Valitse sivu
Ravintola aaltopellin alla – Kantoina

Ravintola aaltopellin alla – Kantoina

Vannon, tätä ravintolaa et löytäisi, jos et tietäisi.

Keskiviikko- ja lauantaiaamuisin Kalamatan tori on täynnä menoa ja meininkiä, torikauppiaita riittää pitkään aaltopeltihalliin ja vielä uloskin moneen riviin. Mekkala on kakofoninen, hedelmä- ja vihannesröykkiöt runsaampia kuin missään koskaan. Haju on paikoin tyrmäävä. Tarjolla on kaikenlaista, elävistä kukoista taikoja tekevään salvaan, ammattilaiskauppiaiden kiillotetuista omenoista  aina vuorenrinteen mammoihin ja pappoihin pienine nyssyköineen.

Mutta muina päivinä ja aikoina halliin ei oikein ole asiaa, se on kaupungin reunamilla, karu, ruma, raaka ja kaikuva.

Siis ellei tiedä paremmin. Sisällä hallissa on nimittäin yksi Kalamatan parhaista ravintoloista.

Kantoina on oikeastaan vain pieni viinibaari ja rivistö honkkeleita metallipöytiä ulkona betonilla. Se täyttyy iltaisin paikallisista hipstereistä vasta myöhään ja sitten meininkiä piisaakin DJ:n piiskatessa tunnelmaa. Kuten kuvista näette, me olimme joskus iltakymmenen aikaan vielä lähes keskenämme paikalla, tosin ruokailijan kannalta vallan sopivaan aikaan. Sitä paitsi usein (päivittäin?) vaihtuva ruokalista on kirjoitettu käsin kouluvihkoon, kreikkalaisin kirjaimin, joten on parempi, että henkilökunnalla on vielä aikaa kyykistyä pöydän viereen kertomaan mitä on tarjolla!

Olen nyt kirjoittanut jo monta kertaa, että kreikkalaiset ovat ylpeitä omasta keittiöstään, ja jopa modernisoidessa perinteisiä ruokalajeja, he vaalivat perinteitä. Niin täälläkin. Avokeittiössä on ihana meninki, raaka-aineet saadaan suoraan tuottajilta ja ne päätyvät nopeasti pelloilta pöytään.

Tilasimme muistaakseni pari-kolme alkuruokaa, pari pääruokaa ja yhden jälkiruoan jaettavaksi kolmeen pekkaan. Joimme mineraalista, santorinilaista valkoviiniä oikeista, ohutreunaisista viinilaseista, latkittuamme viikkokaupalla “puolen kilon karahvillisia” tavernoiden omien tarhojen tuotoksia pienistä kipoista. Kantoina taisi olla kallein ravintola, jossa söimme, mutta ehdottomasti jokaisen euron väärti. Ja edelleen siis puhutaan muutamasta kymmenestä eurosta koko seurueelta.

Olin etukäteen jännittänyt tämän ravintolan esittelemistä jostain syystä eniten, mutta Parkkonen oli onneksi myyty ensimmäisestä haarukallisesta lähtien. Meillä oli ihanan ihana ilta.

Kantoinan (η καντοίνα) fb-sivut löydät täältä, aukioloajat vaikuttivat vaihtelevan, joten ne on syytä tarkistaa ennen kuin pamahtaa paikalle. Jos ikinä eksyt Kalamataan, eksy myös Kantoinaan.

Parkkonen, sano säkin nyt jotain? Miten sä kuvailisit Kantoinaa?

“Rujon kaunis elämys!”

When visiting the funky city of Kalamata, check out this excellent restaurant called Kantoina (fb-page here) behind the old town, at the farmers’ market place, near the bus station. It might be hard to find, but totally worth it. And not only because of the delicious food: they have a great variety of Greek wines for some serious wine tasting too! 

TallennaTallenna

Limeni ja Areopoli

Limeni ja Areopoli

Lähdetään taas retkelle, kesäkuisen Kreikan alkupäiviin.

Tyttäret olivat vielä ilonamme, ennen kuin sujahtivat takaisin Suomeen ja kesätöihin. Otimme viisistään suunnaksi myyttisen Manin, ja siellä Areopolin ja Limenin, lokakuun matkaltani tutut paikat.

Majoituimme pieneen perhehotelliin, Kourmas Limeniin ja tällä kertaa älysin varausta tehdessäni kysyä päätyhuonetta. Mikä merinäköala pienelle merenlahdelle parvekkeeltamme  ja jopa suoraan sängynpäädystä avautuikaan!

(Matkailijalle tiedoksi; tämä hotelli ei ollut mikään hieno hotelli, seudulla on paljon hienompiakin , mutta se on hyvä, rauhallinen ja siisti. Helppo. Messiniassa ja Manissa on uskomattoman hienoja majoituspaikkoja, joissa haluaisin vielä käydä. Voisinkin kerätä ne yhteen postaukseen teillekin tiedoksi, jos joku olisi alueelle suuntaamaassa? Kaikista hienoimmissa voi ainakin käydä lounaalla, tai ouzolla, jos ei ihan majoittua raaski.)

Aamiaistarjottimen meille kantava kaunis, tumma nainen on käynyt Suomessa, Lapissa, ja rakastanut kaikkea näkemäänsä, kylmääkin. Eritoten kylmää! Ymmärrättekö te miten hienossa maassa te asutte, hän kuiskaa kunnioittavasti. Pöytä notkuu paksua jogurttia, tuoreita hedelmiä, erilaisia leivonnaisia. Vesi vieressämme on turkoosiakin turkoosimpaa, päivästä taas tulossa luotettavan aurinkoinen ja lämmin. Me nyökkäämme hiljaa.

