Valitse sivu
Hän on 19

Hän on 19

Jos eilen juhlittiinkin hillitysti uutta blogia, niin tänään oli vielä suuremman saavutukseni merkkipäivä. Esikoisemme täyttää 19 vuotta.

(On käsittämätöntä kuinka näin nuorella ihmisellä on noin vanhoja lapsia, mutta olenhan toki lähdes kehdosta ryöstetty lapsimorsian.)

19-vuotias on jo aikuinen, kaikkien muiden kuin kyseisten 19-vuotiaiden äitien mielestä. Minusta minun 19-vuotiaani on vauva. Kuten vauvatkin, 19-vuotiaat ovat todella suloisia nukkuessaan ja aavistuksen ärsyttäviä ja yllättävän äänekkäitä hereillä ollessaan. 19-vuotiasta ei kuitenkaan voi olla syvästi rakastamatta 24/7, sillä 19-vuotias on niin kertakaikkiaan ihana olento, kuten vain olla voi se, jolla koko maailma on avoinna edessään.

19-vuotias on jo – jos ei jo muuttanut – ainakin muuttamassa kotoa. (Paitsi Italiassa.) Irtautumista omaan elämään tehdään näyttävästi.  19-vuotiaalle voi sanoa, että nyt on kyllä aika paljon meikkiä, mutta 19-vuotias vastaa siihen vain tyynesti että juuri niin paljon kuin haluan. 19-vuotias tulee ja menee omia teitään, mutta mitä tulee hammaslääkäriaikoihin, olisi hyvä jos äiti voisi soittaa.

Tämä 19-vuotias lukee nyt vimmatusti ylioppilaskokeisiin, puuhaa kesätöitä ja haaveilee suurenmoisista matkoista. Me voimme enää vain seistä eteisen nurkassa ja huutaa perään että pysy lämpimänä rakas!

19-vuotiaalle on enää vaikea keksiä lahjaa, mutta me onnistuimme aamulla saamaan aikaiseksi riemun kiljahduksia. Gauharin petroolinväriset, pienellä kuumailmapallolla koristellut passinkannet ja matkalaukkulappu omilla nimikirjaimilla ovat pitkäksi aikaa iloksi ja hyödyksi. Ja ehkä ne maailmalla muistuttavat niistä kotona odottavista kääkistä, jotka aina tänä päivänä kertovat illallispöydässä siitä hetkestä kun kymmenien tuntien synnyttelyn jälkeen isä kuiskasi äidille:

Anna, meille on syntynyt pieni tyttö.

Joulupäivä

Joulupäivä

Arvatkaa mitä. Mä pahoin pelkään, että joulupäivälle on käymässä niin kuin elokuulle. Ensin vuosien mittaan elokuu – ja joulupäivä – kehittyy vähän salaa ja yllättäen semmoiseksi ihanan täydelliseksi ja rennoksi ja hitaaksi ja mahtavatunnelmaiseksi, heinäkuun tai jouluaaton varjossa.

Sitten sitä rupeaa vahingossa lataamaan siihen (elokuuhun ja joulupäivään) niitä ihanan täydellisyyden odotuksia.

Ja pim. Koska joulupäivän – ja elokuun – on oltava täydellisiä, ne eivät sitä välttämättä olekaan. Ne menevät kipsiin. Me menemme kipsiin.

Mutta aika lähelle täydellistä ja rentoa päästiin pienistä paineista huolimatta! Ensimmäiset päiväunet nukuin jo ennen yhdeksää sohvalla kirja sylissä. Pienen aamukriisin sain aikaiseksi kun en pystynyt päättämään leijailenko pyjamapäivän uudessa flanellipyjamassa, uudessa MUSTASSA SILKKIPYJAMASSA(!) vaiko uudessa, upeassa poltetun oranssin värisessä kaftaanissa. Päädyin flanelliin, koska oli vähän flanelliolot.

Joulupäivänä paistoi myös aurinko aivan valtoimenaan, mikä tuntui vähän epikseltä ja jotenkin ahdistavalta. Damn. Mutta pidin pään kylmänä ja ovet lukossa. Pyjamapäivä on pyjamapäivä. Joku roti sentään. Se on Tapaninpäivä kun käydään kävelyllä.

