Valitse sivu
Atlantin aalloissa

Atlantin aalloissa

Tänä kesänä ajauduimme jälleen uusille vesille, kun löysimme itsemme Atlantin rannalta, pienestä surffikylästä nimeltä Biscarrosse Plage. Olimme vääntäneet kesälomakohteesta hyvän aikaa: mistä löytyisi paikka, jossa ei olisi liian kuuma heinäkuussa, jossa saisi olla meren rannalla maksamatta siitä kuitenkaan sesonkiaikaan maltaita, ja minne vierailevat tähdet eli tyttäret pääsisivät edes jotakuinkin helpohkosti matkustamaan omien aikataulujensa ja lomiensa mukaan perässä? Minä olisin halunnut karata taas kuukaudeksi, poika (joka EI vielä saa jäädä yksin kotiin omasta mielestään varteenotettavasta 14 vuoden iästään huolimatta…) ei missään nimessä kuulemma enää kestäisi meitä kahta viikkoa kauempaa ilman pelikonettaan ja kavereitaan. Jo kolmannen kerran reissuhistoriassamme löysimme lopulta paikan ja majoituksen helsinkiläisen, Ranskan matkoihin erikoistuneen matkatoimisto Pamplemoussen kautta.

Biscarrosse Plage kuulosti hauskalta, ja sopivasti tuntemattomalta. Etukäteisselailukaan ei tuottanut suurensuuria tuloksia. Vieressä sijaitsevasta Arcachonista olin sentään haaveillut vuosia, eikä toinen unelmakohteeni Biarritz olisi sekään kauhean kaukana. Arcachonin läheisyys ja Bordeaux’n suorat ja kohtuuhintaiset lennot ratkaisivat lopulta paikkavalinnan. Me lähtisimme Akvitaniaan, Biskajanlahden rannalle!

Ensivaikutelma Biscarrosse-parasta ei ollut kovin imarteleva. Satoi, oli viileää. Pieni kaupunki oli harmaa ja rumahko, meidän majapaikkamme kolkon motellimainen ja puolestaan juuri päättyneen helleaallon jäljiltä läkähdyttävän kuuma. Ei ilmastointia. Olimme varanneet huoneiston meren puolelta, ja meren puolella se olikin, tosin edessä kohosivat valtavat dyynit ja näköalamme oli parkkipaikalle. Merestä ei näkynyt vilaustakaan. Olimme heränneet (jos nukkuneetkaan) aamulennolle neljän maissa, olimme väsyneitä ja turhautuneita. Lähdimme kauppaan täyttääksemme jääkaapin, söimme nyreän lounaan asuntomme kulmilla ja touhusimme mitä touhusimme asettuaksemme aloillemme. Nukahdimme kahdestaan päiväunille kapealle sohvalle käsittämättömälle sykkyrälle kuin lyhdyt. Vasta tuntien, tuntien kuluttua saapumisesta, illansuussa, nousimme vihdoin mäkeä ylös dyynien päälle.

Sydän meinasi tempautua ulos rinnasta. Niin kaunista rantaa en ollut eläessäni nähnyt! Silmänkantamattomiin villiä hiekkarantaa, Atlantin vihreitä vaahtopäitä, harmaantuneita risuaitoja, pitkiä portaita. Me hihkuimme, huohotimme ja puristimme toisiamme käsistä, laskeuduimme portaita alas ja riisuimme kengät.

Aikamme käveltyämme nousimme takaisin rinteen päälle, jossa sijaitsi hauskan näköinen ravintola, La Siesta. Puupöydät olivat kaikki taivasalla, osa katoksen, osa parin purjeen suojassa. Hipsimme varpaat hiekassa ja käärityin farkunlahkein istumaan ja tilasimme erilaisia tapaksia, grillattuja sardiineja, roseeviiniä. Kaikki oli hyvin, paremmin kuin hyvin. Siestasta tulikin sitten kantapaikkamme, jossa kävimme niin usein, että pääsimme henkilökunnan kanssa poskisuudelmatasolle tuttuuden asteikolla, joka onkin ainoa tavoitteeni kaikilla Ranskan matkoillani.