Lahdelma oli kokenut suuria mullistuksia sitten lokakuun. Rannoille rakennettiin kovaa vauhtia, komeaa ja kallista. Loikimme yhtenä iltana uutta tietä rakentavien työmiesten hiekkasäkkien yli toiselle rannalle, tyylikkääseen veden yllä leijuvaan baariin, vaan ei se ollut meidän paikkamme. Majatalomme paukkuvan purjekatoksen alla sen sijaan istuimme kuin kotonamme, joimme vihertävää viiniä ja ruokimme laihoja, suurisilmäisiä kissoja.

(Miksi kaikki kauniit pienet salaiset poukamat aina pitää löytää. Minä haluan olla ainoa löytäjä, kukaan muu ei saa tulla…)

Mutta asiaan, me olimme oikeasti näillä nurkilla tasan yhden asian tähden: syödäksemme Pouloksen tavernassa, tai tarkemmin sanottuna ouzeriassa.

Pikkuruinen ravintola levittäytyy tuhatvuotisesta kivitalosta kapealle pääkadulle, ja takapihallekin, sisälle mahtuisikin vain pari pöytää. Kuolen nälkään tätä kirjoittaessani, kun ajattelenkin Pouloksen ruokia! Vaellamme paikalle iltayhdeksän jälkeen alamme nakata kitusiimme kreikkalaiseen tapaan vähän kaikkea. Pöytään kannetaan jonossa pieniä metallivateja yhtä jos toista kulmakunnan klassikkoa, nuoren polven tvistillä. Kaikki on niin hyvää, niin raikasta, kekseliästä, silti yksinkertaista.

Asiakkaat levittäytyivät illan edetessä lämpöä hehkuville mukulakiville koko kadun täydeltä, keikkuville olkijakkaroille huojumaan. Poulos ja muut pojat saivat todenteolla juosta, jotta kaikki nälkäiset saivat tilauksensa. Parasta, kuten aina, on seurata paikallisia seurueita vauhdissa. Isiä, joiden paidan napit avautuvat pikkuhiljaa alemmaksi ja hihat rullautuvat ylemmäksi, kun olut lämmittää sisuskaluja. Tiukoilla silmärajauksilla viivattuja, koruilla kuorrutettuja säpäköitä äitejä. Pikkulapsia, jotka nukahtavat pöydän päähän kerälle, kun illallinen kestää neljättä tuntia ja puheensorina toimii iltasatuna. Teinejä, jotka hiipivät pois pöydästä nojailemaan kalkkikiviseiniin puhelimineen, poikien ja tyttöjen kierrellessä toisiaan kuin mehiläiset hunajapottia.

Ja koska ollaan Kreikassa, viereisen sekatavarakaupan rouva tietenkin maksoi meidän juomamme ja kiikutti pöytämme alle muovikassillisen hillopurkkeja, ärhäkkää tsipouroa ja oliiveja. Meillä on yhteisiä tuttuja ja yhteisiä juttuja, ja silloin kreikkalaisen sydän, syli ja lompakko avautuvat apposen ammolleen ja vieras kääritään vieraanvaraisuuden pehmeään huntuun ehtymättömien poskisuudelmien ja rutistelujen saattelemana. Myös Poulos muistaa minut lokauulta, ja pussaa ja halaa, ja keittiömestari pikkuruisesta kellarikeittiöstä ponkaisee kadulle halaamaan, ja kaikki halaavat ja huutavat ja halaavat taas.

Hyvä on siitä ihmisen vaeltaa takaisin merenpoukamaansa, nukahtaa aaltojen loivaan loiskeeseen, kun on sielultaan ja ruumiltaan niin hellästi ravittu. Seuraavana aamuna varasimme vielä toisenkin yön. Sillä mihin meillä olisi kiire, valmiissa maailmassa? Ei kerta kaikkiaan mihinkään.

Lue lisää: Mani on upeaa, karua, mystistä seutua. Manista, sodanjumala Areksen mukaan nimetystä Areopolista, Pouloksesta, Pouloksen äidistä ja Limenistä olen kirjoittanut lokakuun matkan jälkimainingeissakin, täällä.

When traveling in Peloponnese, Mani Region, do yourself a favor and visit this beautiful village called Areopoli and the wonderful tavern (or ouzeri, as they call it) of Poulos, right in the middle of the main street. Order a little bit of everything, the food is amazing, and send my love to the kindest, friendliest staff, especially to Poulos himself and to Chef Panos!
For more information, visit the fb-page of Poulos’ restaurant here.

TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Ystävät rakkaat. Nyt vien teidän taloon, johon sieluni olisi voinut saman tien asettua asumaan, jäädä lepattamaan tyhjiin huoneisiin, huokaukseksi rapistuviin ikkunanpieliin.

Olin ajatellut säästää tämän jutun Kreikka-sarjan viimeiseksi, mutten malta.

Patrick Leigh Fermor oli englantilainen sotasankari, kirjailija ja älykäs hurmuri, joka käveli läpi Euroopan, rakastui Kreikkaan, taisteli keikkalaisten rinnalla natseja vastaan Kreetalla ja kirjoitti mukaansatempaavia matkakirjoja ennenkuin matkakirjallisuutta vielä oli olemassakaan. Hän asettui lopulta reissuiltaan Kardamiliin, yksinäiseen Kalamitsin poukamaan, suunnitteli ja rakennutti vaimonsa kanssa kivisen talon ja asui siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2011. (Hän tosin kuoli toisessa kotimaassaan Englannissa, 96-vuotiaana, polteltuaan noin 100 tupakkaa päivässä…)

Hänen kirjojaan ei ole tietääkseni suomennettu, eikä hän ollut minullekaan tuttu, ennen kuin viime syksynä ryhdyin suunnittelemaan omaa kuukauttani Kreikassa ja lopulta päädyin lokakuuksi Kalamataan. Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni häneen ei ollut itse asiassa kirjallisten ansioiden vuoksi ollenkaan, vaan elokuvallisten.

