Valitse sivu
And my dear, we’re still goodbying

And my dear, we’re still goodbying

Aina sama juttu. Tässä kohtaa iskee haikeus. Hulluko mä olen kun jätän kotini ja lähden seikkailemaan maailman toiselle puolen? Minähän rakastan omaa kylääni, omaa mertani, omaa sänkyäni ja omaa kolhiintunutta keittiönpöytääni!

Samaan aikaan varpaat villasukissa kipristelevät jännityksestä, tekisi mieli jo karauttaa matkaan.

Juuri nyt matkalaukut lojuvat vielä suut ammollaan pitkin huushollia, niihin lentää aina välillä kaaressa muutama riepu, kenkä, kirja. Kolme viikkoa on pitkä aika, mutta laukut ovat onnettoman pieniä. Emme voi vaihtaa maisemaa isojen pakaasien kanssa, on oltava tiivistä ja tehokasta. Olen saavuttanut pisteen, jossa ikävöin jo jopa omia vaatteitani, niitä, jotka eivät mahdu mukaan. Perillä on kevät, joka siellä tarkoittaa lämpöisiä päiviä, mutta kylmiä, jopa pakkasen puolelle liukuvia iltoja ja öitä. Pakkaa siinä sitten järkevästi. Pakkaamista mutkistaa myös se, että pitäisi sekä edustaa että reppureissata. Pelaan eräänlaista vaatepalapeliä, en vain omalta, vaan myös nuorison osalta. Parkkonen on toki jo ehtinyt hävittää uuden, timmin, ranskalaisen pukunsa housut jonnekin. Hän on omillaan.

Vaikka olen ollut hyvissä ajoin vauhdissa matkavalmisteluineni, kaikki jää kuitenkin viime tippaan. Tammisaaren poliisilaitos unohtaa laittaa pojan passitilauksen eteenpäin. Onneksi soitin. Saamme, toivottavasti, hänen passinsa lentokentältä huomenna juuri ennen lähtöä ja jos emme, niin lainaamme hurmaavaa, murrosikäistä, turhautunutta, räppiä kuuntelevaa lasta jollekin jouluksi? Minun luottokorttini puolestaan suljetaan yllättäen, se on joutunut hyökkäyksen kohteeksi, ja uusi kortti eksyy pikatoimituksesta huolimatta matkalla Hankoon. Lopulta uusi kortti saapuu tänään, päivää ennen, eli sittenkin ajoissa. Koitan muista hengittää palleaan asti ja ajattelen tequilaa.

Läppärin aion jättää kotiin. Sama se, tämä vuosi on ollut kirjoittamisen suhteen muutenkin varsin onneton. Onneksi teillä on niin säkenöivät elämät, että ette te minun surinoitani kaipaa. Juhlitte joulua sitten Belgian Lempin opeilla tai omalla kaavalla, arvaan, että teillä on ihanaa ja tähtisadetikkuja kuluu. Minä palaan sitten loppiaisen tienoilla linjoille toivottavasti uudesti syntyneenä, uudella vuodella rokotettuna. Sillä 2017 oli kerta kaikkiaan vaikea, sen suhteen ei mitään kaihoa, adieu vaan ja antaa heittää.

Aion kuitenkin sekoilla jonkun verran f:ssa ja sitäkin enemmän instassa, joten jos janoat Meksikon kuvia ja tunnelmia, hyppää viimeistään nyt kyytiin. Voisin vaikka vilauttaa jo reissun päältä kuuluisaa lentokonespa-repertuaariani, haha!

Saanen siis toivottaa tässä kohtaa teille mitä herttaisinta joulunaikaa ja kaikkea kaunista ja hyvää uudelle vuodelle. Kiitos kun olette aina mukanani, aina tukenani, ikuisesti viisaita ja iäti niin cool.

Rakkaudella,
Annanne

TallennaTallenna

Tullarilla tuulee

Tullarilla tuulee

 Hangossa tuulee aina. (Paitsi tänä iltana, mutta muuten.)  Olen aina inhonnut tuulta, eikä se vieläkään ole lempielementtini, mutta täällä asuessani olen oppinut suhtautumaan tuuleen toisin kuin ennen; tuuli on ohjelmanumero, nähtävyys.

