touko 6, 2019
Palasimme Pariisiin huhtikuun alussa. Jo marraskuisella visiitillämme oli selvää, että takaisin on päästävä ja pian. Ensinnäkin oli nähtävä hotellimme (kutsun sitä jo Pariisin-kodiksi) puutarha keväällä ja toisekseen… no, Pariisi on Pariisi. Ehtymätön inspiraation lähde kahdelle kauneuden etsijälle.
Saimme tälläkin kertaa ystäviä mukaan, mutta ensimmäisen ja viimeisen päivän vietimme kahdestaan kaupunkia koluten. Vaikka elämänkumppaneina olemmekin vielä välillä hyvinkin keskeneräisiä, niin matkakumppaneina olemme hioutuneet yhteen ilmiömäisesti. Tahtimme ja toiveemme ovat jotakuinkin samat, jaamme mieltymyksen päiväuniin ja mieluummin aikaisiin aamuihin kuin myöhäisiin iltoihin. Jaksamme loputtomasti museoita, jotka kuitenkin kierrämme rivakasti.
(Tajusin juuri tässä yhtenä päivänä, että olen ollut jo suuremman osan elämästäni Parkkosen kanssa kuin ilman Parkkosta. Uskomatonta.)
Asiaan. Matkan viimeisen lounaan osuimme nauttimaan pieneen ravintolaan nimeltä La Poule au Pot. Tuo klassinen bistro oli päätynyt nuppineulaksi Pariisin karttoihini kun sen oli suosikikseen maininnut mm. jumalainen Caroline de Maigret. Jos se kelpaa Carolinelle, se kelpaa myös minulle. Mikäli olisin muistanut, että kyseessä oli tämän vuoden tammikuusta lähtien Michelin-tähtiravintola, en ehkä olisi vaivautunut syöksymään tukka sotkussa sisään ilman pöytävarausta: toiveikkaiden herkkusuiden jono on nimittäin näin jälkeenpäin ymmärrettynä yleenä parin kuukauden mittainen. Mutta niin vain me nojailimme ovelasti sinkkitiskiin ennen lounasserviisin alkua, rupattelimme mukavia hauskan henkilökunnan kanssa ja lopulta ensimmäisen reaktion jälkeen (hyvin ranskalainen suun suipistus ja ponnekas pään ravistelu kieltävän vastauksen merkiksi) me ahtauduimme ikkunasyvennykseen pieneen, pyöreään pöytään. Paras pöytä minusta! Nautiskelu saattoi alkaa.
La Poule au Pot on vanha hallien alueen syöttölä, joka oli alkuaikoinaan – muistaakseni yli sata vuotta sitten (huomio, en siis ole elänyt sata vuotta sitten, vaikka välillä siltä tuntuukin, vaan näin muistan KUULLEENI)- tunnettu kanapadastaan, mistä nimikin juontaa juurensa, sekä joustavista, aina aamuviiteen ulottuvista aukioloajoistaan. Joskus viisikymmentäluvulla ravintola sai kai nykyisen sisustuksensa ruusutapetteineen. Sen jälkeen se veti vuosikymmeniä puoleensa turvaruokaa kaipaavia pintaliitäjiä, jotka rakastivat Potin kodikasta tunnelmaa kaikenmaailman discoilun lomassa. Nykyisen suosion takana on huippukokki Jean-Francois Piège, joka onneksi on säilyttänyt vuosien saatossa hioutuneen melko pinkin miljöön ja ronskin ruoan ja valinnut taustamusiikiksi oman 70-luvun nuoruutensa ranskalaista poppia ja iskelmää.
(Olen aistivinani, että Pariisissa on edelleen tai taas vallalla erittäin lämmin suhtautuminen isoäitien tekemään ruokaan, tai sitten se vain on sellaisten meidän suosimien rupuisten bistrojen ja brasserioiden linja, nyt ja aina ja iänkaikkisesti. Pidän siitä joka tapauksessa kovasti.)