Julie Delpyn ja Ethan Hawken elokuvatrilogian kolmas osa Before Midnight, eli Rakkautta ennen keskiyötä on osittain kuvattu talolla. Muistan ihastelleeni kuvauspaikkaa jo ensimmäisellä katsomisella, ja tietysti varsinkin sitten kun tiesin laskeutuvani melkein kulmille. (Kardamilistä on Kalamataan vain noin 30 km matka.) Kirjoitinkin silloin toiveestani päästä talolle, mutta lopulta päädyin vain silittämään kivimuuria ja suurta puuporttia, joka pysyi sitkeästi kiinni… Mutta nyt! Nyt onnisti. Sain vihdoin sähköpostiin vastauksen ja vierailupäiväksi sovittiin yksi kesälomamme viimeisiä hetkiä.

Välttääkseni tämän kirjoituksen venymistä kilometrien pituiseksi, pyydän teitä tutustumaan Patrick Leigh Fermorin ihmeelliseen elämään itseksenne. Hänestä on kirjoitettu ja sanottu paljon. “A cross between Indiana Jones, James Bond and Graham Greene”, kuvaili BBC:n toimittaja muinoin Leigh Fermoria, se teille koukuksi.

Sillä minä haluaisin vain puhua (ja kirjoittaa) hänen talostaan. Enkä sitten kuitenkaan, sillä sanat eivät tahdo riittää. Talo ei ole nimittäin tavallaan kummoinenkaan, ja silti maailman kaunein. Tyyni, rauhallinen, tasapainoinen. Jokaisella pihan pyöreällä kivellä on merkitys, mutta mikään ei ole liian laitettua. Talo on nyt esineistä riisuttu, vain makuuhuoneessa on sänky resuisine päiväpeittoineen, ja olohuoneessa pahviin paketoituna suuri marmoripöytä, jonka ympärillä aikoinaan eri alojen taiteilijat kohtasivat. Vanhoista valokuvista näemme miltä talossa näytti silloin kun se oli elossa. Kirjoja, kirjoja joka puolella, kuulemma 5 000 nidettä!

Kreikkalaiseen tapaan vierailu talolla oli järjestetty kiireettömäksi. Meidän lisäksemme tutustumassa oli kaksi pientä seuruetta. Opas ei oikestaan ollut opas ollenkaan, hän vain avasi portit ja antoi meidän olla. Kiertelimme kahdestaan, rikoimme hitusen sisätilojen kuvauskieltoa, vanuimme puutarhassa merelle tähyillen. Koitin istua jokaiselle kivipenkille, koska rakastan kivipenkkejä. Kiipesimme vierastalon katolle.

Talo on huonohkossa kunnossa, vaikka sen kunnostustöiden pitäisi olla käynnissä. Jonain päivänä, suunnitelmien mukaan, talo avaa ovensa taiteilijaresidenssinä, ja minä alan vaikka maalata tauluja, jotta pääsen sinne edes yhdeksi yöksi! Ymmärrättehän, minun on pakko päästä taloon joskus yöksi, se nyt on selvää.

Kuvatulvan uhallakin rakennan tästä artikkelista teille valmiin matkapaketin. Kävi nimittäin niin, että talon tunnelman jälkimainingeissa meidän oli mahdotonta jättää Paddyn merenlahtea ihan vielä. Olimme nähneet muutaman mutkan takana piilossa olevan hotellin tienvarsikyltin ajaessamme talolle, ja nyt kurvasimme renkaat vinkuen majoituspaikan pihaan tiedustelemaan varaustilannetta. Ja mikä huone meitä odottikaan!

Jo koettu kauneus ja nyt askeettinen mutta kaikessa kivisyydessään pysähtyneen majesteettinen huone näkymineen pakahdutti kyyneliin saakka. Olin pullollani onnentunnetta. Sain yhdeksi yöksi parvekkeen kivipenkkeineen, näkymän vihreälle lahdelle, yksinkertaisen keittiön, yksityisen uimarannan. Sain tosin myös yöllä katonrajassa vilistävät sisiliskot, mutta sekin tuntui kuuluvan elämykseen, samoin kuin hontelo hotellinomistajan poika, joka yritti luudalla niitä häätää, mutta jonka oli myönnettävä, että ne pääsevät pimeän tullen parvekkeen oven alta joka tapauksessa sisään.

Teki suorastaan kipeää repäistä itsensä lounaalle, mutta onneksi menimme.

Olimme saaneet aikaisemmin Kalamatan cooleimmasta kuppilasta (kyllä, kerron pian!) paperilapulle kirjoitetun osoitteen, jolle nyt tuli käyttöä. Lapussa luki Elies, Kardamili Beach ja “eat the moussaka”. Ravintola oli rannan tuntumassa, oliivipuiden alla. Värikkäät pöydät ja tuolit sekä ystävällinen palvelu loivat heti tervetulleen tunnelman. Tilasimme jääkylmää viiniä, alkupaloja ja sitä moussakaa, söimme pari tuntia, suutelehdimme, tilasimme lisää viiniä. Lounaan jälkeen pelasimme päämme selvittääksemme ravintolan yhteydessä olevan pienen huoneistohotellin varjoisalla patiolla pingistä. Parkkonen kun rakastaa pingistä yhtä paljon kuin minä kivipenkkejä. Jokaisella on omansa.

(Vasta myöhemmin luin Lelan tavernasta, jonka omistaja Lela työskenteli monta kymmentä vuotta Leigh Fermorin palveluksessa ennen kuin avasi oman ravintolan ja pienen hotellin. Ensi kertaan!)

Hotellilla uinutun lyhyen siestan jälkeen lähdimme ajamaan Kalamataan hakemaan hiukan vastahakoista poikaa, joka vietti siellä päivää pienten leiskuvasilmäisten kreikattarien kanssa, sekä yökamppeita.  Matka on kilometreissä lyhyt, mutta vuoristoteineen vie oman aikansa. Sitä ajelisi silti edes takaisin oikein mielikseen vaikka päivät pääksytysten, niin henkeäsalpaavat ovat näkymät. Taas itketti vähän, kaikki, kauneus.

