Valitse sivu
Joulupäivä

Joulupäivä

Arvatkaa mitä. Mä pahoin pelkään, että joulupäivälle on käymässä niin kuin elokuulle. Ensin vuosien mittaan elokuu – ja joulupäivä – kehittyy vähän salaa ja yllättäen semmoiseksi ihanan täydelliseksi ja rennoksi ja hitaaksi ja mahtavatunnelmaiseksi, heinäkuun tai jouluaaton varjossa.

Sitten sitä rupeaa vahingossa lataamaan siihen (elokuuhun ja joulupäivään) niitä ihanan täydellisyyden odotuksia.

Ja pim. Koska joulupäivän – ja elokuun – on oltava täydellisiä, ne eivät sitä välttämättä olekaan. Ne menevät kipsiin. Me menemme kipsiin.

Mutta aika lähelle täydellistä ja rentoa päästiin pienistä paineista huolimatta! Ensimmäiset päiväunet nukuin jo ennen yhdeksää sohvalla kirja sylissä. Pienen aamukriisin sain aikaiseksi kun en pystynyt päättämään leijailenko pyjamapäivän uudessa flanellipyjamassa, uudessa MUSTASSA SILKKIPYJAMASSA(!) vaiko uudessa, upeassa poltetun oranssin värisessä kaftaanissa. Päädyin flanelliin, koska oli vähän flanelliolot.

Joulupäivänä paistoi myös aurinko aivan valtoimenaan, mikä tuntui vähän epikseltä ja jotenkin ahdistavalta. Damn. Mutta pidin pään kylmänä ja ovet lukossa. Pyjamapäivä on pyjamapäivä. Joku roti sentään. Se on Tapaninpäivä kun käydään kävelyllä.

Seuraava vaaran paikka oli kun piti valita mitä tekee, kun kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Ei vajavainen ihminen esimerkiksi pysty samaan aikaan katsomaan elokuvaa, lukemaan ja nukkumaan. Yritin, mutta kerta kaikkiaan vaikeaa se oli.

Sen sijaan ihminen voi jännittävää kyllä SYÖDÄ melkein minkä tekemisen kanssa vain. Voi esimerkiksi:

syödä + katsoa elokuvaa
syödä + lukea
syödä + kävelehtiä lehtipinojen yli
syödä + pelata ristiseiskaa
syödä + kuunnella vanhoja politiikkaradioita (ne jumalauta MENI joulutaolle!!!)
syödä + seurustella lapsosten kanssa
syödä + olla kylvyssä
syödä + soitella musaa

… no siis syödä voi melkein minkä vaan kanssa. Paitsi nukkumisen.

Joululahjakirjoja oli onneksi vain yksi, joten sen kanssa ei tarvinnut arpoa. Kuljin koko sunnuntain se kauan himoitsemani Colombe d’Or -kirja kainalossa, pussailin sitä ja kerroin perheelle moneen otteeseen, että olisin ehkä romahtanut, ellen olisi saanut sitä. Kirjan ainoa huono puoli on sen aiheuttama raastava ikävä Etelä-Ranskaan.

Joulupäivän dekadentti lounas katettiin olohuoneen puolelle, elokuvan eteen. Ja oikeastaan koko loppupäivä vierähtikin siinä, sinisillä sohvilla, lisää elokuvia valiten, uudelle levysoittimelle kiekkoja syötellen, kiiltäviä muotilehtia laiskasti selaillen. Mäti vaihtui pateisiin, pateet juustoihin, juustot vihreisiin kuuliin. Herra Kamera kiikutti jääkylmää kuohuvaa sitä mukaa kun lasi tyhjeni.

Muutama joulukuva odottaa koneella, pistän niitä pian tulemaan. Joulukuvat ja -tunnelmat kun vanhenevat niin nopeasti, huomenna kaikki on jo ohi ja ajatukset taas arjessa.

Tai säkenöivästi uuden vuoden juhlallisuuksissa, joko teillä on suunnitelmia?

Italialaisen jälkeen

Italialaisen jälkeen

Italialainen, viikon vaihtolapsi on lähtenyt, kaivakaa eksoottiset mausteet, chili ja valkosipuli taas esiin! Yritimme niin kiihkeästi esittää suomalaista esitellä rakasta ruokakulttuuriamme, että karjalanpiirakkakiintiö on nyt vähäksi aikaa tupaten täynnä.

