isoäiti yritti hirttää itsensä. Hänkin onnistui lopulta, melkein Charlotten silmien alla. Charlotte joutui miettimään omaa kohtaloaan ja jonkunlaisen kirouksen mahdollisuutta alati. Kaikki tämä suru vyöryy sadoissa maalauksissa katsojan silmille. Vaellamme varjoisissa saleissa päät painuksissa kuvan luota toisen luokse. Välillä kuviin tulee valoa, iloa, hedelmiä ja värejä, mutta tunnelma on silti ahdistava, kun kohtalo on katsojalle jo selvillä. Mutta että saada jonkun elämä näin kokonaisena – lapsuus, nuoruus taideopiskelijana, rakkaudet. Äly, huumori, tuska –  se tuntuu ihmeelliseltä. Se tuntuu siltä kuin tuntisimme. Villefranche-sur-Merissä Charlotte, juuri naimisiin mennyt ja ensimmäistä lastaan …

Musée Massena

Hiihtolomalle saimme matkaseuraksi legendaarisen Kirjatoukan mutsin, jolle oli kivaa näyttää rakkaaksi käyneitä maisemia. Sovittelimme ohjelmaan tuttuja juttuja, mutta ujutimme väliin itsellekin uusia nähtävyyksiä, sillä niin paljon on noilla nurkilla nähtävää ja aina yhtä kiihkeä halu kokea kaikki, kaikki. Tällä kertaa korkattin Musée Massena, Nizzassa. Museorakennus on 1800-luvun lopussa rakennettu koristeellinen ja romanttinen italialainen villa, tai pieni palatsi, Promenade des Anglaisin varrella. Vieressä kohoaa Hôtel Négresco. Musée Massenan salit kattomaalauksineen ja viehättävä puutarha ovat nähtävyyksiä jo itsessään, mutta sisällä on myös vaihtuvia näyttelyitä. Koska oli Nizzan karnevaalien aika, oli esille asetettu karnevaalirekvisiittaa sadan vuoden ajalta. Värikkäitä julisteita, päätähuimaavia ruokalistoja, vanhoja valokuvia. Viehättävää! Portaikon seinämaalauksista melkein ulos hyppäävän eläväisellä italialaisperheellä näyttää olleen ihanan boheemi meininki kaikessa aatelisuudessaan. Mutta yläkerran näyttely, johon astuimme sisään siitä oikeastaan mitään etukäteen tietämättä, jätti meidät vaitonaisiksi pitkäksi aikaa… Siitä lisää seuraavaksi, se vaatii omaan juttunsa.

Bobo Bistro

Miksi me alamme aina mölistä kun kohdalle osuu joku todella hyvä ravintola? Ooooooooo ja aaaaaaaaaaa me mölisemme ja lapamme herkkuja kitusiimme kuin vastikään puusta laskeutuneet. No, tämä oli nyt semmoinen mölinäpaikka. Onneksi täällä muutkin mölisivät, oikeastaan kaikki. Jumalainen mekkala. Olimme kulkeneet Cannesissa Bobo Bistron ohi kerran. Olen niin kovin ylpeä kupeideni hedelmistä; heidän silmänsä kun menivät ravintolan kohdalla aivan viirulleen, katse pyyhkäisi ravintolasalia ikkunoiden läpi, viivähti hetken ulkoseinään kiinnitetyssä menussa ja sitten tunsin parit pienet kyynpärpäät kyljessäni: tonne mennään jonain päivänä. Ja me menimme. Satoi kun saavista kaataen. Tungimme märkinä koirina kapealle keskikäytävälle selvittelemään pöytätilannetta, vaikka ravintola olikin epätoivoisen täynnä ja meitä epätoivoisen paljon, kuusi. (Ei, meillä ei ole kykyä tehdä pöytävarauksia, se menee yli meidän vahvuuksiemme.) Tulkaa puolen tunnin kuluttua, koputteli patroona karvaista rannettaan ja hätisteli meidät kadulle. Onneksi ihan vastapäätä oli pieni aperobaari, johon pakkauduimme innostuksesta kuumissamme karvahattuihin pukeutuneiden ranskalaisten väliin juomaan punaviiniä odotellessamme. Mutta kuin kiusallisen säntilliset sveitsiläiset kellot me törrötimme tasan puolen tunnin kuluttua nenä Bobon etuovessa. Isäntä huitoi meitä kauemmaksi, mutta huomattuaan sinnikyytemme tuli ulos ja laittoi lämpölamput päälle. Hetki, …