Kun tuulee, laitetaan tarpeeksi päälle ja ajetaan rannoille katsomaan näytöstä. Tehdään ehkä jopa eväät mukaan. Se mitä tapahtuu, ja missä, on tuulensuunnasta kiinni. Pitää tuntea rannat, ilmansuunnat ja boforit. Tai sitten vain ajella ja osua lopulta oikeaan paikkaan. (Seurata vaikka naapurin autoa, vaivihkaa.)

Maanantai-iltana kaikki kokoontuivat Tulliniemen rannalle. Oli hassua ajaa läpi tyhjän kaupungin, kääntyä aution Esplanadin päästä ja taittaa vielä mutka rannan parkkikselle. Näky oli kuin olisi landannut joillekin festareille!

Sillä erotuksella, että siellä fanitettiin tuulta, ei tähtiä.

Värikkäät leijat täplittivät vesirajaa, aaltoihin puskettiin kaikenlaisilla erilaisilla laudoilla. Märkäpukuiset hahmot loikkivat virtaviivaisina uimakoppien välistä rantaan.

Puuskat nostivat pieniä hiekkamyrkskyjä dyyneiltä ja ripottelivat hiekanjyviä kaiken ylle, meriheinät värisivät, ja minä kastelin tossuni, kun en malttanut pysyä poissa korkeina vellovien vihreiden aaltojen tuntumasta. Kohina oli niin kova, että oli turha yrittää puhua ja hiekankin takia oli paras pitää suu kerrankin supussa. Ja koska tuuli nappasi lopulta luurinkin kädestä ja heitti sen rantavallille, oli hyvää aikaa vain katsoa horisonttiin ja haistella ilmaa. Tunnustella tuulta.

Tänään, torstaina, tuuli oli tuullut kyllikseen, eikä iltakävelyllä juuri lehtikään liikahtanut. Valtavat hortensiat riiputtivat puutarhoissa raskaita päitään. Meri notkui Leijonarannassa kuin vanha kissa, staattisena ja painavana, hädin tuskin rantaa hipaisten. Oli ihan hiljaista, melkein pysähtynyttä, tuoksui männyltä.

Huomasin vallan kaipaavani pientä puhuria. Olen kai hankolaistunut, vaikken vieläkään osaa nimetä tuulia.

Mutta sen sentään tiedän, millä nimellä valkoisia vaahtopäitä kutsutaan, muistatko!

Maailmallakin tuulee, mutta niitä myräköitä ei kannata ajella katselemaan, eivätkä ne ole leikin asia ollenkaan. Ilmasto muuttuu. Mitä me sanomme lapsillemme ja lastemme lapsille aikoinaan, kun he kysyvät emmekö me todella huomanneet? Ja kun kerran huomasimme, miksemme tehneet mitään?

Follow my blog with Bloglovin

Hangon syksy – ihmisen parasta aikaa

Hangon syksy – ihmisen parasta aikaa

Sain lukijalta noottia, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan Hangosta, joka onkin ihan totta! Välillä tuntuu, että toistaa itseään kun kirjoittaa näistä pikkuisista ympyröistään. Toisaalta Hanko-jutut ovat palautteen perusteella yksiä kaikkein toivotuimpia. Koetan ryhdistäytyä.

Sain samaan syssyyn lukijalta myös kysymysnivaskan koskien syksyistä päiväretkeä Hankoon, ja ajattelin vastata huutoon ihan näin kaikkien kuullen. Ehkä siellä on joku muukin, joka haluaa hypätä tänne niemennokkaan vuoden parhaaseen aikaan tunnelmoimaan.

Sillä parasta aikaa tämä ehdottomasti on. (Tai siis apua, kevätkin on aivan ihana, se ujo valo, kiihkeä vihreys, ilmassa leijuva odotus… mutta silti.) Muutamat illat taas hattaranvärisiä rantoja kolunneena huomaan vähän väliä huokaisevani, ettei missään, missään ole kyllä NÄIN kaunista!

Hiljainenhan Hanko jo on, sitä ei käy kieltäminen. Vaan siinäpä se syksyn lumous piileekin. Täytyy olla oma, vahva viihtymisenkyky, kun ulkopuolista sirkusta ei ole tuuppimassa riennosta toiseen. On vain ääretön meri ja sen rannalla pieni, omalaatuinen kaupunki, joka aukeaa satunnaiselle kulkijalle hitaasti kuin ovi Narniaan, palkitakseen sitten ihmisen usein lopuniäksi.