Ensimmäisenä iltana rehellisyyden nimissä (anteeksi Suomi) tein kyllä sitä lasten rakastamaa mausteista kanavuokaa salsoineen päivineen. Periaatteella jos meikäläiset tykkäävät, niin sitten varmaan vieraampikin teini. Ajattelin ettei heti alkuun pelästytetä nuorta matkalaista poron takapuolella ja kuumassa maidossa kelluvilla kalanpaloilla.

Paikallinen ruoka, ainakaan kouluruoka, ei ihan hirveän suurta innostusta herättänyt suloisessa vieraassamme tovereineen. Jouluruoka suorastaan kauhunsekaisia tunteita. Meidän tarjoiluistamme ensimmäisen illan vuoan lisäksi armon saivat savulohi ja lihapullat (kaupan, mutta ei sitä tarvitse hänelle kertoa). Aamulla oli ihan turha keekoilla lettipäissään ruisleipä kainalossa: paahtoleipä hillolla oli ainoa, joka tippui.

Oli hankalaa miettiä suomalaisia ruokia nimenomaan joulukuussa. Ei ole sieniaika, ei marja-aika. Ei hirveä eikä jäniksiä pakkasessa, kalaakin heikosti saatavilla. Kaikki ehdotukseni kuulostivat omassakin mielessäni vähän hajuttomilta ja mauttomilta. Suomalainen ruoka on UPEAA silloin kun raaka-ainepuoli on kondiksessa, mutta jos on ihan lähimarketin varassa, niin jäljelle jää melkeinpä vain makaroonilaatikko. Ja hei tarjota nyt makaroonia italialaiselle?

Osa nuorista (italialaisista ja kotimaisista) istui meillä iltojaan, pelailemassa ja huudattamassa musiikkia. Aivan ihanaa! Mieletön mekkala, tuli Kreikka mieleen. Jännää: luulen edelleen ensimmäiseksi tuommoisen nuorisolauman keskellä olevani yksi heistä. Hyvin äkkiä kuitenkin totuus valkenee, jopa minulle, ja huomaan olevani vain nolo mutsi, joka hiippailee villasukissa jengin selkien takana ja tyrkyttää piparkakkuja ja kuorii satsumat valmiiksi. Ainoa loiston hetkeni oli, kun tunnistin äänestä Gianna Nanninin vierailemassa yhdessä biisissä. Sain siitä ehkä pisteen.

Mitäs muuta tänne Suomen Etelään kuuluu?

Hoitokissa sipsuttelee sohvan käsinojalla. Sitä ottaa päähän, että olen poiminut syliini läppärin, enkä häntä. Se taputtaa valkoisella tassulla käsivarttani ja ottaa “olen pieni, yksinäinen, australialainen kissa”-ilmeensä, mutta minä sanon sille, että nyt on lukijoiden vuoro, heitäkin on välillä tekstillä paijattava, etteivät he hylkää.

Perhe pelaa ristiseiskaa keittiön pöydän ympärillä ja kinastelee. Yhdellä on poropuku, kahdella kajahtaneet jouluvillapuserot. Minäkin olin aluksi mukana pelissä, mutta ilmiömäisen voiton jälkeen sain syyn vetäytyä korttiringistä blogikiireisiin vedoten.

Aina tähän aikaan vuodesta poden blogikriisiä. Pohja uusiksi, nimi uusiksi, kaikki uusiksi. Opettelen kuvaamaan, muutun täsmälliseksi ja organisoituneeksi, ajastan huippukiinnostavia artikkeleita erilaisten teemojen mukaan jokaiselle päivälle… Olen kantaaottava ja ROHKEA!

Aina tähän aikaan vuodesta laiskottaa.