Aidan takana vihertää

Yhteistyössä: Unelmahuvilat Rivieralla Hiihtoloman ensimmäinen päivä. Heräämme Ranskassa, Mouginsissa auringonpaisteiseen helmikuuhun, eikä meillä ole kiire minnekään. Ei muutenkaan, mutta varsinkaan siksi, että meillä ei siis ole matkalaukkuja. Ne leijailevat jossain Frankfurtin ja Nizzan välillä. Meillä on vain yllämme olevat vaatteet ja edellisiltana supermarketista ostetut hammasharjat. Laukut ovat onneksi tulossa, mutta odottaa niitä pitää, kokonaisen aamupäivän verran. Se osoittautuu erinomaiseksi seikaksi. Tarvitaan järeitä keinoja, jotta sähköjänikset saadaan pysähtymään paikoilleen. Keitämme vahvaa kahvia, avaamme jääkaapista löytyvän pullon samppanjaa, mies hakee leipomosta voita tihkuvia paperipussillisia erilaisia suolaisia ja makeita herkkuja. Istumme terassilla, vedämme tuolit kivimuurin viereen ja nostamme jalat ylös. Äitini on ensimmäistä kertaa mukana villalla, näkymä kaupungin yli vuorten reunustamaan merenpoukamaan tekee vaikutuksen. Ja lämpö. Tätä emme olleet uskaltaneet toivoakaan, vuoden ensimmäiset kuukaudet ovat arvaamattomia. Mutta nyt paistaa, minä päivystän puhelinta ja saan rätiseviä ranskankielisiä väliaikatietoja matkalaukuistamme. Vedämme vähitellen lahkeita ylöspäin, hihoja rullalle, hiuksia pois kasvoilta. Sulamme. Sisiliskot vilistävät kivien lomassa, tuoksuvien pensaiden yllä on perhosia. Naapurivillalle näkee yläkerran parvekkeelta, olen usein uteliaisuudesta kihisten kurkistellut aidan yli puutarhaan, jossa puutkin ovat pallonmuotoisia ja jossa marmoripylväät reunustavat rinnetontin …

Harmaata

Herra Kamera heitti meidät maanantai-iltana kotiin ja lähti melkein suorin vartaloin takaisin lentokentälle ja Dubain kautta Abu Dhabiin. Mitään kuvia ei siis ole ulottuvillamme pitkiin aikoihin, olemme Instagram-otosteni ja harhailevien ajatusteni varassa. Pysyttekö perässä? Yhtenä aamuna sanomalehti Nice-Matin raportoi säästä facebook-sivuillaan myrtyneen kissan kuvalla sekä tekstillä, joka meni jotakuinkin niin että “harmaata koko päivän, pysykää sängyssä”. Mielenkiintoista, ajattelin, ja avasin parvekkeen pariovet. Astuin appelsiininvärisestä huoneestani tiilenpunaiselle terrakottalattialle paljain varpain ja katselin alas laaksoon. Minusta taivaanranta oli kuin yläpihan pikkuisista puista poimimieni sitruunoiden kylki, valo helmikuisen viileää mutta säteilevää. Pilvet leijuivat turkoosin meren yllä roseeviinin heleinä ja vaaleansinisinä, jokunen kyyhkynharmaa hattara poukkoili auringon eteen. Talot pilkuttivat hopeisinä siintävien Estrelin vuoriston rinteitä okran ja aprikoosin sävyissä, pinjametsät olivat niin syvän vihreitä, että ne näyttivät sinisiltä. Naapurin aidan yli roikkui mandariinipuu raskaana hedelmistä. Violetteja kelloja kasvoi palmujen ja sypressien alla, niissä pisaroi aamukaste. Luunvalkoisilla kivillä porrastetun puutarhan ruusuissa oli vadelmanpunaisia nuppuja ja kiiltävälehtisissä pensaissa marjoja kuin Ranskan lipusta; sinisiä, valkoisia ja kirkkaanpunaisia. Jos olisin ylettynyt näkemään rannikkoa rimpsuttelevalle tielle, olisin nähnyt tuhannet terttuisat mimosapuut, jotka roikottivat kuninkaallista keltaistaan …