Ravintoloita on nyt syksyllä auki muutama. Lukija kyseli vinkkejä hyviin barbeque- tai burgeripaikkoihin, sellaisia ei suoranaisesti ole. Mutta kannattaa tiedustella Origosta, Makasiinista tai På Krokenista mitä heidän listoiltaan vierailuajankohdan aikaan löytyy. Silloin tällöin nimittäin burgereitakin! Kaikki ravintolat löydät listattuna täältä (ja kahvilat ja muut ruokapaikat täältä.)

Minusta ihan parasta sielun ja vähän ruumiinkin hoitoa on kiiretön kävelehtiminen rannoilla. Niitähän täällä piisaa. Omat lempparini ovat Bellevuen rantatie (varmasti maailman kaunein rantatie huviloineen!), Gunnarsinranta punaisine venevajoineen pieneen tunnelmointiin, ja yhdistettynä pitkään, tuuliseen Tulliniemen rantaan jos haluaa todenteolla askeltaa. Toisella puolella Varisniemen kalliot ja salainen poukama, vähän kauempana, ajomatkan päässä, Vedagrundetin ranta ja Högholmenin luontopolku.

Ja vaellusreitistä Suomen eteläisimpään kärkeen, eli Uddskatanin luontopolusta, lukija tiedustelikin, että onko se vaikeakulkuinen. On se osittain, varsinkin loppupätkä kallioilla. Ei heikkojalkaisille eikä lastenrattaille. Ja pituutta kertyy yhteensä seitsemisen kilometriä, joten aikaa ja sen verran kuntoa täytyy löytyä. Mutta makee se on, ihan huippu!

Jos haluaa itseään hemmotella, niin nykyäänhän täällä on pieni kylpyläkin, Regatta Spa. Iltaelämää etsivälle vinkkaan Grönanin livemusiikki-illat.

Hei sanotaan se nyt jo ääneenkiin, että ei se päiväretki riitä MIHINKÄÄN, yöksi on jäätävä, mielellään pariksi. Sesongin ulkopuolellakin palvelevat hotellit löydät täältä ja vuokrattavia asuntoja Lomahangon sivuilta ja Airbnb:stä.

Olisin niin halunnut saada tähän Parkkosen kamerasta kuvia eiliseltä, kun tuuli piiskasi Tullaria ja koko ranta oli täynnä lautaa ja leijaa. Puhureissa lentävä hiekka sai ilman kimaltelemaan ja aalloilla oli ihan kansainväliset mitat täyttävät vaahtopäät. Palataan niihin tunnelmiin vielä.

Viime syksynä tein näihin aikoihin lähtöä yksin Kreikkaan, kuukaudeksi. Silloin tajusin, että se täydellinen pakopaikka pienelle kirjoituslomalle tai muulle irtiotolle – kaikille muille kuin sille, joka jo täällä asuu – olisi juurikin meidän oma Hanko.

Tervetuloa siis, ihminen. Tule, ole ja älä pyristele vastaan. Anna Hangon tehdä taikojaan.

EDIT: Burgeripaikkoja tiedusteelle lukijalle tiedoksi, että kyllähän Itäsataman Bravas on burgereistaan tunnettu, se jäi mainitsematta! Handelissa Bulevardilla on myös mainiot bursat, mutta sen syysaukioloajoista en ole ihan varma.

Hangon syksyn tapahtumia:

Kynttiläillalliset Neljän Tuulen Tuvalla 15.-16.9.
Itämerimaraton 7.10.
Octoberfest  7.10. ja Beaujolais Nouveau-ilta 16.11. ravintola Makasiinissa

Hangon Elokuvajuhlat 19.-23.10.

Lisäksi:
Näyttelyitä museossa, rintamamuseossa ja kaupungintalon galleriassa.
Suomen eteläisin elokuvateatteri, ihastuttava Kino Olympia.
Lauantain toripäivä.
Vuorikadun putiikit.
Hangon kirjasto.