Päästyämme hotellille hyppäsimme uimapukuihimme, kipitimme sukellusmaskit käsikynkässä sata rappusta alas omalle rannalle ja annoimme auringolle luvan laskea lahdelmaamme.

Onneksi meillä oli vielä seuraava aamu. Ja toivottavasti monta uutta matkaa.

Päivän kirja: Artemis Cooper, Patrick Leigh Fermor: An Adventure.

Jane & Sir Patrick Leigh Fermorin taloon pääsee vierailemaan vaihtelevasti. Sisäänpääsyä kannattaa tiedustella taloa nykyään hallinoivasta säätiöstä, yhteystiedot ja lisätietoa talosta sekä siihen tutustumisesta löydät Benaki Museumin sivuilta.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Lomatalo Kreikasta?

Lomatalo Kreikasta?

“Tuntuuko susta, että me ollaan jotenkin uskottomia Ranskalle..?”
“Tietsä tuntuu, mä oon ajatellut tota tosi paljon!”

Vaikka Ranska onkin henkinen kotini (juuri tänä iltana minulla on hirveä ikävä Cannesiin!), on Kreikkaan muodostunut jo vakava riippuvuussuhde: “Tää on jotenkin ihan kreisiä, ja tätä täytyy saada lisää.”

(Ja hei huomio, kun kirjoitan nyt ja täst’edes “Kreikka”, tarkoitan useimmiten hädintuskin edes Peloponnesosta, ja sielläkin lähinnä Messeniaa ja joskus harvoin Mania, tai paikoin jopa vain Kalamataa. Enhän tietenkään tunne koko Kreikkaa.)

Asettukaamme ensin jotakuinkin kartalle.

Peloponnesos on Korintin kanavan eteläpuolelle jäävä valtava niemimaa, tavallaan siis mannerta, mutta käytännössä katsoen emämaasta irti, kevyttä kannasta lukuuonottamatta. Peloponnesos kurkottaa Joonianmereen haarautuen kolmeksi “sormeksi”, joista Messenia kattaa kaksi. Messinia on siis Peloponnesoksen alueyksikkö, jonka pääkaupunki taas on Kalamata. Ateenasta Kalamataan ajaa noin 2,5 tunnissa. Mani taas on alueyksikkö Messeniasta itään, lyhyestä välimatkasta huolimatta hyvin erilainen, kiehtova kuin kuumaisema.

Messeniaa on verrattu jopa Toscanaan, niin rehevää ja runsasta seutu on. Kaikki kasvaa ja kukoistaa, tuntuu kuin koko alue pursuaisi hedelmiä ja vihanneksia. Runsaudensarvi, taisin syksylläkin kirjoittaa. Vehreät vuoristomaisemat ja mutkittelevien teiden käännöksissä välkkyvät merinäköalat on paikoin kauneimpia maisemia, joita olen koskaan nähnyt. Pienet, vanhanaikaiset tavernat hohtavat valkoista valoa, niin puhtaaksi kuurattuja ne ovat. Vieras saa istua edelleen matalille, kapeille punostuoleille, ja keikkua niillä miten taitaa. Samaan aikaan keskustassa on täydellisiä Pinterest-kahviloita, kauniine ja tyylikkäine miljöineen ja ihmisineen. Ja sitten BUM: rosoista, rikkinäistä, keskeneräistä, rumaakin. Tien vierustalla roskiksia ei ole tyhjennetty liian pitkään aikaan, katukissat ovat syystä pulleita ja hyvinvoivia. Hurjan, vuoden 1986 maanjäristyksen jäljet näkyvät edelleen. Vastakohdista keittyy soppaa, joka ei välttämättä herätä rakkautta ensi silmäyksellä, mutta joka pitää mielenkiintoa yllä ja hiipii lopulta hissukseen ihon alle.

Ja juuri siksi minä kehottaisin vakavasti sinua harkitsemaan lomakohteeksesi nimenomaan Kalamataa ympäristöineen. Kontrastien tähden. Vaikka osa minusta haluaisikin pitää paikan ihan vain itselläni. On suorastaan ällistyttävää, että matkailun niin läpitunkemassa maailmassa on kolkka, joka on olosuhteiltaan lähes täydellinen lomakohde, mutta ilmiselvästi jäänyt väliinputoajaksi mitä turistivirtoihin tulee. Emme lakanneet ällistelemästä asiaa.

Syynkin luulen kyllä tietäväni: vaikka Kalamatassa on jopa oma lentokenttä, jonne laskeutuu suoria lentoja eri puolilta Eurooppaa (ei kuitenkaan vielä Suomesta, me lensimme Ateenaan), valuvat matkailijat kolmen niemennokan muutamiin erityisen kauniisiin pikkukyliin. Iso ja romuluinen Kalamata saa sykkiä omin voimin, ja tuntuu tekevän sen ihan mielellään.

Kalamatassa on jotain Marseillea, ajattelin tällä kierroksella. Ennustan, että kaupunki trendaa vielä kunnolla, kunhan Peloponnesos ylipäätänsä ymmärretään mitä viehättävimmäksi matkakohteeksi. (Siis onhan jengiä näillä nurkilla toki hillunut jo noin 100 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, mutta puhun nyt turisteista, meistä…)

Kalamatan matkailullisesta neitseellisyydestä kertonee muuten mm. se, että edes yhden huippuhotellin rantabaarissa ei ollut ruokalistaa ollenkaan englanniksi, eikä asiakaspalvelu useinkaan luonnistunut muuten kuin kreikaksi tai elekielellä. Ikinä se ei kuitenkaan ollut ongelma. (Mistä pääsisimmekin näihin älyttömiin kielivaatimuksiin tässä omassa maassamme… kotiudu siinä sitten… mutta se on jo toinen stoori…)

Hei: lukijamme Tuuja lähetti kysymyksiä ja ajattelin vastata niihin näin yhteisesti kaikille. Sillä  mikäli olen viesteistänne ymmärtänyt, kesäloma Kreikassa alkoi kiinnostaa yhtä jos toistakin, ja vastauksista voi siten olla hyötyä muillekin.