Seuraava vaaran paikka oli kun piti valita mitä tekee, kun kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Ei vajavainen ihminen esimerkiksi pysty samaan aikaan katsomaan elokuvaa, lukemaan ja nukkumaan. Yritin, mutta kerta kaikkiaan vaikeaa se oli.

Sen sijaan ihminen voi jännittävää kyllä SYÖDÄ melkein minkä tekemisen kanssa vain. Voi esimerkiksi:

syödä + katsoa elokuvaa
syödä + lukea
syödä + kävelehtiä lehtipinojen yli
syödä + pelata ristiseiskaa
syödä + kuunnella vanhoja politiikkaradioita (ne jumalauta MENI joulutaolle!!!)
syödä + seurustella lapsosten kanssa
syödä + olla kylvyssä
syödä + soitella musaa

… no siis syödä voi melkein minkä vaan kanssa. Paitsi nukkumisen.

Joululahjakirjoja oli onneksi vain yksi, joten sen kanssa ei tarvinnut arpoa. Kuljin koko sunnuntain se kauan himoitsemani Colombe d’Or -kirja kainalossa, pussailin sitä ja kerroin perheelle moneen otteeseen, että olisin ehkä romahtanut, ellen olisi saanut sitä. Kirjan ainoa huono puoli on sen aiheuttama raastava ikävä Etelä-Ranskaan.

Joulupäivän dekadentti lounas katettiin olohuoneen puolelle, elokuvan eteen. Ja oikeastaan koko loppupäivä vierähtikin siinä, sinisillä sohvilla, lisää elokuvia valiten, uudelle levysoittimelle kiekkoja syötellen, kiiltäviä muotilehtia laiskasti selaillen. Mäti vaihtui pateisiin, pateet juustoihin, juustot vihreisiin kuuliin. Herra Kamera kiikutti jääkylmää kuohuvaa sitä mukaa kun lasi tyhjeni.

Muutama joulukuva odottaa koneella, pistän niitä pian tulemaan. Joulukuvat ja -tunnelmat kun vanhenevat niin nopeasti, huomenna kaikki on jo ohi ja ajatukset taas arjessa.

Tai säkenöivästi uuden vuoden juhlallisuuksissa, joko teillä on suunnitelmia?

Best friends forever

Best friends forever

Ei sitten vissiin taas ollut tärkeämpää tekemistä kuin vääntäytyä läppärille tekemään nettitestiä Who is your author bff

No mä sain siitä Haruki Murakamin ja Herra Kamera sai Anaïs Ninin. Aikani kiukuteltuani tuloksesta (mä haluan Anaïs Ninin, mä haluan Anaïs Ninin!) aloin ajatella. 

Itse asiassa Herra Kamerahan on vähän niin kuin Haruki Murakami (mielikuvani Haruki Murakamista). Harkitseva, rauhallinen, eleetön, lehmänhermoinen, hiljainen, musiikkia kuunteleva oman tiensä kulkija. Joka joskus jopa juoksee.

“You are a diligent worker who takes friendship very seriously and you have a distaste for pseudo-work-friendships. Murakami is a self-proclaimed loner, but he loves his close friends. The two of you like to stray from the norm and transcend what is expected of you. While you come off as mysterious, and your thoughts can be surreal, you are always genuine. Murakami loves music, especially Jazz and classical, so whether you like it or not, you would definitely be dragged to a number of live shows. As dreamers with a deep understanding of history, politics, and literature, the two of you would flip-flop between intellectual debates and creating fragmented stories and whimsical situations for a variety of characters (probably based off you own experiences.) Murakami is a runner too—get ready to run a marathon!”

Ja minä, minähän olen a bit out of control.

“You are the most intelligent party-animal out there. You love to travel, gossip, and experience as much as possible. People see you as unconventional, artistic, and always prepared to challenge the norm. You and Nin would be the life of the party, but an insightful conversation would reveal your unmistakable talents. Nin had an aptitude for writing, finding inspiration in great authors such as Marcel Proust. Despite her talent, she was often singled out for her boisterous behavior. You may not dabble in vices like Nin, but you can get a bit out of control. The two of you would have a great time with famous friends (and lovers) like Gore Vidal and John Steinbeck.”

