Valitse sivu
Ihminen on herkkä eläin

Ihminen on herkkä eläin

Olen aikaisemmin nimennyt Merete Mazzarellan Suomen Joan Didioniksi ja nyt väitän, että Rafael Donner on meidän oma Timothée Chalamet.

Kelatkaa nyt. Molemmat ovat 90-luvun lapsia, Rafael vain viitisen vuotta Timothéeta vanhempi. Taustoissakin on samaa: Rafael ponnistaa tunnetusta suomenruotsalainen kulttuurikodista ja Timothéen amerikkalaisranskalainen manhattanilaisperhe on sekin ollut värikäs kasvuympäristö. Helsingin ja New Yorkin vastapainoina nuorukaisilla toimivat toisella Tammisaari ja toisella pieni ranskalainen kylä Saint Agrève. Rafael haluaa (ehkä) elokuvaohjaajaksi, Timothée näyttelee, kuten hyvin tiedämme. Molemmat ovat hyvin etuoikeutettuja, hyvin lahjakkaita, ja hieman ahdistuneita (ainakin Rafael).

Rafael Donnerin esikoisteos, esseekokoelma Ihminen on herkkä eläin (Teos) on ihmeellisen rauhallinen ja tasapainoinen avaus, vaikka se kertookin hukassa olevasta nuoresta miehestä, joka ei voi olla varma mistään. Ei edes nimestään, paisti sitten kun lopulta on.

Sekä Rafael että Timothée edustavat jotain sellaista uutta miehuutta, johon on superkiinnostavaa tutustua. Mietin milloin olen jaksanut paneutua jonkun nuoren miehen ajatusmaailmaan, Rafael Donnerin kirjan kanssa tein sen tosi mielelläni. Hän ei kätke mitään, hän asettaa itsensä niin liikuttavan alttiiksi. Timothée Chalamet’n näyttelijäntyössä ja esiintymisessä rooliensa ulkopuolella on samanlaista lasinkirkasta imua. Chalamet’n lahjakkuus on niin valovoimaista, että sellaista harvoin näkee. Molemmissa on hiljaista voimaa, viisautta ja jotakin… syvää oikeudenmukaisuutta, sekä herkkyyttä, jota kummallakaan ei ole tarvetta peittää tai piilotella. Heissä on pyrkimystä hyvään.

Tunteensa padonneiden, raivossa rypevien äijänänkyröiden aika alkaa olla ohi. On Rafaelin aika ja on Timothéen aika.

Onneksi poikani saa kasvaa mieheksi nyt.

Lue lisää: Rafael Donnerin ja isä-Donnerin yhteishaastattelu Me Naiset-lehdessä vuodelta 2015.

Karj… eikun Akateeminen takaisin!

Karj… eikun Akateeminen takaisin!

Huomaan nykyään joskus vähän joutuvani taistelemaan lukemiseni eteen. Kuten esimerkiksi viikonloppuna. Tekemistä olisi niin paljon, jostain syystä lauantai tuntuu usein viikon kiireisimmältä päivältä. Parkkonenkin, vaikka on lukija itsekin, ehkä huomaamattaan arvostaa kaikenlaista muuta aktiviteettia ylitse sohvalla lukemisen. Lukeminen on jotenkin… noh… vähän laiskaa.

Kävelehtiminen, asioiden hoito, sienimetsästys, ne sen sijaan ovat semmoisia kunnon ihmisen puhteita!

Sitkeästi kuitenkin, ja tunnustan, pienen mökötyksen kautta, otin itselleni sunnuntaina tuntikausia tyhjää aikaa lukea. Halusin tempaista antaumuksella Stig-Björn Nybergin muistelmakirjan Kirja talossa (Otava), joka kertoo Nybergin pitkästä suhteesta Akateemiseen kirjakauppaan, kirja-alasta muutenkin, ja hiukan Nybergin yksityiselämästä sen sivussa. Erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, nautin, opin ja olin ymmärtävinäni. (Toki kirjaa vaivaa paikoitellen hienonhieno vanhemman ihmisen omahyväisyys, mutta se tuolla karriäärillä sallittakoon.)

Aloin ajatella lukemista, kirjoja ja Akateemista.  Yhtäkkiä olin ja olen taas ihan varma, että  kirjat nousevat jälleen. Ihmiset ymmärtävät mikä huumaava vapauden tunne on laskea puhelin tai tabletti käsistään ja tarttua kirjaan, elävään, hengittävään, paperiseen. Lukea rauhassa pitkää tekstiä, yhteen asiaan keskittyen, käännellä sivuja, paneutua. Puhdas nautinto.