(Numeroinnit ovat omiani, jotta vastauksia on helpompi seurata.)

Miten kannattaa edetä jos haluaa lomalle Kreikkaan-teema kiinnostaisi erityisesti.
(1) Missä asua edullisesti nelihenkisen perheen kanssa? Pitäisi päästä ensi kesänä matkaan seuraavin reunaehdoin: (2) Teinityttö ja äiti tykkää rannoista, (3) äiti hyvästä ruuasta, (4) teinipoika koluaa kaikki nähtävyydet, (5) aviomies viihtyy varjossa, (6) rahaa tulee olemaan niukasti ja (7) miehen krooninen sairaus tuo halun pysytellä sivistyksen (lue toimivan terveydenhoidon) lähettyvillä. Kuulisin niin mielelläni vinkkejäsi.

(1)
Jos seurasitte lokakuun matkaani, muistanette pienen kämppäni keskellä kaupunkia. Sen tyyppinen majoittuminen ei rasita kukkaroa ja sijainti kävelymatkan päässä sekä rannalta että keskustasta mahdollistaa kaikille mieleistä tekemistä. Ja edullisuudenkin kannalta Kalamata on hyvä vaihtoehto, ne tunnetut pikkukylät ovat kalliimpia. Perheen kanssa, ja pidemmäksi aikaa matkatessa kannattaa siis vuokrata talo tai asunto. Airbnb antaa hyvin vaihtoehtoja, ja Booking.com tuntui olevan käytetty ilmoituskanava myös.

Kalamatassa on toki hotellejakin, oikein hienoista vähän vähemmän hienoihin. Välillä katselin kaihoisasti upeita uima-allasalueita rantabulevardin aitojen yli, mutta toisaalta, kuka haluaa uida altaassa, kun vieressä on jumalainen thalatta!

Jostain syystä useimmat vuokrattavat talot ja asunnot (ja olen selaillut ne kaikki!) ovat aikalailla karuja sisustukseltaan. Mitään klassista Kreikka-lookkia on ihan turha hakea. Tyyli on joko tylsää Ikeaa tai vähän höpsähtänyttä kreikkalaista mummoa. Vähän kauemmaksi mentäessä (ja jos nostaa hakuehtojen ylähintaa…) löytyy jumalaisen kauniita majataloja, niitä pyöreistä kivistä tehtyjä, kirjoitusparvekkeineen, mutta minkäs teet, kun et haluaisi asua kaukana Kalamatasta? (Koska ravintolat! Tori! Rannat! Meininki! ENNEN KAIKKEA MEININKI!)

Meidän tämän kesän asuntomme oli samaisen vuokaemännän, jonka keskustakämpässä majailin lokakuun. Nyt asuimme rantabulevardin päässä, rauhallisella omakotialueella rinteessä, oliivilehdossa. Asuntomme oli emäntäperheen suuren talon kivijalassa, omalla piha-alueella ja omalla sisäänkäynnillä. Asunto oli supersiisti, hiljainen, perushyvä. Ei mikään silmäkarkki, mutta puutarha oli ihana. Saimme hyvän diilin, tuttuuden vuoksi ja senkin tähden, että olimme ensimmäiset testiasiakkaat, ennen kuin asunto laitettiin Airbnb’hen. Meillä kävi siivooja kerran viikossa, siivoamassa ja vaihtamassa lakanat, siitä maksoimme pientä extraa, muistaakseni 20 euroa/viikko. Kuten aikaisemmin kerroinkin, bonuksena juuri tuolla asuessa oli ehtymätön vihannes- ja hedelmäkuormien kuljetus oven taakse! Myös kananmunia, oliiviöljyä, jogurttia ja tsipouroa (jota juodaan näillä nurkilla ahkerammin kuin ouzoa) ilmestyi puutarhapöydälle harva se päivä. Me myös kävimme ulkona syömässä yhdessä muutamankin kerran, ja lähes käsirysyksi yltyneistä laskunmaksukamppailuista huolimatta emme saaneet ikinä edes koskea laskuun. Minusta tuntuu, että tulimme lopulta maksamaan heille enemmän kuin maksoimme vuokraa!

Vuokra-asunto tai hotelli kannattaa varata ajoissa, ja pidemmissä vuokra-ajoissa hinnasta saanee monessa kohteessa helposti neuvoteltua sopivan. Moni ottaa mielellään yhden varman vuokralaisen kuukaudeksi, ja varsinkin off season -aikaan. Sillä niin hassulta kuin se meikäläisittäin kuulostaakin, kesäkuu on loistava aika matkustaa: lämpötila on jo erittäin kesäinen, aurinkoiset päivät taattuja, mutta sesonki ei ole vielä lähimainkaan käynnissä, joten (majoitus)hinnat ovat alhaisempia. Elo on erittäin kreikkalaista. Vaikka sanonkin, ettei Kalamatassa ole turistin turistia, niin tietenkin sielläkin JOKUNEN on, ja elokuussa kuulemma ihan hulinaksi asti. (Elokuu on i h a n eri asia, sanoi Kantoina-ravintolan mieskin, pyöritellen päätään. Ja kehotti matkustamaan Kalamataan melkein milloin tahansa muulloin.)

Kalamatasta suunnataan sitten omien voimavarojen (ja varojen) mukaan päiväretkille, tai yöksi tai pariksi johonkin ihanaan majapaikkaan. Tätä me teimme aivan liian vähän, ensi kerralla ahkerammin! Tulossa pari vinkkiä paikoista, joissa kävimme ja pari, jotka jäivät ensi kertaan.