Ensimmäisen päivän sateenripsinnän ja harmaan viileyden jälkeen aurinko alkoi paistaa. Aamut olivat usein (onneksi!) sumuisia ja keskipäivän ja illan paahtava kuumuus roikkui vasta aavistuksena pilvien reunassa. Kävelimme joka aamu kahdestaan dyynit ylös ja alas, rantaa pitkin kauas sotilasalueen rajalle saakka ja taas ylös kaupungin pieneen keskustaan aamukahville. (Poika nukkui kämpillä, tyttäret liittyivät seuraan vasta toisella viikolla.) Joimme ensimmäiset aamukahvit yhdessä paikassa, jossa oli paras kahvi, ja sitten toiset kahvit leipomossa, jossa oli parhaat patongit paksulla, suolaisella voikerroksella, suklaapullat ja voisarvet. Aamurituaalimme kesti tuntikausia. Saatoimme lähteä kahdeksalta ja palailla asunnolle vain pukeutuaksemme nopeasti lounaalle. Ihanaa elämää!

Retkeilimme lähiseuduilla lopulta paljon vähemmän kuin olin ajatellut ja se oli taivaallista. Kerrankin me vain velloimme täydellisessä, periranskalaisessa lomatunnelmassa. Biscarrosse Plage on hauska surffiyhteisö, jossa kaikkea olemista ja tekemistä leimaa leppoisa rentous. Samalla se on kuitenkin ehdottomasti aktiivisten ihmisten kylä. Perhe (joista siis kaikki minua lukuunottamatta kuuluvat aktiivisten heimoon) nautti valtavasti surffikursseista, dyynikiipeilystä, järisyttävän vaikeista puukiipeilyradoista ja uimisesta. Uin minäkin toki, ja pelasin jopa minigolfia.

En ole muuten eläessäni ollut missään niin väärin pukeutunut kuin Biscassa (näin paikalliset kutsuvat kyläänsä). Olin kuin mikäkin Saban kuningatar mustissa, hulmuavissa mekoissani ja kultakoruissani, ja luikinkin nolona ensitöikseni ostamaan valmiiksi kuluneen oloisen, löysän trikoomekon, jossa hiippailin loppuloman. Nauratti. Hienot kolttuni saivat keinahdella pimeässä vaatekomerossa koskemattomina, en tarvinnut kuin uimapuvun, trikooriekaleeni ja varvastossut.

Biscarrosse Plage ei ole mikään kulinaristinen taivas. Ravintolat noudattavat samaa rentoa linjaa kuin muukin elämä. Näiltä seuduilta tulevat kuitenkin Ranskan kuuluisimmat osterit, joten niitä siis, joka aterialla. Parhaat söimme Arcachonissa pienessä kojussa, joka oli kasvanut osterifarmin kylkeen.  Kylän laidalta löysimme ikivanhan palomiesten ja metsätyömiesten kievarin, jossa söimme pari kertaa hämmästyttävän neljän ruokalajin lounaan muutamalla eurolla. Joka ikinen päivä aamukävelyllämme päätimme ostaa jäähileitä pursuavasta, iloisten, laulavien miesten kalakaupasta kassikaupalla kokattavaa, mutta sitä emme koskaan ehtineet tehdä.

Loma-asuntomme johtaja Sophie oli superkaunis surffikuningatar, aina kukkia hiuksissaan. Hän on asunut koko ikänsä Biscassa ja ohjasi meitä lempeästi löytämään kaupunkinsa parhaat puolet. Oikea aarre ihmiseksi. Surffikoulu La Vigie löytyi huoneistohotellin alakerrasta ja sielläkin väki oli ystävällistä ja reipasta. Kaikki oli Biscassa jotenkin äärettömän helppoa: kaupunki – tai kylä – on niin kompakti, että joka paikkaan pääsi kävellen. Keskusta on pikkuruinen, mutta siellä oli joka ilta hurmaavaa karnevaalitunnelmaa. Aivan valtavasti ihmisiä! Kuin vappu, mutta hilpeämpi! Pieniä vauvoja myöten kaikki olivat kaduilla ja aukiolla puolille öin! Rakastimme iltahulinaa, emme jättäneet sitä milloinkaan väliin. Pieniä neonvärein valaistuja kojuja täynnä hattaroita, jäätelöä, churroja ja kreppejä. Kaakeleilla päällystetty loisteputkien alla kihisevä viinikoju. Erilaisia esiintyjiä. Kaikki liikenevät kolikkomme nieleviä vilkkuvia pelejä ja sirkushuveja. Se oli huumaavaa.