Emme antaneet illansuussa häämöttävän paluulennon häiritä, päätimme ottaa ilon irti onnenpotkustamme. Pitkän kaavan mukaan! Minä otin alkuun kauden salaatin, ja jos sallitte sanoa, salaatista ravintolan tason voi jo aika hyvin mitata. Mikä lajikkeiden yksinkertainen nerokkuus, mikä lehtien rapeus ja raikkaus, mikä etikan huumaava oikeasuhteisuus! Parkkonen valitsi listalta luuydintä. Sammakonreisiäkin olisi ollut. Täällä ei tähtipöly ainakaan tarkoita pieniä, hienostuneita annoksia. Päinvastoin. Molemmat alkuruoat jo itsessään olisivat riittäneet aterioiksi.
Onneksi me olemme vallan hyviä syömään! Ruoka oli taivaallisen hyvää, viini keinahteli lasissa täynnä lupauksia. Tarjoilu oli henkeäsalpaavan huomaavaista, silti rentoa ja ystävällistä. Nostitte katsettanne, madame, kysyi salia emännöivä ihana rouva ja sain sillä siunaamalla sekunnilla mitä sitten ikinä olinkaan pyytämässä. (Vettä, toivottavasti.) Jälkiruoka oli kuin olisi haukannut unelmaa, sitten kun ylipäätänsä raaski särkeä lumouksen jälkiruokahaarukallaan.
Jos siis olet vaeltamassa noin kahden kuukauden kuluttua Pariisin, valitse ihmeessä La Poule au Pot yhdeksi pyhiinvaelluskohteeksesi. Hinnat hiukan hirvittävät, myönnän, mutta elämys on sen väärti. Lähdet ravintolasta kuin lämpimästä sylistä, rasvaisia suupieliä nuoleskellen, ehkä haikeaa sävelmää kultasi korvaan hyräillen. Voi Pariisi!
tammi 3, 2019
Arkkitehti Le Corbusierin kohteita on Pariisissa useampikin. Kuten yksi ensimmäisistä ja ihailluimmista töistä Maison La Roche, jossa vierailimme eräänä marraskuisen matkamme sateisena aamuna. Se kun löytyi kätevästi aivan hotellimme takapihalta! Maison La Rochen vieressä sijaitsee niin ikään itsensä mestarin piirtämä Villa Jeanneret, nykyinen Fondation Le Corbusierin toimisto, kirjasto ja arkisto. (Pierre Jeanneret oli Le Corbusierin serkku ja työtoveri.)
Tämä kuvissa näkyvä asunto taas oli Le Corbusierin koti vuosina 1934-1965, hänen kuolemaansa saakka. Ateljeekoti oli juuri vastikään Pariisin vierailumme alla avautunut uudelleen yleisölle parin vuoden perusteellisen restauroinnin jälkeen. Koko Molitoriksi nimetty kerrostalo on Le Corbusierin suunnittelema, hän varasi heri alkuun kaksi ylintä kerrosta asuin- ja työskentelytiloikseen. Tämäkin kohde löytyi vain parin bussipysäkin päästä hotellistamme, Bois de Boulognen laidalta.
En voinut olla ajattelematta, että Le Corbusier ei ehkä koskaan joutunut kokkausvuoroon, sillä sellaisia kopperoita keittiöt hänen piirtämissään asunnoissa olivat. (Eikä joutunutkaan, tarkistin, hänellä oli taloudenhoitaja.) Le Corbusier rakasti Välimeren valoa, ja tavoitteli sitä suunnittelemissaan kohteissa erilaisilla ikkuna- ja lasiratkaisuilla. Oman kodin makuuhuoneessa sänky oli sijoitettu korkeiden jalkojen päälle, jotta loikoilija saattoi nähdä maiseman myös makuultaan. Erilaiset parvekkeet ja kattoterassit kuuluvat Le Corbusierin tunnettuun käsialaan. Moni ratkaisu on ällistyttävän moderni ja jopa edelleen jollakin tavalla aikaansa edellä
“Space and light and order, those are the things that men need just as much as they need bread or a place to sleep.” – Le Corbusier
Le Corbusierin asunnon vieressä sijaitsee muuten Paris Saint Germain -jalkapallojoukkueen kotistadion, Pard des Princes, nähtävyys sekin!
