Valitse sivu
Dune du Pilat ja Hotel La Coorniche

Dune du Pilat ja Hotel La Coorniche

Aivan meidän pienen Biscarrossemme vieressä sijaitsi hämmästyttävä nähtävyys, Dune du Pilat eli Euroopan korkeimmat dyynit. Parkkonen tietysti villiintyi moisesta ja tamppasi kameroineen hiekkaa niin auringonnousun kuin -laskunkin aikaan useampana päivänä. Minä en kerta kaikkiaan viitsinyt, minulle riitti, että sain katsoa vaikuttavaa, jotenkin utopistista hiekkakasaa Hôtel La Co(o)rnichen terassilta, jääkylmä, sitruunaviipaleella koristeltu Perrier edessäni hikoillen.

(Hotellin nimi todellakin kirjoitetaan noin, pahoittelen kikkailua.)

Vanhan baskityylisen metsästysmajan ympärille on kehittynyt vuonna 2010 uusien omistajien ja Philippe Starckin suunnittelema hotelli ja ravintola, jonne tullaan varta vasten kauempaakin: kutsutaanhan tätä maailman kauneimmaksi paikaksi. Se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni terassilla varjon alle istahtaessamme, voiko jotain näin kaunista ollakaan. Vanhat männyt ovat sulkeneet hotellialueen syleilyynsä, toinen kylki nojaa vaikuttaviin dyyneihin ja edessä avautuu Arcachoninlahti, jonka kimaltelevaa pintaa halkoo vain muutama purjevene siellä täällä. On aivan hiljaista. Voisi kuvitella jonkun 1930-luvun aristokraatin astelevan puurimoitettua polkua korkein polvin, pyyhe olallaan, kohti uutta, silloin trendikästä harrastusta, meriuintia…

Nyt TIETYSTI haluaisin yöpyäkin hotellissa, pelkkä iltapäiväjuoman mittainen viivähtämisemme ei riittänyt mihinkään. Lähtiessämme pitkitimme vielä vierailua haahuilemalla ravintolasalissa, hotellin pienessä designputiikissa ja ravintolan omalla kasvimaalla. Mehiläiset keinuivat laventelin latvoissa, aurinko houkutteli kaikesta kukkivasta ihania tuoksuja. Jo viime vuosisadan alussa uskottiin kaikella tällä olevan parantavia vaikutuksia: valolla, meren sinkoamilla ioneilla, havupuiden eteerisillä öljyillä. Meillä ei ole mitään syytä epäillä asiaa, olomme on erinomainen kun vihdoin putkahdamme hotellin porteista takaisin parkkipaikalle, pieneen puiden alle piilottamaamme autonkotteroon ja oikeaan elämään.

“The most impressive place, the most beautiful, the most poetic, the most surreal, the strongest forces of nature; it is one of the most beautiful places in the world.” – Philippe Starck

Kurkkaa myös La Co(o)rnichen sisarhotelliin, Ha(a)itzaan!

Menolippu

Menolippu


En ole vielä onnistunut 
deletoimaan itseäni koko maailmasta, täällä ollaan. Blogiuudistus etenee, eikä edes hitaasti ja varmasti, vaan aika nopeasti ja kiihkeästi. Tuntuu niin oikealta. Silti kaikki kestää (tietysti) kauemmin kuin olin ajatellut, valmistuminen tammikuun aikana on alkuperäisistä uhoiluista huolimatta jo haudattu haave. Jaksatteko odottaa? Minä melkein en.

Viikonloppu oli mahtava. Painelin jo perjantaina Helsinkiin, heitin laukkuni hotellille ja syöksyin tapaamaan ystäviä. Drinkkejä, ruokaa ja vimmattua käsillä huitomista, loppuilta osaavan dj:n varmoissa käsissä. Niin hauskaa! Bas Basin viinibaari on muuten vielä ravintolaakin mainiompi, varsinkin jos parkkeeraa baaritiskille.

Seuraavana aamuna lojuin voipuneena ja kylpytakkiin kääriytyneenä hotellin puhtaanvalkoisissa lakanoissa aamiaistarjottimeni vieressä ja etsin laiskasti puhelimestani edellisillan biisejä, kun ensin respasta soitettiin, että sun mutsis on täällä ja vähän ajan kuluttua tuli faija. Makasimme kuin nakkimakkarat rivissä ja kiistelimme politiikasta ja lounaspaikasta. Mutsi pölli huoneesta suihkulakin ja faija heitteli mutsia kirsikkatomaateilla. Olin tulla hulluksi.

Olin joka tapauksessa jotenkin järkyttävän onnellinen kun lopulta istuin Hangon junassa, sekopäisen suloinen ja villisti tuoksuva kukkakimppu kaikkien muiden kamojen lisäksi varovasti kainalossa. Joistakin ystävistä vain saa niin paljon virtaa, että sitä kipinöi monta päivää. Ruokimme toistemme vimmaa, syötämme toisillemme serpenttiiniä.

Siitäkö se sitten johtui, että olin vielä tänä sumuisena sunnuntainakin riehakkaalla tuulella. Tein sen mistä olin vasta salaa haaveillut: keräsin lentoyhtiön ostoskoriin pelkkiä menolippuja kesäkuiseen Kreikkaan. Ajatus siitä, ettei paluupäivää tarvitse päättää, että matka voi jatkua ties minne ja ties millä kokoonpanolla, ja että kaikki on mahdollista tuntui kutkuttavalta.

Hassua. Olen aina ajatellut, että jos vain kaikki langat ovat tiukasti käsissäni voin hengittää helpoiten. Mutta ei se aina niin mene. Jos jättää tilaa seikkailulle, onkin yhtäkkiä ihan hirveästi happea.

Joskus se, että kaikki on vähän auki, onkin kaikkein rauhoittavinta.

Hotellisuositus Tampereelle

Hotellisuositus Tampereelle

Yövyimme Tampereella Grand Hotel Tammerissa. Yllättävä elämys! Vuonna 1929 valmistunut hotelli on kaunis, värikäs, klassisen ylellinen. Yksityiskohdat hellivät silmää, sivelimme sinisiä ovia, hiivimme käytävillä, kurkistelimme lasien läpi.

Meidän vanhempien huone oli hurmaava. Ikkunat avautuivat kahteen suuntaan, koskellekin. Olimme ylhäällä kuudennessa kerroksessa, aurinko paistoi huoneeseen ja satakertaisti sävyt. Seinien vaaleansinisen, kultaisen raidan, vadelmanpunaiset nojatuolit. Kylpyhuone oli pikkuriikkinen, mustavalkoinen, kaunis kuin koru. Lojuimme sängyllä lehtipinoinemme ja nautimme. Hotellin väritkö minut sitten villitsivät, kun palasin ostoskierrokselta villiä lehvää puskevan hameen ja kirsikanpunaisen huuliöljyn kera?

Aamiainen nautittiin suuressa salissa. Pehmeää, taiten tehtyä munakokkelia, pyöreitä pannukakkuja, aprikoosihilloa. Vaahtoavaa, lämmintä maitoa kaadettiin kahviin kolhiintuneesta hopeaisesta kannusta, jonka kyljessä komeilivat kirjaimet GHT.

Palvelu oli superystävällistä, kaikki järjestyi ja sujui. Vielä viime hetkillä saimme vieraita hotellille ja puolessa tunnissa oli aulaan järjestetty toiveidemme mukainen vastaanotto virvokkeineen, hedelmineen, jääpaloineen.

Suosittelemme!