Jouluruoat on nyt tilattu. Olen ennenkin kehuskellut tällä, mutta hankolaiset ravintolat sis taikovat toinen toistansa upeampia herkkuja joulunalusaikaan, joita voi nakutella tilaukseen ja sitten vain noukkia aatonaattona kuin Punahilkka. Kauniisti esille laittaessa voi sitten taas leikkiä yhtä lempileikkiäni kylmäkköä. Sekosimme hiukan jouluruokamaistiaisissa. Alkuperäisen “ihan vähän vaan jotain kalaa”-suunnitelman romututtua olemme nyt varustaneet kivilinnamme lattiasta kattoon ihan kaikella, ja paljon.

Vaikka suurimman ruoan saa nostaa melkein sellaisenaan pöytään, onhan siinä hommaa jäljelläkin. Eipäs vähätellä. Esimerkiksi perunat, ihan itse pitää puikulat kuoria, keittää ja tillittää.

Joulujuomaksi haimme jo valmiiksi samppanjaa kylmään. Sillä mennään, se on meidän aikuisten ihana ja mieleinen joululahja toisillemme. Luin jostain, että Bollinger on enää ainoa perheyritys samppanjataloista, sen kunniaksi sitä, useampi pullo. Jouluaattona nimittäin ovemme ovat auki kaikelle kansalle heti kaupungintalon parvekkeelta julistetun joulurauhan jälkeen. (Toivotamme kaikille hankolaisille ja heidän vierailleen hyvää ja armorikasta joulua – siinä kohdassa aina itken hiukan.) Nostelemme sekalaisella seurakunnalla maljoja ja syömme jotain pientä. Toivottavasti joku laulutaitoinen osuu paikalle ja virittää yhteislaulun. Vaikka Poguesia.

Joulukorttikuva otettiin tänä vuonna ajoissa, eli tänään sunnuntaina. Me lähetämme kortit AINA vasta 23.12. ja hyvin ehtii. Se punainen kuori on luotu vain synnyttämään saatanallinen huonommuuden tunne kansalaisiin, onko joku muka joskus ehtinyt siihen? Ai niin, faija.

Melkein kaikki joulujuhlatkin on hankittu, ne odottavat enää paketointia. Sen saa hoitaa Herra Kamera, sillä jos minulla ja taikinoilla on omat, ylitsepääsemättömät ongelmamme, niin näkisittepä miten mulla menee teipin kanssa. Huh huh.

Petasin aamulla mustat pellavalakanat sänkyyn.
Melko synkkää sanoi kakara, ei mitkään varsinaiset joulufiilikset.
Kuule, AIVAN mun joulufiilikset, vastasin, ja nauroin omasta huumorintajustani lumoutuneena päälle.

Sillä vaikka kaikki on joulujärjestelyiden osalta niin hyvin, mieli iloinen ja odotan sydän rakkautta pullollaan joulua omieni kanssa, niin se pieni kikertävä jouluangsti istuu sitkeässä. Se on kuin mikä tahansa paha tapa, josta alan olla ihan valmis päästämään irti. Minullahan on ihana elämä, jokaisena vuoden päivänä.

Tokaisin miehelleni aamukahvin yli, Hesariin sotkeutuneena, että haluaisin elää villiä elämää. Sanoin sen jotenkin puoliajatuksissani ääneen, mistä lie tullut, mutta jäin miettimään asiaa pitkäksi aikaa.

Olisiko siitä motoksi ensi vuodelle?

Kaikille kaltaisilleni mustakaavuille hyvä vinkki: For Good Luck-merkin nimikkomekko (minä tosin käytän sitä tunikana, vaikka inhoankin sanaa tunika) on ihan täydellinen. Ja kyllä sen saa muissakin väreissä, jos joulun teemasävysi ei ole tänäkään vuonna musta, kuten eräillä.
TallennaTallenna

Syömingit

Syömingit

Mulla on jotenkin LIIKAA asiaa, vaikea kirjoittaa. Hirveän monta juttua on jäänyt välistä, ja nyt tuskailen, että mitä niistä enää, vanhoja kalan kääreitä, eilispäivän uutiset. Vaan eihän se blogissa ihan niin tarvitse mennä?

Olkoonkin, että palaisimme jossain vaiheessa pari askelta taaksepäin, niin nyt pysytellään tuoreessa tavarassa, viime viikonlopun tunnelmissa.