Nuorisomme rakasti Biscaa. Juuri kuljettavuuden ja pienen kaupungin turvallisuuden tähden he saivat kulkea paljon keskenään, käydä syömässä aamiaispannukakkuja, iloitella iltaisin. Päivät kuluivat rannalla, jossa poistuimme merestä vain vaeltaaksemme suolaisina ja raukeina rantabaariin ahmimaan tonnikalapatonkeja ja ranskanperunoita. Ja lopulta illalla kämpille ja suihkuun. Niin, helppoa, vaivatonta, rentoa.

Biarritziin emme koskaan päässeet, mutta vajaan puolen tunnin matkan päässä Arcachonissa kävimme muutaman kerran. Minä tietysti rakastuin Arcachoniin heti. Pieni kaupunki on tyylikäs ja kaunis, siinä on jotain sellaista tähtipölyä. Sain heilutella hienohelmojani oikein sydämeni kyllyydestä rantabulevardilla, siemailla kuplivaa suurien aurinkolasien takana ja kuvitella itseni toinen toistansa sievempien, kukkaköynnöksiä tulvivien huviloiden omistajaksi. Minä ilman muuta valitsisin Arcachonin ensi kerralla, mutta toisaalta liikutun nytkin kun muistan kuinka valtavasti lapset nauttivat Biscan meiningeistä. (Sitä paitsi Bisca on puolet edullisempi kuin pittoreskit naapurikaupunkinsa.)

Kas, olen vienyt varmastikin jo sopivasti aikaanne ja laitteidenne akkua. Säästelkäämme teille seuraavaan kertaan kuvia ja tunnelmia Euroopan korkeimmilta dyyneiltä ja sen laitamilla sijaitsevasta hotellista, jonka lisään listaani “paikkoja, joissa vietän 50-vuotisjuhlavuottani vuonna 2022”. Huomaatteko, en enää kerääkään paikkoja, joihin haluan tulla haudatuksi. Elävänä on sentään paljon hauskempaa matkustaa!

Mitä, missä, milloin Riviera

Mitä, missä, milloin Riviera

Lähdemme siis huhtikuussa jälleen Ranskaan, Villa Le Menestreliin. Matka niihin maisemiin ei mitään erityisiä syitä enää kaipaa, enemmänkin kyse on jo jonkilaisesta pakosta päästä siihen valoon, niihin tuoksuihin, tuttuun hulinaan ja kieleen. Mutta tällä kertaa matkalla on myös komea tarkoitus, eräs haluaa paeta paikalta suuren ja pyöreän merkkipäivän alla.

Mietimme kiihkeästi miten vietämme tärkeän juhlapäivän. Lounas Colombe d’Orissa vai peräti yksi yö? Tai etsimmekö käsiimme jonkun vanhoista kalastajista ja sulloudumme sardellipaattiin katselemaan Rivieraa mereltä päin? Avoauto päiväksi, kuten kerran Pariisissa?

(Sekin oli muuten hänen syntymäpäivänsä! Auto oli pieni suklaanruskea Mini ja lapset nukahtivat limittäin ahdettuina takapenkille kun me ajoimme Riemukaarta ympäri, ympäri. Saimme myös pysäköintisakot myöhemmin päivällä. Sillä reissulla meillä on hauska vuokrakämppä Marais’n kaupunginosassa.)

Uskaltaisiko kysyä jos saisi vaikka vain syödä lounaspiknikin Matissen Vencen talon, Villa Le Rêven, puutarhassa, niiden kuuluisien palmujen alla?

Olemme ehtineet tehdä, nähdä ja kokea paljon Cannesin ympäristössä, listataanpa:

Cannes itsessään tietysti (tori, kauppakadut, ihanat ravintolat. Kuuluisat kädenjäljet festivaalipalatsin ympärillä, Carltonin terassin, ne elokuvajuhlatkin.)
Le Suquet
Ile Saint Honorat
Musée Bonnard, Le Cannet

Nizza, ihana Nizza! Pyöreäkivinen ranta, joulumarkkinat maailmanpyörineen, kevään mimosafestivaalit. Pienet ravintolat kapeilla kujilla ja sitten toisaalta maljoja Negrescossa.
Musée Matisse
Musée Massena
Palais Lascaris
Linnakukkula
Musée d’Art Moderne