Lue lisää (arkkitehtuurista): Seuraavalla Pariisin matkalla haluaisin nähdä tämän!
marras 30, 2018
Ensimmäinen aamu Pariisissa. Hyrrään onnesta, availen ja suljeskelen huoneemme ovea puutarhaan, selailen kirjoja, levittelen karttoja kaikille vapaille pinnoille ja saan kuin saankin Parkkosen lopulta hereille heti kuuden jälkeen. Pariisi! Tuolla ulkona on Pariisi!
Etukäteen ostetut lippumme Fondation Louis Vuittoniin oikeuttavat sisäänpääsyyn vasta kello 11. Nautimme hitaasti aamiaista vanhemman ranskalaispariskunnan kanssa yhteisessä pöydässä. Emme malta olla maistamatta tuoreiden croissanttien lisäksi rapeakuorista patonkia, voista kiiltäviä suklaapullia ja mantelimassalla täytettyjä rusinakierteitä, kaikki uuninlämpöisiä. Pöydällä on iso lasipurkillinen aprikoosihilloa. Tajuamme ehtivämme vielä huoletta johonkin toiseenkin museoon ennen Vuittonia ja hotellinisännän suosituksesta kohteeksemme valikoituu Musée Marmottan Monet, jonne on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka pitkin keltaisten lehtien pilkuttamia katuja.
Musée Marmottan Monet on aikoinaan ollut erään herttuan metsästysmaja, silloin kun Bois de Boulognen kulmat olivat vielä maaseutua, kaukana vasta kehittyvän Pariisin keskustasta. Myöhemmin kivilinna siirtyi Marmottan-nimisen taiteenharrastajasuvun omistukseen ja pitää nykyään sisällään yllättäen mm. maailman suurimman Claude Monet -kokoelman!
Monet’n ja muut nimekkäät katsastettuamme hyppäämme Uberiin ja suuntamme varsinaiseen kohteeseen. Juttelen kuskin kanssa, nuori toisen polven maahanmuuttajakundi kyselee mitä aiomme tehdä Pariisissa. Kun vastaan, että aiomme osallistua Paris Photo -tapahtumaan ja lähinnä kierrellä museoissa, hän tuskailee: mitä ihmettä te teette museoissa, eikö se ole kuolettavan tylsää, mä lyyhistyisin maahan jos mun pitäisi mennä museoon! Mistä te puhutte siellä?
Vastaan, että me olemme suomalaisia, me emme puhu yhtään mistään yhtään mitään, mutta useimmat juttelevat kokemastaan ja näkemästään ja siitä, minkälaisia tunteita taide herättää. Hän ei myöskään välitä jalkapallosta (pöyristyn) eikä musiikista, eikä tietenkään teatterista, mutta elokuvista hän pitää. Amerikkalaisista action-pätkistä. Sitten hän kuitenkin haluaa keskustella Banksyn ilmapallotyttö-teoksen tuhoamistempusta, eikä matkamme meinaa millään riittää niin mielenkiintoiselle keskustelulle!
Vuonna 2014 avattu, Frank Gehryn suunnittelema Fondation Louis Vuitton kohoaa kuin purjelaiva (Lentävä hollantilainen!) edessämme kun astumme lopulta taksista ulos. Myöhemmin luen, että purjeita Gehrykin on ajatellut, suunnitellessaan. Purjeita, Grand Palais’n lasikattoa, talvipuutarhojen kupoleita.
Sisällä päätämme jättää Egon Schielen väliin ja keskittyä itse rakennukseen sekä Jean-Michel Basquiatin näyttelyyn, ja se osoittautuu – etukäteen hankittujen lippujen lisäksi – hyväksi taktiikaksi. Rakennuksessa riittää sisäistämistä ensikertalaiselle ja Basquiatin näyttely on valtava.
Tapaamme matkakumppanimme Stellan ja Mikon fondationin katolla, missä me natustelemme suklaavohveleita ja katselemme rakennuksen siipien välistä pilkahtelevaa maisemaa. Tahallaanko Gehry on piilottanut Eiffelin liepeiden taakse, niin että se pilkahtaa vain yhdestä laskoksesta? Keskity tähän, tuntuu rakennus sanovan.
