All posts tagged: Meksiko

3 + 1 nostoa ja hyvästit Meksikolle

On aika pistää Meksiko pakettiin. Eihän siihen mennytkään kuin reilu vuosi. Näin lopuksi teemme lyhyen listauksen muutamista matkan kohokohdista, jotka eivät päätyneet omiksi postauksikseen.  Hierve el Agua Kivettynyt “vesiputous” noin tunnin ajomatkan päässä Oaxacan pääkaupunki Oaxacasta ja mineraalipitoista terveysvettä sisältävät luonnonaltaat, joissa saa uida henkeäsalpaavissa maisemissa. Taller Jacobo y Maria Angeles San Martin Tilcajeten kylässä sijaitseva taidekeskus, jossa tehdään värikkäitä, puisia, käsinmaalattuja zapoteekkien tonas ja nahuales-kulttuureista ammentavia alebrijes -henkieläinhahmoja. Taidekeskus tarjoaa paikallisille nuorille koulutusta ja työtä sekä vahvistaa paikallisten uskoa omaan taiteeseen ja käsityöperinteeseen. Minun syntymäaikojen mukaan määräytyvät voimaeläimeni ovat pöllö ja kotka. Lue myös: Elokuvalipulla Meksikoon – COCO Kaikki meksikolaisten torien urheat naiset Torit, hallit, ruokakojut ja kävelevät hedelmä- tai leipäkauppiaat, kaikki kunnia ehtymättömälle uurastuksellenne tänään kansainvälisenä naistenpäivänä ja jokaisena muunakin vuoden päivänä! Meksikossa vaikeinta oli todistaa valtavia yhteiskunnallisia eroja (jopa puolet asukkaista elää köyhyydessä), ympäristöongelmia ja vähemmistöjen, usein alkuperäiskansojen, heikkoa asemaa. Lisäksi Meksikoa riivaavat hurjat rikosluvut, huumekaupan mukanaan tuomat ongelmat ja väkivaltaisuudet. Ja jos eivät ihmiset rökitä toisiaan, hirmumyrskyt ja tulivuoret pitävät huolen, ettei elämä ole koskaan tasaista. Matkailijoina meillä oli onni kohdata …

Diegolla

Odysseiamme jatkuu. Aikaa on kulunut jo yli vuosi, mutta yhä vieläkin vaellan Meksikossa. En kuvittelekaan, että nämä kirjoitukset jaksaisivat enää kiinnostaa teitä, kunhan verryttelen bloginkirjoitustaitojani (olen ollut taas pitkään poissa!) ja tallennan jälkipolville matkaa muistiin. Kyytiin saa silti tulla, bienvenidos! Palattuamme Oaxacasta vietimme vielä kaksi (vai kolmeko?) yötä Mexico Cityssä ennen paluumatkaa. Kun ajattelen sen aikaisia meitä, muistan tai kuvittelen meidät punaisen pölyn peitossa, kaikesta kiertämisestä jo jotenkin hidastuneina, kotiinlähdön ajatus takaraivossa ryskyttäen. Majoitumme pieneen majataloon (kaksi viimeistä kuvaa), jonka nimen olen jo unohtanut. Se sijaitsi Coyoacanin kaupunginosassa, jossa oli kivat, kylämäiset vibat ja paljon iltaelämää keskusaukiolla. Huoneemme olivat tilavat ja kauniit ja kuten kaikissa majapaikoissamme, öisin jääkylmät. Olimme säästäneet mm. Diego Riveran ateljeetalon näille viimeisille päiville. Mitä muuta teimme, en saata muistaa. Edelleen jaksan hokea itselleni ja muille, kuinka PALJON jäi kokematta, mutta ehdimmehän jotain sentään. Kaikki aikaisemmat Meksiko-jutut löydät tämän linkin takaa. Sanon Diego Riveran talon, vaikka oikeastaan alleviivaten mainitaan, että Fridakin asui ja työskenteli täällä. Sitäpaitsi taloja on oikeastaan kaksi, ne yhdistyvät toisiinsa kapealla, kattojen tasalla kulkevalla sillalla taaten aikanaan taiteilijapuolisoille omaa …