Ennen lauantain Kuplat-juhlia meillä oli omat ruokafestarit. Vaelsimme kuin mikäkin 12-päinen hattivattilauma torille pussailemaan Jacobia, valitsemaan illallistarpeita ja kiskomaan thai-kärryä tyhjäksi kevätkääryleistä lounaan nimissä. Hoipuimme ostostemme alla kotiin ja saimme kokonaisen päivän kulumaan kokkailuhommissa. Kas kun ensin piti kuoria ja pilkkoa omenoita ja sitten sieniä ja sipuleita. Osa kävi välillä viilentymässä meressä ja loput laukkasivat hiki hatussa hotellille kuuntelemaan bändiä sillä aikaa kun punajuuret kypsyivät.

Jotenkin ihmeen kaupalla me kaikki lopulta istuimme kuitenkin jatkopaloin pidennettyyn pöytään ja syödä mäiskimme menemään kaikkia kauden ihanimpia herkkuja. Lihakin oli läheltä, Täktomin highland-karjaa. Molemmat mummoni kääntyilevät nyt haudoissaan kun perunakattila ja kaikenmaailman pannut on nostettu silleensä keskelle pöytää. Mutta mummot hei, meillä oli aika paljon kaikkee siinä!

Kuvissa vilahtaa kotoa pari uutta asiaa. Eteisen iso peili tuli ensin vain kokeiluun, mutta tietysti se sitten versaillesmaisella vastaanlaittamattomuudellaan otti ja jäi ja hallitsee nyt koko alakertaa. Tuvan toisessa päässä on uusi hyllykkö, tai oikeastaan Mrs Jonesin Hangon kesäkaupan vanha hyllykkö. Hyllykön tieltä raahasimme sen suuren, mustan rautakaapin taas kerran olohuoneen puolelle, jotta pahvilaatikoissa majailevat kirjani vihdoin pääsivät asettumaan aloilleen. Tosin kirjoituspöytäni sitten taas siinä hötäkässä joutui väistymään ja olen nyt pöydätön.

Niin että juu, paljon tapahtuu. Koitan ottaa (otattaa) jotain seesteisiä kotikuvia jossain vaiheessa, ehkä sitten marraskuussa.

Jaa miksemme syöneet ulkona? No koska kuningattaren hylkäämät ampiaiset perkele! Sanon perkele, koska yksi lajitoverinsa ujuttautui kuuluisan paitamekkoni alle jo yli viikko sitten juuri kun olimme lähdössä häihin ja haukkasi reiden mehevimmästä kohdasta palasen. En olisi ikinä voinut uskoa kuinka paljon se sattuu! SANONPAHAN VAIN ETTÄ ON TÄSSÄ MUILLAKIN ONGELMIA ELÄMÄN TARKOITUKSEN KANSSA mutta en minä silti kulje pistelemässä kanssakulkijoita. Näin kymmenisen päivää tapahtuneen jälkeen olen edelleen aivan raajarikko enkä muun muassa mielellään pysty käyttämään pölyimuria. Odotan pakkasia kuin kuuta nousevaa. 
TallennaTallenna
TallennaTallenna

Petroolia

Petroolia

Pieni kurkkaus uusiin sohviin. Ei tullut smaragdinvihreää eikä purkkapinkkiä, vaan petroolia! Ja yhtäkkiä kaikki kahden sohvan, yhden nojatuolin ja yhden rahin ympärillä alkoi elää ja liikkua ja vaeltaa. Tällä hetkellä koko olohuone on aivan arvaamattomassa tilassa ja ne kirjat, ne ovat edelleen pahvilaatikoissa. Taulut nojailevat seiniin muina miehinä, kas kun eivät pistä tupakaksi.

Voitte vain arvata kuinka monta kauan odotettua kunniavierasta on päättänyt ilmestyä seisomaan leijonanharjoineen keskelle olohuoneentapaista muutosvoimaa juuri nyt, juuri tänä vaihtelevana kesänä. No, sanoinkin ystävättärelle, että meitä ei oikein voi sanoa tuntevansa, ellei ole nähnyt hassua taloamme vielä hassumpaa elämäämme.