Ja Nizzan lähistöllä:
Fondation Maeght, Saint-Paul
Villa & Jardins Ephrussi de Rothschild, Saint-Jean-Cap-Ferrat
Villa Santo Sospir, Saint-Jean-Cap-Ferrat
Villa Kérylos, Beaulieu-sur-Mer
Le Domaine des Collettes eli Musée Renoir, Gagnes-sur-Mer

Kyliä ja pieniä kaupunkeja pitkin rannikkoa, joista kaikista ei ole sanoja, ei kuvia, museoineen, ravintoloineen:
Menton
Saint-Raphaël
Villefranche-sur-Mer 
St. Tropez
Vallauris
Draguignan
Antibes
Mougins
Grasse
Théoule-sur-Mer

Puhumattakaan koko Provencesta sitten erikseen, aikaisemmilta vuosilta. Viiniviljelmät, unikkoniityt, laventelipellot. Laventelihunaja! Linnat ja kylät korkeilla kukkuloilla. Kiertävät toripäivät ja yrttikauppiaat. Retket aina Marseillen meteliin asti.

Mitä meillä on vielä kokematta, kertokaapa? Sanotaan nyt vaikka tunnin ajomatkan säteellä Cannesista? Ainakin Musée Chagall joka oli pitkään remontissa mutta nyt avoinna, Matissen kappeli ja Cap Moderne (jonne on kyllä vissiin vähän vaikea päästä yksittäisenä kävijänä, olen joskus koittanut)? St. Tropezissa Hotel Babyloksen baari ja se perhosmuseo? Fernand Légerin museo Biotissa? Cannesistahan voi painella laskettelemaankin suurinpiirtein tunnissa, niin tekevät villan oikeat asukkaat tälläkin viikolla (terveisiä!). Mutta ei ehkä enää huhtikuun lopussa sentään. Mihin sinä veisit miehesi viettämään merkittävää sýntymäpäiväänsä?

Toisaalta, joko nyt olisi se kerta, kun malttaisimme olla vähän aloillammekin? Jos säiden jumalat olisivat armollisia, kenties kerkiäisimme kerrankin loikoilla uima-altaalla? Noukkia kalakaupasta mereneläviä ja keitellä niitä valkoviinissä kauhottavaksi rapean patongin kanssa tai hakea järkyttävän hyvät pizzat siitä tutusta puu-uunikärrystä? Uskoisin nuoremman polven arvostavan vapaata, kiireetöntä aikaa, myöhäisiä aamuja ja pitkiä lautapeli-iltoja, niin paljon kuin he museoita rakastavatkin (ahahahahaha, äiti on NIIN hauska!). Eikä se lepuuttelu huonoa tekisi sankarillekaan, joka on ollut alkuvuoden etten sanoisi öitä myöten töissä. Osaisimmekohan? Istua alas? Vain olla?

Linkin Villa Le Menestrelin sivuille saat talteen tästä ja se löytyy myös tuolta Shopin puolelta. Jos Côte d’Azur kiinnostaa.

Kuva: Ai perhana, ei nuo olekaan me, vaikka ensisilmäyksellä luulin. Nuo on jotkut muut. 

Yö Matissen talossa

Yö Matissen talossa


Tästä lumouduin tänään.

Kun toinen maailmansota riepotteli Henri Matissen palvomaa Nizzaa, siirtyi hän muutamaksi vuodeksi (1943-1949) asumaan sisemmäksi Provencen sydämeen, Venceen. Kaunis kivirakennus sai nimen Le Rêve eli uni, unelma. Talossa oli viihtyisää ja rauhallista, pitkästä sairastelusta toipuva Matisse luomistuulella. Erityisesti häntä inspiroi (jokapäiväistä iloa tuottavan Rivieran valon lisäksi) ikkunan takana kasvava valtava palmu. Sen hän halusi vangita! Palmu innoittikin moniin découpage-töihin, joihin Matisse oli hurahtanut oltuaan kauan sairasvuoteen omana.

Aika Villa Le Rêvessä poiki myös Vencen kyläläisille kauniin muiston: La Chapelle du Rosaire-kappelin kaikki yksityiskohdat itse rakennusta lukkunottamatta ovat Matissen käsialaa.