(2)
Teinitytölle ja äidille Kalamatassa riittää rantoja! Minusta rantasysteemeissä parasta on se, että ravintoloiden ja rantabaarien rantatuolit saa ostaa käyttöönsä vaikka koko päiväksi yhdellä juomalla. (Toki lisääkin saa tilata, mutta se yksikin riittää takaamaan paikan auringossa.) Tuorepuristettu appelsiinimehu, jääkahvi, kenties limonaadi, ja sitten pitkäkseen. Toinen huippujuttu Kalamatan rannoilla (ja muutenkin) on turvallisuus. Laukut uskaltaa jättää aurinkotuolille uimareissun ajaksi, eikä meitä viety autostakaan koskaan mitään vaikka eräs (ei sanota nyt nimiä, mutta Parkkonen) jätti useammankin kerran ikkunat apposen ammolleen. Myös lasten uskalsi epäröimättä antaa kulkea keskenään, jopa teinityttöjen 🙂

Minä en ole rantaihminen ollenkaan, mutta tuolla minusta sikisi sellainen. Ensinnäkin, koska KAIKKI ovat rannoilla, elämä on siellä. Siellä sinäkin tahdot olla! Aamuisin mummojen ja pappojen uimarinkien ulkopuolella, kuuloetäisyydellä (sillä kuunteleminen on hauskaa, vaikkei mitään ymmärtäisikään), iltapäivällä lapsiperheiden ja töistä pääsevien hälyisissä porukoissa, ja loppuillasta siellä on koko kaupunki.

Nyt kun ajattelen taaksepäin, tiedän mitä ikävöin eniten. Lämpöisiä iltoja. Iltoja, jolloin iho hehkui vielä auringonvaloa sisältä ulospäin, joka puolella soi kitara ja tuoksui ruoka. Kello kävi yhtätoista, kahtatoista, yhtä, ja yhä vain perheet istuivat rannoille raahattujen ja katettujen pöytien ääressä, lapset juoksivat ostamaan vielä yhdet maissintähkät rantabulevardin katukauppiaalta…

(3)
Niin, hyvää ruokaa… ah! Kuinka paljon minulla on merkkejä käytettävissäni? Ruokapaikoista aion kirjoitella vielä erikseen, mutta Kalamatassa tuntui, että söitpä melkein missä vain (missä oli paljon ihmisiä), söit hyvin. Ja joka päivä kreikkalaista salaattia, haha!

Alueella saa nauttia yhdestä Kreikan parhaista keittiöistä. Kalamatan kaupungissa syö paremmin ja edullisemmin kuin turistien kansoittamilla pittoreskeimmilla paikkakunnilla. Ateenalaiset sen jo tietävätkin, ja laskettelevat moottoritietä pitkin kätevästi viikonlopun, juhlapyhien tai kesäloman viettoon tähän rentoon ja herkulliseen rantakaupunkiin. ja ateenalainen jos kuka osaa vaatia ruoaltaan tasoa, ravintoloitsijat saavat olla varpaillaan!

Ruokahan on totuuden nimessä tosi simppeliä, se ei ole haute cuisinea, vaan yksinkertaista ja tietyllä tavalla yksitoikkoistakin, elleivät raaka-aineet olisi niin ihania. Kuinka kukaan koskaan voisi kyllästyä auringon kypsyttämään tomaattiin, vuorenrinteiltä kerättyihin yrtteihin, sitruunan mehuun?

(4)
Nähtävyyksienjanoisen teinipojan kohdalla sormi menee suuhun hetkeksi. Itse Kalamatassa ei ole niin hirveästi varsinaisia nähtävyyksiä, nähtävää kylläkin. Kansallispukumuseo on hienoin näkemäni museo hetkeen, mutta kiinnostaako se teinipoikaa? Entä kirkot? Linnanraunioilta on upeat näkymät yli kaupungin. Antiikin aika varmaankin kiinnostaa. Kalamatan lähistöllä (tosin aina ajomatkan päässä) on paljon historiallisesti merkittäviä kohteita kuten muinainen Messinia, Nestorin palatsi, Mystras, Olympia… ja valtavasti tutustumisen arvoisia pieniä kyliä ja kaupunkeja omine nähtävyyksineen. Meidän nuorten suosikki oli silti vierailu vesiputouksilla ja uiminen kirkkaissa vuoristopuroissa.

(5)
Varjossa viihtyvälle aviomiehelle tiedoksi, että Kreikassa varjossa viihtyvät kaikki. Viisasta onkin. Ilmasto on sellainen, ettei kukaan halua syödä auringonpaahteessa, ravintoloissa on aina varjot tai katokset tai vähintään tuolit suuren puun alla. Rannoilla jokaiselle aurinkotuoliparille on oma aurinkovarjonsa.

(6)
Jos rahaa on niukasti, sillä saa harvassa paikassa niin paljon lystiä irti kuin Kreikassa. No matka tietysti itsessään maksaa; lentoliput, asunto, auto.

Lentoliput kannattaa ostaa Ateenaan. Ne eivät maksa maltaita, sillä vaihtoehtoja on monia. Ihan aina ei suoria lentoja ole helppo löytää, mutta yhdellä vaihdolla nyt ainakin hintahaarukan saa kohdilleen.

Ilman autoa (ilmastoitua autoa, tästä ei kannata tinkiä!)  ja auton suomia retkiä matka jää puolitiehen, vaikka Ateenasta pääseekin bussilla muutamassa tunnissa Kalamataan ja Kalamatassa (mikäli majoitus on keskustassa) pärjää vallan hyvin autotta.