Olen itse rikkonut suhdettani lukemiseen puhelinriippuvuudellani. Olen rakastunut pieneen pirstaleiseen tietoon, tunteeseen, että olen koko ajan pulssilla. Kiihottunut kauniista kuvista ja visuaalisesta sykkeestä, joka tuntuu painelevan mielihyvän nappuloita yhä kiihtyvään tahtiin. Oh ja ah, ja eteenpäin. Hyppelen kuin hysteerinen sammakko informaatiotulvassa. Illalla käsi on kipeä ja on ähky.

Mutta kirja. Kun mikään virta ei raasta sen esineen lävitse, vaan kirja vain on, kuin puro tai tuuli vuorilla… Ihan kuin olisi helpompi hengittää. Olen palaamassa kirjaan.

Akateemiseen. Olen lähettänyt sinne joskus sata vuotta sitten avoimen työhakemuksen saamatta vastausta. No, se olikin ehkä ennemminkin semmoinen huuto, antakaa mun olla kirjojen keskellä!, en ihmettele, ettei kirjeeseeni vastattu.

Aina olen siellä joka tapauksessa käynyt, niin kauan kuin muistan.

Kun muutokset alkoivat (kirjan mukaan 1990-luvun lopussa, itse paikannan sen vasta tuoreempaan aikaan), tunnelma muuttui. Ajattelin surkeana, että mikäpä minä olen kirjakaupan taloudellisesta pyörittämisestä sanomaan, näin kai sen kuuluu mennä. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi omaa käyttäytymistäni asiakkaana, ennen kuin kirjan luettuani. Akateemista ei ajettu alas taloudellisista syistä. Minähän (enkä vain yksin minä!) todella kävin siellä jatkuvasti, menin sisään painavista ovista ranskalaisten lehtien perässä, haahuilin taidekirjaosastolla tunteja, rakastuin kirjojen kansitaiteeseen. Ostin paljon, suorastaan kaadoin rahaa Akateemisen kassakoneisiin. Laadin läheisille myös listoja toivekirjoista: tämän, tämän ja tämän haluan, TARVITSEN! Kun lapset syntyivät, sain kokonaisen uuden kirjamaailman lisää. Lastenkirjoja on vielä tänä vuonnakin kannettu kirppikselle kymmenittäin.

Viihdyin Akateemisessa. Se ei ollut niinkään kodinomainen, vaan huumaavan paikka. Ei, vaan maailma! Kunnes se lakkasi sitä olemasta. Siinä missä ennen kirmasin sisään suorastaan täristen innosta, nyt huomaan hiippailevani käytäviä vähän vaikeana. Me ei olla enää me. Rullaportaat nylkyttävät ylös alas, käteni riippuvat tyhjinä kyljissä. En löydä mitään uutta, mitään kiihottavaa. Teen kaupat harvakseltaan. Rakastin paperiosastoakin, ja nyt en edes tiedä onko alakerrassa sellaista enää olemassakaan. Lehtiosasto on huonompi kuin lähikaupassa, Ranskan Elleä ei saa enää mistään. Hyllyt eivät sivistä minua, olen hölmistynyt ja tuuliajolla.

Nyberg kehuu muuten Suomalaista Kirjakauppaa, minä en saa siitä mitään kiksejä. Sen sijaan Helsingin Fredan Nide on pitkään aikaan parasta mitä kirjakauppamaailmassa on tapahtunut. Toki ostan netistäkin, mutta mielummin kirjakaupasta, elämyksen tähden.

Nybergin kirjan luettuani tunsin oloni kuitenkin optimistiseksi. Akateeminen nousee vielä, lukeminen nousee vielä! Miten SEKSIKÄSTÄ lukeminen onkaan, miten jotenkin uutta tässä älylaitteiden ajassa.

Vaan kuka nostaisi Akateemisen uuteen kukoistukseen, siksi Helsingin helmeksi, joka se joskus oli? Sitä me odotamme, me uskolliset kirjatoukat, maailmalta Espalle tupsahtavat tuhannet matkailijat (Akateeminen oli arkkitehtuuriltaan, valikoimaltaan ja palvelultaan ainutlaatuinen maailman kirjakauppojen joukossa, kuinka me senkin sössimme!), kulttuurihörhöt, kirjojen rikkaat ja rakkaat. Akateeminen takaisin!

Kuuntele: Stig-Björn Nyberg Ylen Radio 1:n Syntymäpäiväsankari-ohjelman vieraana vuonna 2012.