Basquiat on hengästyttävän vaikuttava, työt ovat voimakkaampia, kauniimpia, rajumpia kuin ikinä kuvissa. Tuntuu tosi hienolta nähdä tämmöinen kokonaisuus, eräänlainen kasvutarina, päiväkirja tai todistus. Luulenpa, että minun pitää vielä palata Basquiatiin, jos sallitte.
Ajattelen aamun taksikuskiamme, tästä hänkin pitäisi, vannon! Ajattelen poikaani, haluaisin hänet heti vierelleni kulkemaan. Tiedän mitä tapahtuisi, kynä alkaisi taas kiitää paperilla. Ajattelen myös sitä, että onhan sentään ihmeellistä, että me rakennamme kunnianhimoisia, suuria, kalliita, kaikille avoinna olevia rakennuksia taiteelle, kaiken tämän tehokkuusajattelun keskellä. Fondation Louis Vuittonin takana on LVMH:n toimitusjohtaja, miljardööri ja taidekeräilijä Bernard Arnault, jolle museo on unelmien täyttymys.
Fondation Louis Vuittonin museokauppa taidekirjakokoelmineen lohkaisee vielä oman siivunsa ajastamme, vasta korvissa asti vinkuva nälkä ajaa meidät ulos rakennuksesta. Täällä saisi vaivatta kulumaan kokonaisen päivän, ja niin pariisilaiset usein tekevätkin. Sitä paitsi museon lähettyville levittäytyvä, vuonna 1860 avattu huvipuisto Jardin d’Acclimation olisi näkemisen arvoinen sekin, eritoten lapsiperheille. Joulunaikaan siellä voisi luistella. Miten kaunista se kaikki mahtaakaan olla!
marras 20, 2018
Ah Pariisi, ja Pariisin ravintolat! Kulinaristien tähdillä koristeluja kehtoja, jokaisen kuviteltavissa olevan maailmankolkan keittiöitä ja trendikkäitä, instagram-kelpoisia annoksia huikeissa miljöissä.
Niistä kaikista saatte lukea joistakin muista blogeista.
Me rakastumme ravintoloihin, joissa on klassinen ruokalista (mielellään liitutaululla), maistuvaa kotiruokaa, mehevä tunnelma ja paljon vanhoja ihmisiä asiakkaina.
Pariisissa voi myös syödä kammottavan huonosti, ellei heittäydy rohkeasti vaistojensa ja aistiensa varaan tai ryhdy juttusille paikallisten kanssa. Parhaat vinkit saat taksikuskeilta (onko joku menossa Versaillesiin, sinnekin löytyy nyt suositus!), museoiden henkilökunnalta, apteekkien tädeiltä, kaupan kassoilta. On vain reippaasti avattava suunsa ja kysyttävä.
Huomasin pariisilaisissa aivan mainion piirteen, jonka aion ottaa itsekin repertuaariini: aina kun kysyimme ravintola- tai baarisuosituksia, pariisilainen vastasi antamalla yhden nimen. Mitä itsevarmuutta! Kysyjä haltioituu. Sen sijaan, että vinkkaaja viittoilisi epämääräisesti jonnekin kauemmaksi ja mumisisi sieltä löytyvän ravintoloita moneen makuun, hän pudottelee suustaan yhden harkitun osoitteen kuin helmen. Ei arpomista, sen kuin vain poimii ja luottaa!
Kun saavuimme nyssyköinemme ensimmäisen kerran hotellille suoraan lentokentältä ja nälkäkuoleman partaalla, vastaanoton tyttö kuunteli hetken sähläämistämme ruokasuunnitelmien kanssa ja sanoi sitten napakasti: Te menette nyt Le Brandeviniin. Ja me menimme. Ja me rakastimme. Menimme sinne vielä toistekin ja veimme ystävämmekin, ja riehuimme siellä autuaina ruokalajien äärellä siihen malliin, että saimme lopuksi samppanjaa talon piikkiin.
