Valitse sivu
Joe le Taxi

Joe le Taxi

Nostalgiatrippiä luvassa. Vanessa Paradis ja biisi Joe le Taxi keikuttivat ainakin minun ystäväpiiriäni 80-luvun lopussa. Kun hitti julkaistiin keväällä 1987 olin vielä nipin napin neljäntoista, ihan niin kuin Vanessakin. Kömpelöllä musiikkivideolla tanssahteli paitsi ihan meidän ikäisemme, myös ihan meidän oloinen tyttö; porkkanafarkut (nyt niiden nimi on mom jeans), valtava persikanvärinen college-pusero käärityillä hihoilla ja ylös asti napitettu kauluspaita. Tukassa viehkeä heitto, ilmeessä pientä kyllästyneisyyttä. Sitä viileää rakoa hampaiden välissä vain oli vaikea matkia…

Joe le Taxi on nyt saatavilla 30-vuotisjuhlavinyylinä, ja tekisi painaa tilausnappulaa. Vanhojen aikojen (ja vaatteiden, ai että!) muistoksi.

Mitä minä en löydä, sitä sinä et tarvitse: keltaistakin keltaisempi Joe le Taxi t-paita.

Lue lisää: Stalkkasimme Vanessaa viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla. 

Joulupäivä

Joulupäivä

Arvatkaa mitä. Mä pahoin pelkään, että joulupäivälle on käymässä niin kuin elokuulle. Ensin vuosien mittaan elokuu – ja joulupäivä – kehittyy vähän salaa ja yllättäen semmoiseksi ihanan täydelliseksi ja rennoksi ja hitaaksi ja mahtavatunnelmaiseksi, heinäkuun tai jouluaaton varjossa.

Sitten sitä rupeaa vahingossa lataamaan siihen (elokuuhun ja joulupäivään) niitä ihanan täydellisyyden odotuksia.

Ja pim. Koska joulupäivän – ja elokuun – on oltava täydellisiä, ne eivät sitä välttämättä olekaan. Ne menevät kipsiin. Me menemme kipsiin.

Mutta aika lähelle täydellistä ja rentoa päästiin pienistä paineista huolimatta! Ensimmäiset päiväunet nukuin jo ennen yhdeksää sohvalla kirja sylissä. Pienen aamukriisin sain aikaiseksi kun en pystynyt päättämään leijailenko pyjamapäivän uudessa flanellipyjamassa, uudessa MUSTASSA SILKKIPYJAMASSA(!) vaiko uudessa, upeassa poltetun oranssin värisessä kaftaanissa. Päädyin flanelliin, koska oli vähän flanelliolot.

Joulupäivänä paistoi myös aurinko aivan valtoimenaan, mikä tuntui vähän epikseltä ja jotenkin ahdistavalta. Damn. Mutta pidin pään kylmänä ja ovet lukossa. Pyjamapäivä on pyjamapäivä. Joku roti sentään. Se on Tapaninpäivä kun käydään kävelyllä.

Seuraava vaaran paikka oli kun piti valita mitä tekee, kun kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Ei vajavainen ihminen esimerkiksi pysty samaan aikaan katsomaan elokuvaa, lukemaan ja nukkumaan. Yritin, mutta kerta kaikkiaan vaikeaa se oli.

Sen sijaan ihminen voi jännittävää kyllä SYÖDÄ melkein minkä tekemisen kanssa vain. Voi esimerkiksi:

syödä + katsoa elokuvaa
syödä + lukea
syödä + kävelehtiä lehtipinojen yli
syödä + pelata ristiseiskaa
syödä + kuunnella vanhoja politiikkaradioita (ne jumalauta MENI joulutaolle!!!)
syödä + seurustella lapsosten kanssa
syödä + olla kylvyssä
syödä + soitella musaa

… no siis syödä voi melkein minkä vaan kanssa. Paitsi nukkumisen.

Joululahjakirjoja oli onneksi vain yksi, joten sen kanssa ei tarvinnut arpoa. Kuljin koko sunnuntain se kauan himoitsemani Colombe d’Or -kirja kainalossa, pussailin sitä ja kerroin perheelle moneen otteeseen, että olisin ehkä romahtanut, ellen olisi saanut sitä. Kirjan ainoa huono puoli on sen aiheuttama raastava ikävä Etelä-Ranskaan.

Joulupäivän dekadentti lounas katettiin olohuoneen puolelle, elokuvan eteen. Ja oikeastaan koko loppupäivä vierähtikin siinä, sinisillä sohvilla, lisää elokuvia valiten, uudelle levysoittimelle kiekkoja syötellen, kiiltäviä muotilehtia laiskasti selaillen. Mäti vaihtui pateisiin, pateet juustoihin, juustot vihreisiin kuuliin. Herra Kamera kiikutti jääkylmää kuohuvaa sitä mukaa kun lasi tyhjeni.

Muutama joulukuva odottaa koneella, pistän niitä pian tulemaan. Joulukuvat ja -tunnelmat kun vanhenevat niin nopeasti, huomenna kaikki on jo ohi ja ajatukset taas arjessa.

Tai säkenöivästi uuden vuoden juhlallisuuksissa, joko teillä on suunnitelmia?

Havana Moon

Havana Moon

The Rolling Stonesin papparaiset heittivät maaliskuussa legendaarisen (inhoan tuota sanaa, mutta yliviljelen sitä silti) keikan Havannassa. Legendaarisen, sillä se oli Rollareiden ensimmäinen siellä, hissukseen taloussaarrosta vapautuvassa Kuubassa. Ihmisiä oli paikalla joidenkin tietojen mukaan lähes puolimiljoonaa, jotkut puhuvat miljoonasta, kaikkine liepeineen. Historiallinen superkonsertti oli katsojille ilmainen.

Konsertista tehtiin tallenne nimeltä Havana Moon, joka esitetään yhden ainoan kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa tänään perjantaina*. Ja kun sanon ympäri maailmaa, tarkoitan myös Hankoa. Joten rokkirotsi niskaan ja Kino Olympiaan klo 20. Keith on kovassa vedossa ja jos jotkut osaavat bailata, niin kuubalaiset. Tunnelma tarttunee.

Elokuva on ikärajaton. Liput 20 euroa. Traileriin (ja fiilikseen) pääset tästä.

*… paitsi Helsingissä ja muutamilla muilla paikkakunnilla, jossa elokuva nähdään vasta 27.9.???