Matka laukussa

Matkalaukuista puheenollen. En kyllä oikeasti olisi halunnut kokonaan kadottaa näitä jo syysloman matkalle ostamiamme uutukaisia. Mutta tosiaan, matkalukut siis jäivät välilaskun yhteydessä Frankfurtiin kun me lensimme Nizzaan, ja me kohtasimme vasta saapumista seuraavana aamupäivänä villan rautaporteilla. Matkalaukkukuski oli ihan siistin oloinen, me muut olimme lähinnä verhoutuneet mandariinimehuun, mutta siitä lisää myöhemmin. Oli outoa olla liikkeellä vailla mitään muuta varustusta kuin se mikä yltä ja kainaloon kääräistystä käsilaukusta löytyi. Samalla jotenkin hirveän vapauttavaa! Olin kotona vielä pidellyt muutamia juttuja kämmenelläni, kuten rillejä, ja ajatellut että pitäisikö kuitenkin pakata ne käsimatkatavaroihin ruuman sijaan. Vaan kun kaikki on aina sujunut kuin rasvattu, niin ihminen notkistuu ajatukselle, ettei toisin koskaan voisikaan mennä. Kyllä voi. Ajelimme saapumisiltana kaupan ja tutun pizzakärryn kautta: jos ihmisellä on hammasharja, pizzaa ja punaviiniä, niin mitä voi ihminen enempää pyytää. No sen ranskalaisen villan tietysti, katoksi päänsä päälle. Asiaan: tämä uusi, alumiininen malli saa minut edellisen polycarbonaatti-tai mikä lie-Rimowani jälkeen tuskailemaan. Laukkuhan on jo lähtökohtaisesti edeltäjäänsä paljon painavampi, vähemmän vetävän oloinen ja sisäjaottelusysteeminsä puolesta epäkäytännöllisempi. Mitkä ne siniset läpyskät oikein ovat ja miten niitä kuuluu …

Miksi

Salut, täällä taas. Asioita, jotka ihmetyttävät reissun raikastamia (?) aivojani: Miksi lentokone on ainoa paikka, jossa ikinä näen ihmisten juovan tomaattimehua (ilman vodkaa ja sellerinvartta)? Miksi juuri silloin kun lennot ovat myöhässä lumipyryn vuoksi, on jatkolennon portti aivan ääripäässä Frankfurtin typerää lentokenttää? Miksi matkalaukku ensin jää tulematta ja sitten palautuu juuri silloin kun salaa toivoisi, että katoaisi vain koko paska vanhoine rytkyineen? Miksi uuden murrosikäni veemäisenä sivutuotteena ilmestyneet hormoninäppylät häviävät Ranskassa kuin tuhka tuuleen ja näytän lähinnä posliininukelta? Miksi hormoninäppyjen sijaan palaan kuitenkin kotiin lampaanpään kokoinen huuliherpes suupielessäni..? Miksi ranskalainen sade kastelee minut märäksi möykyksi, mutta ranskalaisen naisen timanttipäiseksi kosteaksi ja heleäksi, nauravaiseksi Venukseksi? Miksi mimosa ei tuoksukaan keltaiselta, vaan ennemminkin mullalta? Miksi karnevaalien konfettisateessa kylpeminen tuntuu aina loistoidealta kunnes nypit pikkuruisia paperitähtiä JOKA PAIKASTA? Miksi lapseni muuttuvat kuin kameleontit ranskalaislasten näköisiksi kun he laskeutuvat Nizzan lentokentälle? Miksi sitruunoita ja mandariineja on vain niin ihmeellistä poimia puusta, puustahan ne kaikki loppupeleissä ovat? Miksi ranskalaiset taksikuskit puhuvat monimutkaisin korulausein, filosofisia? Miksi meitä isonaamaisia blondeja luullaan Ranskassa usein italialaisiksi? … johtuuko se taas mun kovasta äänestäni? Miksi …

Ensi viikon ohjelma

Saimme ensi viikon hiihtolomalle kykyjämme vastaavan tehtävän: “Keräisittekö yläpihan sitruunapuista sitruunat, niin kasvattavat taas entistä runsaammin uusia tilalle?” Miten kauan Limoncellon valmistus muuten kestää? Kuvat: Villa Le Menestrel, lokakuu 2015.  Tunnelmia aikaisemmilta Menestrelin reissuilta kootusti täällä.