Le Brandevin on kuin ranskalaisesta elokuvasta, täydellinen bistromiljöö. Unelias sivukatu 16. kaupunginosassa imaisee sisuksiinsa kulmakunnan herrasväkeä. Vanhoja pariskuntia, rouvasseurueita, liikemiehiä, isoisän pojanpoikansa kanssa. Charles De Gaullen poika on käynyt täällä vuosikausia, vasta ihan viime aikoina lähestyvä satavuotispäivä on hidastanut tahtia. Henkilökunta on sympaattista ja osaavaa. Kaikkiko he ovat Normandiasta, nuo iloiset veikot? Ainakin ne, joiden kanssa juttelimme. He rakastavat työtään eivätkä epäile ilmoittaa meille mitä meidän tulisi syödä, ja mitä sen kanssa juoda. Olen pökertyä onnesta. Le Brandevin sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä ihanasta hotellistamme Villa du Squaresta.
Edelleen 16. kaupunginosassa, vähän vilkkaammalla paikalla sijaitseva Le Bois on niin hauska sekin. Olemme juuri kahlanneet Fondation Louis Vuittonissa hengästyttävän Basquiatin näyttelyn ja nyt on NÄLKÄ. Aurinko paistaa, asetumme terassille, lämpölamput jatkavat kautta yleensä vuoden ympäri. Omistajarouva on mahtava pieni otus. Hän on ihan varma, että me olemme tavanneet aikaisemmin, jos ei tässä elämässä, niin sitten edellisessä. Hän nipistelee minua poskista valtavilla sormuksilla koristelluilla käsillään ja tunnemme suurta sielunsisaruutta. Hän on erinomaisen tyytyväinen seurueemme herkuttelukykyihin ja vannottaa meitä palaamaan vielä uudestaan. Tällä reissulla se ei enää onnistunut, seuraavalla varmasti. Le Bois on muuten ihan lähellä Passyn kauppahallia, jossa voisi liu’uttaa alas parit osterit tai merisiilin mädit ennen lounasta!
Hotellimme isännän kantapaikka ja viimeinen illallispaikkamme sijaitsee sekin 16. kaupunginosassa, mutta kauempana, aivan Palais de Tokyon taidemuseon nurkilla. Seinen rannalla. Les Marches‘kin on taas oikein perinteinen bistrojen bistro. Vanhanaikainen, punaruutuisine pöytäliinoineen. Pöydät on sijoiteltu vieriviereen, ihastelemme naapuripöydän mummelin komeaa Baba au Rhum-leivonnaista, jota hän auliisti suositteleekin. Monet pariskunnat ja seurueet näyttävät siltä, että täällä on käyty montakymmentä vuotta, joka sunnuntai. Tilaamme läjäpäin alkuruokia ja kailotamme metelin yli. Ravintolaan on tullut myös suuri syntymäpäiväseurue ja meno on railakasta.
(Hauskaa, Palais de Tokyo on avoinna puolille öin, ehdin vielä illallisen jälkeen rynnätä museon kirjakauppaan hankkimaan itselleni mahtavat taiteilija-oraakkeli-kortit, joita en päivällä raaskinut ostaa. Niiden parissa vierähtää vielä hotellihuoneessa tovi jos toinenkin, kun olemme ennustavinamme tulevaa. Minua mm. Matisse valistaa näin: Unleash the beast within – Productivity, even in pajamas – Sketch boldly and paint with a big stick.)
Pettymyksiäkin matkalle mahtui:
Palais de Tokyo kahvilan anti oli surkeaa. Eihän tämä voi olla Ranskassa tottakaan, huokailemme ja pyörittelemme silmiämme vitriinin yksinäiselle perunasalaattikipolle ja amerikkalaisille suklaakekseille. Palais de Tokyossa on myös kaksi ravintolaa, Les Grands verres ja Monsieur Bleu, mutta ne olivat myöhäisiltapäivästä kiinni. Muista: Ranskassa noudatetaan edelleen, varsinkin perinteisissä paikossa, tiukasti lounas- ja illallisaikoja. Kello puoli kolmelta on turha mennä rukoilemaan lounasta, ja illallinenkin nautitaan ihmisten aikaan.