Vuosi sitten vuosi vaihtui San Agustin Etlassa

Vuosi sitten Meksikossa. Siirryimme Oaxacan kaupungista vuodenvaihteenviettoon noin 40 minuutin ajomatkan päähän, pieneen vuoristokylään nimeltä San Agustin Etla. Emme yhtään tienneet mitä odottaa, kun taksi poukkoili pölyisiä hiekkateitä syvälle maaseudulle, keskelle ei mitään. Majapaikkamme Casa Maria osoittautui hyvin kauniiksi, mutta hyvin yksinkertaiseksi. Yöt ja sitä myöten riisutun luostarimaiset huoneet olivat jääkylmiä. Olimme ainoat asiakkaat, ja kun hotellia pyörittävät kaksi hiljaista naista iltapäivällä lähtivät omille teilleen, olimme koko rakennuksessa yksin. Nettiyhteys toimi vain silloin tällöin, ja vain tietyissä paikoissa (aula, katto). Päivisin pelasimme korttia kattoterassilla, jonka aurinko lämmitti suloisesti, mutta jota asuttivat valtavat, helikopterinkokoiset kovakuoriaiset. Aamiainen oli askeettinen, leipää sai vain silloin jos leipämummo sattui saapumaan kadunkulmaan korinsa kanssa. Jos ei, naiset vain kohauttivat olkapäitään ja sanoivat anteeksipyytelevästi no hay pan. Joimme laihaa kahvia hiljaisina. Kyläkauppa oli pimeä kioski kellarissa kadunvarrella, sieltä haalimme huoneisiimme perunalastuja ja aikoja sitten umpeutuneilla päivämäärillä merkittyjä keksejä, sillä ravintoloita ei juuri ollut, ja nekin vähät olivat auki vain silloin tällöin. Myönnän, silloin manasin yhteyshenkilöämme, joka paikkaa oli ehdottanut: mitä hän oikein oli ajatellut? San Agustin Etla on noussut arvoon arvaamattomaan, kun …

Ruokakurssilla Meksikossa

Jatkamme vuodentakaisen Meksikon-matkan parissa. Yksi matkan kohokohtia oli puolen päivän ruokakurssi, johon sisältyi ensin käynti kauppahallissa ja torilla kokkimme kanssa ja sen jälkeen kiihkeää ruoanlaittoa vastaostetuista, tuoreista raaka-aineista. Miten mainio tapa tutustua uuteen maahan, sen kieleen, kulttuuriin ja tapoihin, suosittelen lämpimästi! Olen jo unohtanut suurimman osan valtavasta määrästä ruokalajeja, jotka valmistimme, ja jotka nautimme oluen kera pitkän pöydän ääressä ulkona pihalla kurssin päätteeksi. Eniten teimme erilaisia salsoja ja kastikkeita, jotka erosivat toisistaan lähinnä käyttämämme chililajikkeen verran, ja sen mukaan lisättiinkö tehosekoittimeen yksi toukka savustettuna vai au naturel! Teimme myös ainakin kesäkurpitsankukka-tortilloja ja jälkiruoaksi suklaajäätelöä talon omasta suklaasta, joka oli pakattu niin kauniisiin kiekkoihin, että haalimme suklaata myös tuliaisiksi. Opettajamme oli napakkaa sorttia, kurssilla ei rupateltu, kädet työnnettiin heti kyynärpäitä myöten raaka-aineisiin ja ryhdyttiin hommiin. Huomasin, että hän oli ensialkuun epäileväinen nähdessään nuorisolaumamme, mutta lopulta juuri he saivat armollisimman nyökkäyksen ja kauneimmat kehut erittäin vähäsanaiselta ja vaativalta chefiltä. Minäkin olin ihan reipas, mutta myönnän välillä pysähtyneeni katsomaan kaunista keittiötä, upeita saviastiapinoja, seinillä riippuvia taideteoksia ja kokin hipihiljaista mutta supertehokasta henkilökuntaa, joka siivosi keittiötä, toimitti vadeittain esivalmisteltuja vihanneksia …

Joulu Oaxacassa

Tuntuu, että pystyn vihdoin palaamaan näppäimistöni avulla Meksikoon. Eihän siihen mennyt kuin vuosi, sulatteluun. Sille, joka vastikään on seuraamme liittynyt: vietimme viime vuodenvaihteen Meksikossa, yhteensä kolme viikkoa. Matkan varsinainen syy oli Parkkosen valokuvanäyttely pääkaupungissa Mexico Cityssä, sen jälkeen matkasimme Oaxacaan jouluksi  ja pieneen San Agustin Etlan kylään uudeksi vuodeksi. Matkakertomuksen edelliset osat löydät kootusti täältä. Silmäilin itsekin jutut uudestaan läpi ja sain taas kiinni siitä hämmennyksestä ja jonkunlaisesta alakulosta, jonka matka minussa aiheutti. Siksiköhän matkapäiväkirjan loppuunsaattaminenkin on kestänyt? Olkoot, nyt tunnen tarvetta pistää reissun pakettiin, muistoksi itselleni, ja jälkeläisille, ellei muuta. Huomaan, että on enää vaikeaa muista asioiden järjestystä, nimiä ja osoitteita, teknisiä yksityiskohtia. Mutta tunnelmia muistan, tuokiokuvia sieltä täältä. Kuten ajomatkan vuorten yli Oaxacan osavaltion pääkaupunkiin Oaxaca de Juareziin. Olimme valvoneet koko edellisen yön huonovointisten tyttärien kanssa ja minä olin kurkkukivussa. Olimme aika hiljaista porukkaa, sympaattinen kuskimme Leo ei saanut meistä juttu- eikä lounasseuraa kuuden tunnin ajomatkalle. (Olimme vuokranneet auton ja kuskin siirtymiseen, sillä meille oli toitotettu, että itsekseen ei maantielle kannata lähteä. Pysäyttipä auton maantierosvo tai poliisi, huonosti kävisi.) Vuorten ylitys oli kaunista …