(Meillä kävi uskomattoman ihana tuuri autonvuokrausfirman kanssa. Koska isot auronvuokrausfirmat kokivat ongelmaksi yli kuukauden vuokra-aikamme, eikä asiakapalveluhalukkuutta tuntunut oikein löytyvän, nappasin melko summanmutikassa paikallisen toimiston netistä. Ja kaikki sujui täydellisesti! Meitä oltiin sovittuun aikaan iloisesti vastassa lentokentällä Ateenassa nimikyltin kanssa, pääsimme suoraan autoon ja matkaan. Samoin auton luovutettiin lähtiessä lentokentän ovien edessä, ilman jonotuksia, ilman hässäkkää. Hintakin oli edullisempi kuin muualla, asiakapalvelu ystävällistä ja joustavaa. Voin lämpimästi suositella My Car Rentalsia, sanokaa omistajalle, Denialle terveisiä. Meistä tuli niin hyvät ystävät, että hän tuli miehensä kanssa itse vastaanottamaan auton kun lähdimme takaisin Suomeen, vain tavatakseen, ja halatakseen!)

Mutta halvinta on silti syöminen. Ruokailla voi ah, niin edullisesti, viinikannu maksaa pari-kolme euroa, ja turkoosissa, lämpöisessä meressä uiminen on ilmaista lystiä. Ympärillä koko maailmanhistoria, tuhatvuotiset oliivipuut, viisaat, mustapukuiset mummot, kiiltäväkylkiset munakoisot, tiukkuvat fetajuustokiekot ja kaskaiden iltasoitto, voiko ihminen enempää toivoa…

(7)
Mitä tulee terveydenhoitoon, niin siltäkin kannalta isompi kaupunki, kuten Kalamata, on pieniä, uinuvia kyliä turvallisempi. Tai ainakin lääkäreitä on enemmän! Minä ainakin uskaltaisin huoletta heittäytyä kreikkalaisen yksityislääkärin käsivarsille, sillä eikö Hippokrates ja koko länsimainen lääketiede olekin kotoisin Kreikasta? Uskoisin teidän olevan erittäin hyvissä käsissä.

Koska tämä juttu on jo rönsynnyt yli äyräidensä, niin pistetään vielä kaupan päälle

Parkkosen Kalamata Top 5:

“Meri, aamu-uinnit kahdestaan, ilta-uinnit lasten kanssa…

Aitous

Turvallisuus

Ulkona syömisen edullisuus

Ihmiset, vieraanvaraisuus
.
.
.
Kauniit maisemat (psst, Parkkonen, tarvitaan vain viisi…)

Vuoret, joo vuoret! (…riittää, kiitos…)

Kilipukit (Kilipukit??? Please…)”

Katso: Daphnen vanavedessä, Yle Areena.
“Lasse Pöysti ja Ralf Långbacka purjehtivat Kreikan saaristossa purjelaiva Daphnen reittiä seuraillen. Matkalla he palauttavat mieleensä Göran Schildtin ajatuksia ja tapaavat hänet Leroksessa.”

Tätäkään postausta ei tarjoa Kalamatan matkailutoimisto tai mikään muukaan taho, ihan itsekseni ja omin voimin saan maksella ja matkustella. Ja siitä kirjoittaa.

Haluatko lisää? Klikkaa itsesi Kreikka-tägin alle, kas näin.

Pari sanaa kuumuudesta

Pari sanaa kuumuudesta

En nyt mitenkään halua kiertää veistä haavassa, mutta taivas miten tämmöinen luotettava auringonpaiste voi ihmismieltä rentouttaa.

Kesäkuu, ja tämä heinäkuun alkukin on oivaa aikaa Kreikassa lomailijalle. Vielä ei ole sietämättömän kuuma, paitsi niinä päivinä kun on. Ja aurinko paistaa varmasti. Jos edellisenä iltana päätät, että huomenna on rantapäivä, ei sen perään tarvitse koskaan sopertaa pelokkaasti sanoja  jos ei sada

Muistaakseni kerran on muuten satanut, viiden minuutin verran. Luonto varmasti tykkäisi enemmästäkin, mutta oliivipuut ja meikäkukkanen nauttivat lämmöstä. Vettä, pimeää ja kylmää on niin sanotusti ihan riittävästi omasta takaa.

Mutta palataan vielä niihin päiviin, kun lämpötila kipusi yli neljäänkymmeneen. Tiedättekö, hassua, mutta se on tavallaan ihan sama kuin jos (kun) Suomessa on heinäkuussa 13 astetta ja sataa: kesälomasuunnitelmat menevät mönkään, etkä voi tehdä mitään muuta kuin istua sisällä ja pelata ristiseiskaa! Ihan sama! On aivan turha kuvitella koluavansa muinaista Messiniaa kun mittari tykittää +43. Mä otan pantin.

No, voit tietysti herätä aikaisin ja mennä pariksi tunniksi rannalle ennen kuin kuumuus on korkeimmillaan. Aamuranta onkin ihana. Se on minun ja muiden mammojen uima-aikaa. Turkoosin Kalamatan-lahdelman Taygetos-vuoren kainalossa pilkuttaa hattupäiden klaani, kun kaupungin tädit pulahtavat pienissä puuvillalakeissaan vaihtamaan kuulumisia pariksi tunniksi vettä polkeviin ryhmiin keskelle suurta sinistä. Meri on aamulla ihan tyyni, valo varovaista ja autereista. Vuorilta valuu usvaa alas kaupunkiin. Vesi on niin kirkasta, niin kirkasta, että pohjaan näkyy metritolkulla laiskasti etenevän uimarin alla.