Aikeeni tulla ripotelluksi aikanaan kirjakauppa-viinibaari La Belle Hortensen lattialle koki kovan kolauksen. Paikka oli melkoisesti kulahtanut, kirjoja oli vain vähän ja nekin vanhoja ja räpelöityjä. Kaunis näyteikkuna oli tyhjä ja alakuloinen. Meillä oli siellä silti hauskaa, mutta uuden hautapaikan joudun joka tapauksessa etsimään, tuommoinen peli ei sentään vetele!
(Siitä ripottelemisestahan pojallani oli jo aikoinaan sanansa sanottavana.)
Vastapäätä sijaitseva, Belle Hortensen kanssa samassa omistuksessa oleva Au Petit Fer à Cheval oli ilta-aikaan turisteista turvoksissa (sekös meitä pariisilaisia harmittaa!), vähän nuhjuinen ja ruoka yhdentekevää. Ei enää kalpeaa aavistustakaan siitä upeasta, hekumallisesta vuohenjuustosalaatista! Sielläkin tosin henkilökunta oli hauskaa ja taitavaa. Minun on vaikea uskoa sitkeässä istuvaa tarinaa tympeistä pariisilaisista, kun joka puolella kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä. Aion antaa Fer à Chevalille vielä mahdollisuuden, lounasaikaan, jo sen kauniin lattian tähden. Se kuuluu minun Pariisi-kokemuksiini erottamattomasti.
Taiteilijaravintoloista ehdin tällä matkalla korkata vain Le Selectin, ja sielläkin nautimme vain lasilliset, joten ei ravintola-arviota siltä osin.
Pariisin ravintolatarjonta on määrällisestikin tajunnanräjäyttävää, tietysti kun miljoonakaupungissa ollaan. Mm. näitä listoja selailin matkaa vielä suunniteltaessa:
Helena Petäistö, Pariisi, Versailles ja Giverny -kirja. (Helenaan voi aina luottaa.)
Mimi Thorisson, lista lempiravintoloista Condé Nastin sivuilla. (Mimi on jumalatar…)
Ann Street Studion Jamie Beck, ravintolasuosikkeja ja ystäviensä myös. (Seuraatteko häntä jo instassa, huikea tyyppi ja ihanaa elämää Etelä-Ranskassa!)
Ja tähän postaukseen sopii (mahtuu!) vielä jälkkäriksi herkkukauppavinkki, tai oikeastaan kyseessä on herkkutavaratalo, kuten Mikko oikaisi. Näitä löytyy Pariisista kaksi: La Grande Épicerie, ah!
Kiitos niin hauskasta matkaseurasta ja loistavasta ruokahalusta rakkaat Stella ja Mikko!
marras 15, 2018
Marraskuu on marraskuu Pariisissakin. Sadepisarat purottelevat pienten lihakauppojen, juustokauppojen ja leipomoiden oviaukkojen päälle viritettyjen markiisien yli ja pomppivat alas pingottuneiden sateenvarjojen pinnalta. Jalkakäytäviä täplittävät kuolleet lehdet.
Pariisin 16. kaupunginosa on kuin lapsuuteni Eira, tai Töölö. Tunnelma on rauhallisuudessaan kylämäinen. Näin sateella näillä kaduilla tuoksuu rahan lisäksi vain märältä villalta, kun varakas väki kiiruhtaa huolellisesti puettujen remmikenkä-lastensa kanssa ostoksille halliin tai välipalalle kahvilan terassin lämpölamppujen alle. Herkkukaupatkin ovat kuin taidenäyttelyitä; mansikat suloisissa vasuissa, ulos asti tulvivaa paahdettujen kastanjoiden tuoksua, sotilaallisissa riveissä parhaita viinietikoita. Bistrojen ikkunoissa on pitsiverhot. Hinnoissa on pieni Passy-lisä, nurisee Pigallella asuva ystävämme. Matkailijoita täällä ei juurikaan näy.
Paitsi me, meidän majatalomme sijaitsee juuri täällä.