Mutta se lumoutumiseni syy: sinä voit nykyään yöpyä siinä samassa, viehättävässä talossa! Villa Le Rêve on vuokrattavissa, ei tosin ihan vain yhdeksi yöksi, mutta viikoksi kerrallaan. Tilaa on peräti kahdelletoista taiteelliselle, ja ateljee-huoneita maalaustelineineen kolme. Palmut puutarhassa tuskin ovat enää samoja, mutta valo on…

Päivän kirja: Henri Matisse, The Cut-Outs, EMMA-shop.

Théoule-sur-Mer

Théoule-sur-Mer

Kaiken muun lomassa kirjaan vielä ylös olleen ja menneen toukokuun matkan tunnelmia. Itselleni vain, ei teidän edes tarvitse näitä lukea, sen kuin suhaatte ohi. Minun vain on muistettava, en tiedä miksi se on tärkeää, ehkä elämä joskus osoittaa mihin tätä kaikkea tarvitaan.

Théoule-sur-Mer on pieni rantakaupunginrääpäle rakastamallani rantareitillä Cannesista St. Tropeziin. Emme olleet ennen siinä pysähtyneet, syitä jarruttelulle ei juurikaan tuntunut olevan, ellei laskettu sitä, että kyläpahanen sijaitsi aivan sen jännittävän kuplatalon alla. Nyt kuitenkin valuimme jonakin noista tuulisista päivistä lounaalle hiekkarannalle pystytettyyn ravintola Marco Poloon Villa Le Menestrelin väen suosituksesta. Kaarsimme meren pärskimälle parkkipaikalle myös Edith Piaf-aiheisen valokuvanäyttelyn vetäminä, julisteita oli nimittäin pitkin matkaa ja ne olivat kiinnittäneet huomiomme.

Näyttely  osoittautui oikein aarrearkuksi. Paljon kuvia Piafin yksityiselämästä, kotoa, loppumattomista lauluharjoituksista pianon ympärillä, rakkaudesta. Elämän viimeisistä vuosista. Miten intiimiä, me ihmettelimme, miten lähelle me pääsemme!

Valokuvaaja on Hugues Vassal, selviää esittelyteksteistä. Hän ollut juuri ja juuri kahdenkymmenen tutustuessaan Piafiin ja päästessään sanomalehtityön merkeissä lähelle tätä pientä suurta tähteä. Ihan lähelle lopulta, ystäväksi asti.

Tehdessämme lähtöä koskettavasta näyttelystä, hiukan hauraina viimeisten kuvien jälkeen, harmaalettinen vanha mies tulee kättelemään meitä. Hän on Vassal itse.

Kun lopulta istumme lounaspöytään soimaamme toinen toisiamme; miksi emme kutsuneet häntä mukaan, ajatella mitä tarinoita hänellä olisi ollut kerrottavaan? Nyt vain olimme roikkuneet hänen käsissään ja hokeneet jotain tyhjänpäiväistä, niin yllätetyiksi tulimme siinä tilanteessa. Saada nyt koskea ihmistä, joka on lähes asunut Edith Piafin kanssa!

Syömme lounasta hitaasti, jäämme salaa katsomaan läheisestä konttorista tullutta seuruetta, joka ei tuijottele kelloa vaan syö paljon, pitkään ja hartaasti. Pikkutakit ja jakut riisutaan jo ihan alkajaisiksi, vaihdetaan biitsimoodiin työpäivän lomassa.

Koska päivä, joka oli alkanut pilvisenä ja tuulisena oli nyt aurinkoon päin kallellaan, kysymme lopuksi saammeko pyytää tarjoilemaan espressot rantavuoteille, aurinkovarjojen alle, meren ääreen. Sehän käy, ja non non non, ei se maksa mitään extraa. Kun yritän toohottaa, että ihan vain kymmenen minuuttia, tarjoilijapoika ottaa minua hartioista kiinni: madame, olkaa ihan rauhassa, niin kauan kuin haluatte. Levotonta melkein alkaa itkettää tuommoinen…

Pian Herra Kamera nukahtaa, hän on maailman paras nukkuja, paitsi öisin. Minä kaivan muistikirjoja, lehtiä ja kirjoja pohjattomasta kassistani ja potkaisen kengät pois. Turkoosi vesi liikkuu edes takaisin tasaantuvan hengitykseni tahtiin.

Lounaspöydissä nojataan taaksepäin, sytytellään savukkeita, annetaan pienelle koiralle lautaselta makupala. Vanhemman pariskunnan nainen nojaa miehensä olkapäähän ja painaa hänkin silmät kiinni. Tämä on se hetki, josta sanotaan että aika pysähtyy, ajattelen.