Illalla syömään lähdetään aikaisintaan kello yhdeksän, kymmenen aikaan. Nyt vasta me alamme päästä rytmiin, juuri kun kaikki on kohta ohi. Ensimmäisen viikon elelimme 3-4 tuntia etuajassa kaikkiin muihin nähden; kärkyimme lounasta 11-12 aikaan ja pönötimme tyhjissä ravintoloissa iltakuudelta. Hölmöt… Vielä puolilta öin, tai oikeastaan VASTA puolilta öin alkaa meno olla huipussaan. Perheet vaeltavat rantabulevardia lastenrattaita työnnellen, tavernat ovat täynnä, kaikki kippolat, kioskit ja jokunen kauppakin on auki. Huvipuiston pöytäkiekkoon ja törmäilyautoille on jonoa. Isäntäperheemme 12-vuotias sisarentyttö ehdottaa vähän ennen yö-yhtä jäätelöille lähtöä, ja mehän lähdemme. Athanasiouksen kylmää höyryävien metallisaavien äärellä käy kova kuhina, kalamatalaiset kaavituttavat pistaasijäätelökulhot äkkiä tyhjiksi!

Jos meillä kesti reilun viikon saada aikatauluista kiinni, niin vähintään yhtä kauan kesti ymmärtää muita kuumuudessa elämisen pelisääntöjä.

Koska olen haikeudesta elävä otus, olen tehnyt jo pientä pakkailua. Tyhjensin laatikoita, joihin olin tulopäivänä sullonut matkalaukusta vaatteita. Ne näyttävät nyt omituisilta, vierailtakin. Farkuilla, villatakeilla, umpinaisilla kengillä ei tee yhtään mitään. Kaikki musta ja hihallinen, turhaa. Villasukkamytty naurattaa, mutta ei sentään niin paljon kuin erään nimeltä mainitsemattoman mukanaan raahaama KEVYTUNTUVATAKKI! (Vinkki: sama tyyppi, joka unohti alusvaatteensa ja muutenkin puoli omaisuuttaan kotiin. Ei kuitenkaan KEVYTUNTUVATAKKIA, ahahahahahaha!!!)

Olen ostanut liehuvia hepeneitä, joita tuskin ikinä tulen Kreikan ulkopuolella, siniharmaalla iholla käyttämään, ja valkoisen pellavamekon, valkoisen pitsipaidan ja paritkin rantasandaalit. Valkoista, ja luonnonmateriaaleja, ei niin turhaan opeteta. Hattu ja aurinkolasit ovat välttämättömät, viuhkakin. Joskus tosin on niin kuuma, että viuhkan heiluttaminen nostaa hien pintaan. On parasta istua vain ihan hiljaa aloillaan.

Vinkki muuten sekin. Kun on kuuma, ei hötkyillä. Ollaan vaan ja annetaan kuumankin olla.

Olen täällä taas huomannut, kuinka ärsyttävän paljon mietin ulkonäköäni. On tehnyt äärettömän hyvää turhamaiselle luonteelleni olla joka päivä ihmisten ilmoilla uimapuvussa ja lähes* meikittä, hiukset suolavedestä raskaalla nutturalla. Niin, meikit… rakas kajalini, rakkaat voiteeni. Turhaa, turhaa… Viisain päätökseni PITKÄÄN AIKAAN (Kreikkaan lähtemisen lisäksi) oli käydä muotoiluttamassa ja värjäyttämässä kulmat ennen lähtöä. Herranjestas, sehän on ihan puhdasta neroutta! Jumaloin suolan kiillottamia, paahtuneita, kulmakarvojen kehystämiä kasvojani harva se aamu kylpyhuoneen peilissä.

Kuuman ilmaston eläjien ykkösselviytymiskeino on tietysti siesta. Kuinka autuasta on palata rannalta, juoda kylmää vettä, käydä suihkussa, öljytä itsensä ja pujahtaa pimennetyn makuuhuoneen valkoisiin lakanoihin. Uni tulee hetkessä, vain sirkat sirittävät ikkunaluukkujen takana.

Kuumuuteen myös tottuu. Kun lämpötila lopulta palautuu takaisin yli neljästäkympistä kolmenkympin kieppeille, tuntuu ihanan raikkaalta. Yhtenä iltana häviän vedon, kun palelelen puutarhassa korttipelipöydässä ja väitän asteita olevan 18. Mittari kelluu kuin kelluukin turvallisesti +27:ssa.

Kello lähenee nyt neljää iltapäivällä, ryhdyn laittamaan lounasta. Sitten vielä iltauinnille ja pimeyden turvin tavernaan puiston keskellä, jonka eilen löysimme iltakävelyllä. Vai vain vohveleille merenrantaan? Ihan kuin täällä yhteen vuorokauteen mahtuisi monta päivää, ihan kuin meillä olisi paljon enemmän aikaa.

 

*Jos kuitenkin ihan vähän meikattais, eli lempparit meikkipussissa tällä helle(enisellä) reissulla:

Chanelin Le Volume Waterproof, sävy 10 Noir – aivan LOISTAVA vedenkestävä ripsari!

Bare Mineralsin Complexion Rescue, Tinted hydrating gel cream, SPF 30, PA +++ – vähän tasoitusta hei kamoon.

Boho Green Revolution, poskipuna ja aurinkopuuteri – illalliselle säihkettä poskipäille!

Lumenen Rasberry Miracle Lip Perfecting Balm – huulikiilto ei pelkästään näytä nätiltä, vaan myös suojaa huulia.

Avènen Eau Thermale-kasvovesi – uutena käyttötarkoituksena suolan huuhtominen kasvoilta rannalla.

Avène Eau Thermale-sarjan Huile Solaire UVA, SPF 30 aurinkoöljy – jumalaista kamaa kaiken valkoisen töhnän jälkeen!

Kloranen Mousse à la Camomille, hiuksiin jätettävä hoitovaahto. Ihana, ihana!

Dermalogican Ultracalming serum concentrate – illalla, auringonoton jälkeen.

Korres Pure Greek Olive Anti-ageing Body Oil – kropalle, auringonoton jälkeen.

Lue lisää: Proffsimpia meikkivinkkejä ja muuta mukavaa juuri vasta avatusta MileStyle-blogista, by Mila Pentti ja Leena Waggoner!