On vain luotettava, että uoma tai väylä taas löytyy, kaikki loksahtaa paikoilleen. Tietysti värähdelläkseen sitten taas jonkin ajan kuluttua. On koteja, joiden kaunis sisustus on kuin noussut maasta paikoilleen juurineen, muuttumattomana, vakaana, rauhallisena. Kaikella on ikuiset paikkansa, lamputkin kasvavat suoraan seinistä oikeille kohdille.

Ja sitten on me. Voin vaikka vannoa, että pienet koristeukkelini, nukkaantuneet filttini, tuoksukynttilänrippeeni, munakuppini, muistikirjani ja nakkiastiani vaeltavat täällä itsekeen öisin silkasta vaeltelemisen ilosta.

Sohvat: Ikea
Namit tyynyt: Moko

Paitamekkobileiden reseptit, osa 3

Paitamekkobileiden reseptit, osa 3

Laukkaamme paitamekkobileiden kolmanteen osaan, ja jälkiruokaan. Melko turhauttavaa, ettei jälkiruoasta valmiina annoksena ole olemassa kuvan kuvaa, iskimme kuvaajan kannalta harmillisen hämärässä ja sateisessa illassa ahnaasti makean herkun kimppuun. Lapset keskittyivät kermavaahtoon, marjoihin ja kekseihin, tässä jälkiruoassa viini todellakin maistuu, eikä sitä haihduteta keittämällä kuten monissa jälkiruoissa.

Valoisammat kuvat ovat jo seuraavalta päivältä. Kuka sitä nyt hyviä bileitä yhteen päivään jättäisi! Ja ruokaakin riitti lounaaksi yllin kyllin, elelimme pari päivää kuin tarujen herkkuja tursuavassa runsauden sarvessa. 

(Muista ottaa aikaisempien osien lihojen keitinliemet talteen, niistä syntyy mahtavia risottoja tai niissä voi keitellä tortellineja, lihaliemi on äärimmäisen maukas! Ja alla Merja antaa vielä extravinkin zabaione-reseptistä ylijääville valkuaisille. Ja se ei ole marenki.)

Mennään pidemmittä puheitta Merjan jälkkäriohjeeseen:

* * * 

Lo Zabaione

Tässä annetun ohjeen määrästä syntyy noin kymmenkunta pientä, n. 1 dl annosta. Marsala-viini on voimakkaan makuista, joten marsalan määrää voi vähentää, jopa puoleen.

2 dl sokeria (sokerin määrää riippuu viinin makeudesta, mitä makeampi viini, sitä vähemmän sokeria.)
8-9 keltuaista
4 dl Marsalaa, tai hyvää muskatviiniä (esim. Moscato d’Asti)


  • Vatkaa sokeri ja keltuaiset niin, että sokeri sulaa hyvin. Laita sokeri-keltuaiskulho liedelle vesihauteeseen, lisää viini ja hämmentele, kunnes seos sakenee. (Ennen aina hulluna vispasin, kunnes tajusin, että lopputuloksen pitäisi olla ennemmin vanukas kuin vaahto!) Sakenemisessa kestää suunnilleen 6 minuuttia.
  • Zabaionen voi hyydyttää viileässä hyvissä ajoin ennen tarjoilua tai tarjoilla saman tien.
  • Zabaionen kanssa on tapana tarjota mansikoita tai muita ajankohtaan sopivia marjoja tai hedelmiä, sekä keksejä. Me kokosimme zabaione-annostemme päälle kermavaahtoa, metsämansikoita ja italialaisen sokerikeksin. Annoksista voi viritellä omia versioita, kerrostaa zabaionea kermavaahdon kanssa tai sekoittaa vaahdotetun valkuaisen tai kermavaahtoa kevennykseksi. Nesteenä voi käyttää viinin sijasta vaikkapa appelsiinimehua. Itse teen välillä zabaionen siideristä. 
  • Zabaionen teosta jää reilusti valkuaisia jääkaappiin, onneksi ne säilyvät hyvin ja niitä voi pakastaakin. Varaan usein jonkun valmiiksi ruodottoman kalafileen ja kermaa valmiiksi, ja teen niistä ja valkuaisista kalamurekkeen seuraavaksi päiväksi.
Lue lisää: Paitamekkobileiden reseptit, osat 1 & 2. Nyt puuttuu enää se paitamekko!