Frida tulee lähemmäksi

  Hyviä uutisia Frida Kahlosta kiinnostuneille! Mexico Cityyn on pitkä matka, mutta Fridapa tulee lähemmäksi tänä kesänä, kun Lontoon Victoria & Albert -museossa aukeaa Frida Kahlo: Making Her Self Up -näyttely. Näyttely koostuu Fridan vaatteista, arkiesineistä ja muista tavaroista, jotka varastoitiin Fridan kuoltua, Diego Riveran toimesta, yli 50 vuodeksi. Suurin osa löytyi lukitusta kylpyhuoneesta, ja valokuvaaja Graciela Iturbide oli yksi ensimmäisistä, joka pääsi näkemään unohtuneet aarteet. Tämä näyttely on ensimmäinen laatuaan Meksikon ulkopuolella, me näimme sen (vai vain osia siitä, en ole ihan varma?) Casa Azulissa joulukuussa. Lontoosta voikin sitten jatkaa matkaa vaikkapa Budapestiin, jossa on esillä Frida Kahlon kuvataidetta. Mattelin Frida Kahlo -nukke on virittänyt vilkasta keskustelua. Mistäänhän emme voi tietää, mutta minusta salaa tuntuu, että nukke olisi vain huvittanut Fridaa. Perikunta ei kyllä ole pitänyt ideasta – tai ainakaan toteutuksesta – lainkaan. Päivän kirja: Frida Kahlo at Home.

Syy Meksikoon

Niin. Syy Meksikon matkaamme oli siis alunperin tämä. Parkkonen oli mukana Meksikon #Suomi100 juhlallisuuksissa valokuvillaan ja totta mooses me kaikki halusimme paikan päälle juhlistamaan tilaisuutta. Matka maksoi kamalasti, vaikka reissasimme vaatimattomasti, mutta emme epäröineet hetkeäkään. (Paitsi ai niin silloin kun maa järisi oikein kunnolla.) Meksiko oli ollut unelmissa muutenkin jo vuosia, mutta en olisi ikinä uskonut missä merkeissä sinne päädyimme. Kun astuimme taksista näyttelyn avajaisten aamuna Reformalle, Mexico Cityä halkovalle pääväylälle, kyyneleet puskivat väkisinkin poskille. Ulkoilmagallerian kehyksissä oli meidän rakas Hankomme, kuvia lapsista, kotoisista maisemista. Mutta nähdä se kaikki siellä, kaktuspuiston kyljessä ihan toisella puolella maailmaa, olihan se nyt jotakin syvälle sydämeen käypää. Parkkosen lisäksi näyttelyssä oli Lars Kastilanin ja Meeri Koutaniemen valokuvia. Lars ei ollut paikalla, mutta Meeri oli, ja perhana soikoon hän on vielä kauniimpi kuin kuvissa, kertakaikkiaan suloinen! Meerin kuvat olivat sarjasta Findians ja hänellä oli myös toisaalla Mexico Cityssä toinen näyttely, Kahdeksan vuodenaikaa. Avajaisten jälkeen lounastimme huikean hienossa, vuonna 1952 rakennetussa Meksikon Suomen-suurlähetystössä suurlähettiläs Roy Erikssonin kutsumina. Rakennus on ihmeellinen, selkeälinjainen keidas korkeiden kerrostalojen puristuksessa, puutarhakin on valtava. Taloa kiertävään muuriin oli …