Keskellä viiniköynnöksiä ja unikkopeltoja

Keskellä viiniköynnöksiä ja unikkopeltoja

Me tapasimme viime reissulla taas entisen vuokraemäntämme ja hänen miehensä, tuttavuutemme juontaa juurensa neljän vuoden taa. Olemme pysyneet ystävinä, vaikka meidän majapaikkamme sittemmin onnekkaiden sattumusten seurauksena siirtyikin vähän lähemmäksi merta. Olemme nähneet kahvilla milloin missäkin välimaastossa Ranska-reissuillamme, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun kävimme talolla sitten sen kesäkuisen kuukauden, jonka siellä vietimme vuonna 2012. Sen reissun matkakertomus löytyy kootusti täältä.

Oli suorastaan vähän haikeaa astua taivaansinisestä portista sisään. Voi miten ihanasti meillä oli silloin aikaa, kokonainen kesäkuu! Ja miten pieniä lapset vielä olivat. Muistan pudottaneeni puhelimeni ensimmäisinä päivinä terassin kivilaatoille, ja olin onnellisen irti kaikesta viikkokaupalla. Oli jotenkin maagisen raukeaa.

Nyt vierailu aiheutti ihanaa kihinää: tännekin haluan vielä uudestaan, tänne, ihan viinitarhojen keskelle, pikkuisten kylien kylkeen. Syys-lokakuu kiehtoisi, vaikka syysloma, vielä juuri ja juuri sadonkorjuun aikaan.

Marie-Josée ja hänen miehensä Henri ovat kenties maailman sydämellisimpiä ihmisiä. Nyt meille oli katettu lounas, jota nautimme aperitiiveineen nelisen tuntia. Puhuttavaa riittää aina, ja suurin osa jutuista liittyy ruokaan tai viiniin. Vaihdamme reseptejä ja ihastelemme pölyisiä pulloja, joita Henri kunniaksemme nostaa pöytään loppumattoman oloisesta kellaristaan.

Kun halailemme ja pussailemme hyvästiksi, meidän sylimme lastataan vielä itsetehdyillä etiketeillä koristeltuja säilykepurkillisia pateita, ikivanhoja viinejä sekä Henrin veljenvaimon tekemää fois gras’ta. Hoipumme kämpille kantamuksinemme ja lentokentällä maksamme matkalaukkujen ylipainosta suolaista hintaa, joka on kuitenkin kaiken väärti.

Tämä viehättävä villa, tai oikeastaan mas sijaitsee vain alle tunnin ajomatkan päässä Rivieran humusta, Fréjusista sisämaahan päin. Hintataso lomatalojen vuokrissakin putoaa sitä mukaa kun meri etääntyy, mutta sijainti on silti mainio: mm. viiniharrastajat voivat viettää koko lomansa suhaten viinitilalta toiselle, paikallisia roseita maistellen, täältähän ne ovat kotoisin. Koettavaa on valtavasti, moni lähikylistä on Provencen alueen “pakollisten” nähtävyyksien listalla, samoin Euroopan kauneimmaksikin mainitut Gorge du Verdonin kanjonit sekä korkeilla tasangoilla silmänkantamattomiin lainehtivat laventelipellot. Ja unikkopellot! Herra Kamera rakastaa unikoita. Mas des Cigales on oivallinen vaihtoehto jos Rivieran hinnat hirvittävät, suosittelen lämpimästi!

Sen lisäksi, että odotan Ranskan valtion hetkenä minä hyvänsä palkitsevan minut matkailunedistämistehtävistäni, esitän myös pyynnön suomalaisten herkkujen valmistajille: valikoima Helsingin lentokentällä on kovin suppea, ja voi miten kamalan rumasti sinänsä hienot ja laadukkaat tuotteet on pakattu! Kannoin korissa liinan alla piilotellen Marie-Joséelle suomalaista pateita, muikkuja, hapankorppuja ja hilloja, joiden kaikkien purkeissa, tölkeissä ja pakkauksissa oli jonkin sekopäisen eläimen kuva, joulupukki tai muumi. Antakaas vinkkejä, mitä ruokatuliaisia seuraavaksi veisin? Kauniita pakkauksia, mainioita maultaan?


Mas des Cigales facebookissa, klik