Le Suquet, mistä Cannes alkoi

Katselimme jokin aika sitten Nizzaa yläilmoista: Nyt kiipeämme näiden kuvien myötä lokakuisen Cannesin vanhaan kaupunkiin, Le Suquetin linnankukkulalle. Seuraavalla reissulla (joka koittaakin yllättävän pian, tilanne vaatii nyt nimittäin kipeästi Ranskaa) aion koluta kapeat, mutkittelevat mukulakivikujat tarkemmin, käydä kirkossa ja linnan museossa, viipyillä tornin näköalan äärellä. Viimeksi vain viipotimme ylös ja alas, vilkaisimme merelle, olimme olevinamme kiireisiä turistintöissämme. Pöhköt. Täältä Cannesin tarina nimittäin alkoi. Talot ovat monta sataa vuotta vanhoja, jyrkät portaat kiiltäviksi kuluneita, kaduilla kaikuu näennäisestä nykyajasta huolimatta mennyt maailma. Vaikka Euroopan aatelistoa oli muutaman siniverisen verran viettänyt talviaan jo 1700-luvulla lähtien edempänä rannikkoa, Nizzassa, oli Cannes tyystin tuntematon kalastajakylä, tuskin edes kartalle merkitty. Kunnes sattuman oikusta englantilainen lordi Brougham joutui pysähtymään vuonna 1834 näille kulmille tyttärensä kanssa. Parivaljakon oli tarkoitus päätyä Italiaan parantelemaan uupumusta ja sydänsuruja (lordi) ja keuhkotautia (tytär) mutta matka tyssäsi vaatimattomaan, muutaman sadan asukkaan kaislarantaiseen kyläpahaseen. Nizzasta eteenpäin Välimeren aluetta riepotteli nimittäin kolera, rajat oli visusti suljettu. Mutta ei hätää Lord Brougham! Aurinkohan paistaa ihmeen siniseltä taivaalta, ilmasto on leuto ja tuoksua täynnänsä, sakea kalasoppa maistuvampaa kuin missään muualla. Lordi kenties …

Cannesin illassa

Olen istunut kotona muistaakseni joulusta saakka. Kerran yritin mennä ravintolaan syömään blinejä, mutta ei niitä ollutkaan vielä tarjolla. Olen kuolemaisillani tylsyyteen. Lähdetään siis Ranskaan, leikisti. Tällä kertaa kiertelemme Cannesin illassa muutaman osoitteen verran. Hotel Carltonin terassin olen maininnutkin. Sinne siis, aperitiiveille, lokakuussa ainakin tarkeni. Viimeksi tilasin Perrier-kivennäisvettä ja sain Camparia. Ehkä taitava ja kaiken nähnyt tarjoilijakunta osaa lukea ajatuksia. Perunalastut kannetaan pöytään hopeaisella kerrosvadilla, meri tanssahtelee edessä, tuokoot vaikka piimää. Hôtel Carlton La Croisette Myös kala- ja äyriäisravintola Astoux & Brun on esitelty, ainakin täällä ja täällä. Vaan kun se on niin kiva, pelkään että kadotatte sen muististanne jos en muistuta tavan takaa! Haluaisin sinne juuri nytkin niin että tekee kipeää. Haluan simpukoita ja jääkylmää Sancerrea, astioiden kilinää ja naurunremahduksia, ihmisiä ja hulinaa! Kaikkea sitä on ollut tässä osoitteessa tarjolla jo vuodesta 1953! Astoux & Brun Rue Félix Faureen ja Rue Louis Blancin kulmassa  Välillä sielu huutaa halpaa punkkua ja pizzaa, matkabudjetillakin saattaa olla sananen sanottavana sen Carltonin reissun jälkeen. Pizzakärrystä lähellä villaa vinkkasinkin aikaisemmin, mutta cannesilaiset alhaalla kaupungissaan luottavat yhteen paikkaan erityisen uskollisesti. Rue …