Lucha Libre

Arena Mexico, yhtenä arkisena iltana joulukuussa. Pudottaudumme taksista kadulle hyvissä ajoin, mutta silti liian myöhään. Jono lippuluukulle on jo kuin kuusipäinen lohikäärme. Minä kieltä taitavana painun urheasti rauta-aitojen rajaamaan kapeaan karsinaan, joka taittuu aina päästään kaksinkerroin, siksakiksi. Seisomme, me liputtomat, tiukasti toisiimme puristuneina ja pääsemme vain puoli varpaanmittaa kerrallaan eteenpäin. Tarkkailen jonoa, eniten on isiä lasten kanssa, ihan pientenkin lasten. Mistä herran tähden voin tietää mitkä liput minun kannattaa ottaa? Rohkaistun kysymään asiaa edessä seisovilta, pian keskusteluun osallistutaan oikealta ja vasemmalta. Oranssi katsomo, punainen katsomo, vihreä katsomo, lohko se ja se, mutta ei ainakaan se. Kun pääsen lopulta postimerkin kokoiselle luukulle seinässä (joka on suurinpiirtein napani korkeudella, ja josta ei edes näe lipunmyyjä, saati kuule hänen puhettaan) soperran viisi lippua ja sullon seteleitä mustaan aukkoon. Saamme tietysti paikat suuren näytön takaa. Kadulla on sillä välin meno vain kiihtynyt. Pieniä telttoja on vieri vieressä, suurimassa osassa on lucha libre -kamaa, joissakin sentään tacoja. Etsin perheeni, joka jumittaa maskikioskilla. Punavihreä, hopeisilla yksityiskohdilla ärhäköity naamio on rahan vaihtoa vaille meidän. Kadun myöhemmin, etten ostanut enemmän lucha-rekvisiittaa. Maski on paljon …

Fridalla

I hope the end is joyful. And I hope never to return.  – Frida Myönnän, oli aika hengästyttävä juttu päästä käymään Frida Kahlon talossa, Casa Azulissa. Olen halunnut sinne niin kauan kuin muistan ja Frida Kahlo -kirjastoni on vaikuttava. Olimme ajatelleet jättää Casa Azulin matkan viimeisiin päiviin, koska yövyimme vielä ennen kotiin lähtöä Coyoacanin kaupunginosassa, jossa talokin sijaitsee. Mutta sitten ajattelin, että mitä jos jotain tapahtuu, enkä pääsekään taloon, eikö olisi järkevämpää mennä mahdollisimman pian kun on vielä terve/ elossa/ järjissään? (Koska kaikkihan on mahdollista.) Samankaltaisista syistä pakotin perheeni aikaistettuna vierailupäivänä museon kulmille paria tuntia ennen museon avautumista, vaikka meillä oli etukäteen ostetut liput. En halunnut riskeerata mitään. Istuimme siis kahvilassa ja odotimme odottamasta päästyämme. Olin jo etukäteen turhautunut ihmisistä. Ihmiset pilaavat aina kaiken, olisin halunnut olla Fridan kanssa kahden, tai vain perheeni kanssa. Mitä jos kaikki olisikin ihan latteaa, mitä jos mitään Fridan mutkikkaasta persoonallisuudesta ei olisi jäljellä? Suuttuisin henkeen ja vereen, jos hänet olisi enkelöity, tuo tequilassa kylpevä kurjuuden kuningatar… Ihmeellistä kyllä, talon taika ei kuitenkaan kärsinyt yhtään muista vierailijoista eikä aika ollut …

Mexico Cityn yllätys

México, Ciudad de México, Mexico City, CDMX tai D.F., eli Meksikon pääkaupunki oli iloinen yllätys. Yksi maailman suurimmista kaupungeista tuntui etukäteen ajatuksena aavistuksen ahdistavalta, ja ajattelinkin, että se on se matkan pakollinen osuus. Menisimme toki mielellämme, olihan Parkkosen näyttely siellä (ja Frida Kahlon Casa Azul!), mutta vasta sen jälkeen alkaisi varsinainen reissu. Näin kuvittelin. Joskus on ihan mahtavaa olla väärässä. Mexico City oli kyllä valtava pala nieltäväksi, mutta sujuva, ystävällinen ja yllättävän vihreä. Ensi alkuun otti koville: ilma oli saasteista raskas ja ihan kuin kaupungin sijaintikin yli kahden kilometrin korkeudella merenpinnasta olisi sekin vaikuttanut keuhkoihin. Haukoimme henkeämme ja köhimme menemään tiehyet tukossa halkeilleilla jalkakäytävillä. Mutta kuten jo kirjoitinkin, meidän ensimmäisen viikon Airbnb-asuntomme ja kotikulmamme olivat niin sympaattiset, että hengitys tasaantui pian ja asetuimme aloillemme nopeasti. Latasimme ensi töiksemme Uberin luureihimme, se mainittiin useammaltakin taholta suositelluimmaksi tavaksi liikkua. Takseissa kun on turvallisia ja vähemmän turvallisia vaihtoehtoja ja kävellen kaupunkia on turha kuvitellakaan ottavansa haltuun. Metrokin on, mutta sitä emme ehtineet opetella. Muutenkin ihan kaikki toimi superkätevästi puhelimella, kuten nyt vaikka ruoan tilaaminen kämpille ja museolippujen ostaminen …