Villa du Square on kivitalo hiljaisen Rue Raffetin varrella. Takapihalla on kaunis, nyt syksyn väreissä loistava yksityinen puutarha erilaisine istuinryhmineen ja vieressä Corbusierin piirtämä Maison La Roche. Isäntämme monsieur Gicqueau ja hänen kolme kaunista tytärtään pyörittävät vain viiden huoneen majoitusliikettään ja asuvat itse talossa myös. Näemme kerrosten välisestä ikkunasta heidän salonkiinsa, joka on täynnä taidetta, ja heidän keittiönsä (mahtava vihreä seinä!) on aamiaishuoneen yhteydessä. Joka aamu kymmenen minuuttia ennen aamiaisajan alkamista puutarhan portti vingahtaa hilpeästi ja joku perheestä tai heidän apulaisistaan kipaisee hakemaan tuoreet patongit, croissantit ja suklaapullat yhteiseen pöytään. Kahvi on vahvaa ja hyvää ja lämmintä maitoa tarjoillaan pienissä kannuissa. Saamme pienen välähdyksen siitä millaista olisi elää pariisilaisen porvarisperheen elämää Bois de Boulognen laidalla.
Me olemme tuhlanneet ison siivun matkabudjetistamme talon parhaaseen huoneeseen, josta on oma uloskäynti puutarhaan. Keväällä kipittäisimme maitokahville pergolaan jasmiinipuiden tuoksuun, nyt nautimme jo siitä että oven saa auki ja hapen virtaamaan. Ruinart-pullo kainalossa saapuvat vieraat voi polleasti ohjata savukkeelle meidän omille rappusillemme. Huone on suuri ja korkea, kylpyhuonekin valtava. Kirjoja on joka puolella, jopa kylpyammeen vieressä on kirjahylly. Rakastun siroon piironkiin ja sen ruskeanharmaaseen marmorikanteen. Kaikki näyttää kauniilta sen päällä: rypistynyt kartta, korvakorut, pullonkorkki. Huone on ihanin hotellihuone eläessäni ja minä sentään olen muutamankin nähnyt.
Myös yleiset tilat ovat yksityiskohtia täynnä. Seinillä riippuvissa 1700-luvun maalauksissa on sukulaisia, isoisoisoäitejä ja -isiä. Suurin osa huonekaluista on perintökalleuksia. Taidekirjat valtaavat sohvaryhmän ja flyygelinpäällisen, seinillä kiipeilee mustavalkoisia valokuvia heistä, joita ei enää ole. Parkkonen ihastuu kuperiin peileihin, sellaisen mekin haluamme!
Majapaikkamme sijaitsee metroreitin 9 varrella (lähin asema on Jasmin). Pääsemme kätevästi tällä Pariisin pisimmällä linjalla Seinen oikeaa laitaa itään, ihan erilaiseen maailmaan, Bellevilleen, josta pidän myös kovasti.
Meille 16.kaupunginosa sopi täydellisesti, se on kuin tehty päiväunien nukkumiseen, pitkiin lounaisiin ja kiireettömiin aamu- ja iltakävelyihin.
***
Paris 16, nähtävää:
Parc des Princes– jalkapalloareena, Paris St Germainin kotistadion. (Ja muutama muukin stadion sijaitsee täällä, mutta näin Ranskan jalkapallojoukkueen valmentajan näkökulmasta ei niin kiinnostavia.)
Bois de Boulogne. (Metrolinjan 9 molemmissa päissä on hauskasti kaksi Pariisin suurinta puistoa, Bois de Boulogne ja Bois de Vincennes.)
Trocadéron puisto ja näkymä Eiffel-tornille
Fondation Louis Vuitton
Palais de Tokyo. Huomio, kirjakauppaan, joka on taivas, pääsee jonon ohi!
Maison de Balzac, josta olenkin kirjoittanut aiemmin. Museo on tällä hetkellä suljettu korjaustöiden vuoksi.
Fondation Le Corbusier, useampi kohde
Musée Marmottan Monet (ja paljon muita pieniä museoita)
***
Myös tämän matkan kolme lempiravintolaani sattuivat sijaitsemaan tällä kertaa 16.kaupunginosassa, niistä lisää pian!