Muista: Helsingin Kirjamessut 26.-29.10.2017. Stig-Björn Nybergiä on (yhtenä toimijoista) niistäkin kiittäminen.

JA LISÄYS: Nalle Nyberg ON kirjamessujen vieraana, hän arvailikin kirjassa saako kutsun!
Suunnaksi siis HS Puheenaihe, Aleksis Kivi-lava, torstaina 26.10, klo 14. Haastattelijana Jukka Petäjä. Nähdään siellä!

(Mutsi muuten ilmoitti juuri olleensa Suomalaisessa Kirjakaupassa töissä 1960-luvulla! En tiennyt!)

Hulluna onnesta

Hulluna onnesta

Italialaisen Paolo Virzin elokuva Hulluna onnesta  (La pazza gioia) on nyt elokuvateattereissa, kävimme katsomassa sen täällä Hangossa eilen. Melkoisen kaoottinen, aika rasittava suorastaan. Mutta silti…. Valéria Bruni Tedeschiä jaksaisin katsoa ilmeisesti loputtomiin. (Ja kuunnella kaunista italian kieltä.)

Tässä elokuvassa hän on kajahtanut Beatrice, joka karkaa suojattinsa kanssa mieleltään järkkyneiden hoivakodista. Juoni on mitä on, melkein kaikki muu näyttelijäntyö jopa vaivaannuttavan alleviivaavaa, mutta Valéria kieppuu valkokankaalla, kiehnää, kiljuu ja palpattaa menemään, hiukset sotkussa hulmuten, hikisenä, savuisena, punaisena ja silti niin sensuellina, että heikompia hirvittää. Mikä hieno ja herkullinen rooli!

Mutta huh kuinka väsynyt olinkaan elokuvan jälkeen…

Valéria Bruni Tedeschi hurmasi taannoin myös elokuvassa Linna Italiassa ja sai silloinkin ajattelemaan naisen rooleja meillä ja muualla. Ja kuten siinäkin elokuvassa, myös Hulluna onnesta-leffassa haahuilee näyttelijän oikea äiti, Marisa Bruni Tedeschi.

Päivän kirja: Marisa Bruni Tedeschi, Mes chères filles, je vais vous raconter

Happy homes

Happy homes

Onnea Jonna & co! Sillä aikaa kun kaltaiseni vain tuskailevat, niin toiset saavat aikaan. Ja vieläpä jotain näin kaunista. En malta odottaa, että saan kirjan selailtavaksi.

Hyvä te ja pusuja päälle!

Happy Homes: HIDEAWAYS 
Teksti ja kohteet: Jonna Kivilahti
Kuvat: Krista Keltanen
Ulkoasu: Päivi Häikiö, Ylva Lucander / Agency Leroy
Kääntäjä: Rebecca Watson
Kustantaja: Cozy Publishing

Artikkelikuva: Jonna Kivilahti / Mrs Jones fb

Pssst: Jonnan Mrs Jones -blogissa Glorian sivuilla on käynnissä Happy Homes – kirja-arvonta!

Taiteilijaelämää

Taiteilijaelämää

Olen sattumalta (ikäänkuin sattumaa OIKEASTI olisi olemassakaan?) ajautunut taiteilijatarinakierteeseen. No kovin kauas harvoin pääsenkään, onhan boheemielämä lähellä sydäntäni, mutta tätä voi jo kutsua pieneksi putkeksi. Katsotaanpa.

Joel Haahtela, Mistä maailmat alkavat
Kuin lukisi vanhanaikaista tyttökirjaa, Anni Swania tai jotain. Vaivaton, mukaansa tempaava. Kirjassa esiintyvät: rakas ulsteri, nöyrä mutta sisukas äitihahmo, rempseitä tahi traagisia tovereita, tyttö, oi tyttö. Taiteenpaloa, kohtalon kellojen sointia. Rehti, viaton ja lahjakas päähenkilö, näyttämönään Helsinki, Eurooppa. Rakastin Haahtelan KatoamispistettäPerhoskerääjää ja muita, tämä ei nouse niiden yli. Teksti on kyllä kaunista.

Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén, Tukaattityttö (2002)
Tyko Sallisen ensimmäinen vaimo Helmi Vartiainen oli taiteilija hänkin. Vartiaisen uran katkaisi avioliitto, lasten syntymät ja heistä erottamiset, Sallisen sikamaisuus. (Hirvee ukko, kuten mutsi sanoi.) Silti tämä vuonna 2002 ilmestynyt kirja kääntyy lähes tarkoitustaan vastaan, kun se melkein salaliittoteorioihin saakka vakuuttelee vakuuttelemasta päästyäänkin, ettei pieni, kaunis Helmi ollut yhtä kuin Mirri, Sallisen taideteosten kuukasvoinen, hölmö tyttö. Me uskomme vähemmälläkin! Sadistista Sallista puolustelematta jään ajattelemaan tuon ajan taidesuuntauksia ja kirjan takertumista mallin ja lopullinen maalauksen yhdennäköisyyteen tai sen puutteeseen. Ei kai se ollut tarkoituskaan, maalata peilikuvaa, vaan jotakin olevan ulkopuolelta? Picasson naisetkaan eivät varsinaisesti tallentuneet kankaalle ihan pilkulleen.

Elizabeth Gilbert, Big Magic
Niin ärsyttävästi kirjoitettu, tai suomennettu, mutta todennäköisesti kirjoitettu, että tekee mieli repiä hiukset päästä irti. Tuttavallinen, rupatteleva ja pikkunokkela lähestymistyyli ei pure kaltaiseeni kyynikkoon. Luovuus, josta nyt on siis kyse, on koetuksella. Olkoonkin, että itse olen ärsyttävä sanoilla maalailija, haluan lukemiseni kristallinkirkkaana vuoristopurona ilman mitään kikkailuja. Saarnaamista en kestä yhtään. Ihmeellisten otuksien kaltaiset ideat, jotka sinkoilevat ihmisestä toiseen saavat minut pyörittelemään silmiäni, mutta silti kirjassa on pointtinsa luovasta elämästä ja sen vaatimista prosesseista, joten annan itseni paikoin inspiroitua. Innostuakin, en suosittele lukemaan ennen nukkumaanmenoa.  Kukapa ei haluaisi uskoa taikuuteen, luovuudessakin, vaikka kirjoitustyöläisen takapuolta ja hiirikättä kipeästi pakottaisikin.

Linn Ullmann, Rauhattomat
Tartuin kirjaan Ingmar Bergmanin toivossa (etten sanoisi nälässä, rakastanhan Laterna Magicaa), mutta kirja kertookin Linnistä. Tyttö, joka ei ollut enää tyttö, hän kirjoittaa, eikä mainitsee kertaakaan ketään nimeltä. Ovelaa? Vai vain vähän lapsellista. Miksi sitten kirjoittaa kuuluisista vanhemmistaan lainkaan? Elämä kahden persoonallisen taiteilijan lapsena ei ole helppoa, mutta kirjailijaksi kasvavalle se toki on kuin ehtymätön aarrearkku, josta Ullmann täysin rinnoin ammentaa ja hyvin auliisti kaikesta kertoo. Muutamista maneereistaan (älkää edes muistuttako omistani!) huolimatta hän sentään on loistava sanankäyttäjä.

Riitta Konttinen, Täältä tullaan! 
Tämä kirja poljetuista suomalaisista naistaiteilijoista on listalla vain bonuksena, en ole vielä saanut sitä nimittäin käsiini. Odotan innolla ja siksi vinkkaan teillekin. Helmi Vartiaisen tarina linkittyy tietysti tähän hyvin.
Valitsin jutun kuvaksi boheemieleämän hengessä yhden kaikkien aikojen lempimaalauksistani, Elin Danielson- Gambogin työn Päättynyt aamiainen. Konttinen on nimittäin kirjoittanut (ja minä lukenut) Danielson-Gambogistakin, kuten myös Venny Soldan-Brofeldtistä, Helene Schjerfbeckistä, Dora Wahlroosista… Konttisen kuratoima näyttely Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa  on esillä Tampereen taidemuseossa 28.5. saakka. Eli Tampere, täältä todellakin tullaan!

Hivenen pisteliäistä arvioistani huolimatta luin jokaisen listan kirjoista loppuun saakka (bonusta lukuunottamatta, koska en ole lukenut sitä ensinkään), joka on kaltaiseltani holtittomalta ja häpeilemättömältä keskeyttäjältä omalla tavallan jo suositus kutakin teosta kohtaan. Lisäksi ilahduin siitä, että vaikka aina muuta väitän, näköjään tulen kuin tulenkin myös tarttuneeksi tuoreisiin kirjallisiin tapauksiin. Lukuiloa!

Muista myös:
Yksi melkein unohdetuista naistaiteilijoistamme eli Eva Törnvall-Collin HAMissa, jossa myös esillä Tyko Sallinen

#museokorttivinkuu

Helsingin houkuttelevin kirjakauppa on NIDE.