Me olemme kai sitten toisillemme luotuja, toistemme bestiksiä. Pakkohan näihin testeihin on uskoa. 

Paitsi siihen kevätkukkatestiin, jonka jo jaoin fb:ssa ja jonka mukaan mä olen tylsä laumasielu krookus.

Ja ai niin, kun sanoin siinä kirjastopulinassani, että luimme rakkautemme alkumetreillä toisillemme ääneen mutta en sano mitä koska lapset istuvat eturivissä, niin vihjataan nyt sen verran että se alkaa Anaïksella ja loppuu Niniin.

Sunnuntaiaamun rauha

Sunnuntaiaamun rauha

Niin. Onneksi oli sitten kuitenkin sunnuntaiaamu. Aurinko paistoi hotellin vuoteelle minkä satunnaisilta lumipyryiltä ennätti, kiiltäväkylkisessä kannussa kahvi oli kuumaa ja mustaa, maito vaahtoavaa. Pikkuruisten voisarvien päälle siveltiin runsaasti vadelmahilloa.

Kirjat, joita mukanamme kannoimme, kas kun koskaan ei voi tietää mitä milläkin hetkellä haluaa lukea:

Takashi Hiraide, Kissavieras
Milena Busquets, Tämäkin menee ohi
Haruki Murakami, 1Q84
Paul Theroux, Salainen elämäni
Anita Brookner, Rantahotelli
Elämä on juhla, osa 2

Elämä on juhla, osa 2

Tämä sinänsä satunnainen otos on ehkä lempparein hiihtolomamatkamme sadoista kuvista. Olemme juuri olleet ihanalla lounaalla Nizzan vanhassa kaupungissa, on karnevaaliaika, vuorossa kukkaiskulkue. Me ostamme seisomapaikkaliput ja ängemme katsomoiden väliin. Minulla on mimosanoksa hiuksissani ja tyttärillä pussillinen konfettia. Kuvan ulkopuolella mummolla on kissanaamari ja pojalla värikäs narrinhattu. Minä, joka olen huono mitään ostelemaan, villiinnyn jostain syystä markkinakojuilla, setelit vain sinkoilevat. Herra Kamera seisoo tietysti kameran takana.

Esittelen jossain vaiheessa kukkakarnevaalia vähän lisää, mutta nyt keskitymme tähän hetkeen. Me olemme yhdessä ja meillä on ihanaa. On loma, on vatsa täynnä, on humua pitkän hiljaisen talven jälkeen. On niin suloista olla oman lauman kanssa liikkeellä. On niin suloista olla lähellä. Kuvassa tyttö keskellä on saateltu  juuri 18-vuotiaaksi ja tuo lintunen tuossa etualalla, hän on täyttämäisillään 17.

Ja täyttikin, nyt perjantaina. Meidän rakas Elsamme. Hän on niin ihana, niin ihana, etten saata käsittää, että tuommoinenkin on meille annettu!

Pidän facebookin tavasta muistuttaa kulloisenkin päivän postauksista vuosien varrelta. Eilen erityisesti kiitin mielessäni tätä ominaisuutta, kun löysin monta vuotta sitten julkaisemani pohdiskelun siitä, miten turhaan etsin mielenrauhaa ja zeniä kirjoista ja kansista, turuilta ja toreilta, kun rinnallani koko ajan kulkee keskimmäisemme kaltainen olento. Kun sekä esikoinen että kuopus ovat kaltaisiani sata lasissa säpiseviä sähikäisiä, kun meistä monella on tapana suuna päänä pulputa jokainen mieleen juolahtava ajatus sanalliseksi ilotulitukseksi, on tämä lapsi kuin tyynellä lammella keinuva lumpeenkukka, tuhat tarinaa viisaissa, tummissa silmissään. Hän on kaikkea sitä mitä haluaisin osata olla, hän säteilee sydämen hymyä.

Keskity Kirjatoukka, katso lähelle. Levollisuus asuu jo luonasi.