Lisätietoja tapahtumista ja nähtävyyksistä Hangon matkailun sivuilta

Aikaisempia juttuja Hangon off seasonista menovinkkeineen löydät mm. täältä, täältä ja täältä. 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallennaTallennaTallenna

TallennaTallenna

Mikä ihana ilta!

Mikä ihana ilta!

Hei pitkästä aikaa.

Kirjoitushalut ovat olleet vähissä, laskeutuminen Kreikasta ei totta vieköön ole sujunut kivuttomasti. Itsekseenoloon tottui. Siihen, ettei koko ajan tarvinnut olla huolehtimassa muiden tarpeista, elää muiden aikataulussa. Marraskuun umpipimeys, kylmyys ja hiljaisuus eivät varsinaisesti ole helpottaneet asettumista. Illat tuntuvat sietämättömän pitkiltä, aamut eivät taivu valon puolelle millään. Kaipaan hulinaa, katuja täynnä kahviloita, vilkasta ulkoilmaelämää yötä myöten, musiikkia, tuoksuvia iltoja, lämpöä.

Viimeisen kymmenen vuodena aikana olen hiljakseen purkanut monta väitettä, joita olen hokenut, koska niin on kuulunut sanoa, koska tietyt mielipiteet vain ovat jotenkin yleisesti ottaen oikeampia kuin toiset.

Joulujutun jo tiedättekin. Hoin vuosia muiden mukana että joulu on ihanaa aikaa vain tajutakseni, etten itse asiassa välitä joulusta juuri ollenkaan. (Tosin jos näkisitte kotimme eilisten joulukadun avajaisten ja niiden seurauksena siinneen koristeluvimman jäljiltä, ette uskoisi sanaakaan tuosta edellisestä lauseesta :))

Olen myös sanonut, että rakastan käpertyä kotiin ja myysailla villasukissa. Että borta bra men hemma bäst. Paluuni jälkeen olen tullut tulokseen, että haluaisin tässä elämässä sittenkin vain matkustaa, seikkailla ja istua kuppiloissa katsomassa ihmisiä.

Onneksi marraskuu on tarjonut ainakin jälkimmäiseen mahdollisuuksia.

Torstaina koitti vihdoin vuosi sitten ääneen lausutun ajatuksenpoikasen lopputulos: Beaujolais Nouveau-bileet. Olin valinnut juhlakansalle kolmeksi päiväksi meidän Kino Olympiaan leffan, ranskalaisen Tämän jälkeen. Pidin kovasti, vaatii suurta rohkeutta tehdä noin vähäeleistä tänä actionin aikakautena. Elokuvateatterista painelimme viimaisen kaupungin läpi kaulahuivien suojissa sysimustaan satamaan ja Ravintola Makasiinin takaovista sisään.

Mikä tunnelma! Mikä tuoksu!

Isäntämme oli taitavine keittiötiimeineen tahkonnut meille erinomaisen viiden ruokalajin menun, jonka kanssa maistelimme kahta eri pullollista nuorta Gamaytä. Parjattuun uuden sadon viiniin ei kannata suhtautua kuten punaviiniin, tai punaviineihin sitä vertailla, vaan ottaa viini vastaan ihan omanlaisenaan avoimin mielin. Juoda isoin kulauksin vaikka maitolasista, hyvän ruoan kaverina, antaa makuelämykseen puoltavasti vaikuttaa riemuntunteen siitä, että sato on nyt korjattu ja kellareissa kypsyy taas mainioita juomia monille vuosille. Beaujolais Nouveaussa on hilpeyttä, elämäniloa ja …banaania.

Suuri kiitos iltaan osallistuneille minunkin puolestani. Mikään ei olisi tehnyt minua juuri nyt iloisemmaksi kuin vilkas puheensorina, naurunremahdukset, pitkät, polveilevat keskustelut ja hauskasta illasta nauttivien ihmisten – tuttujen ja tuntemattomien – kasvot. Tavallisena torstaina! Juhlat jatkuivat perjantaina, silloinkin loppuunmyydylle salille. Osallistuneiden kiihkeät toiveet ensi vuoden kekkereistä on kuultu ja korvan taakse laitettu. Palaamme asiaan.

Hehkuu

Hehkuu

“Yhdessä kuljetaan, punaiseen auringonlaskuun, ja jengi kyselee perään…”

Varisniemi, tavallinen hankolainen maanantai. Tai tavallinen ja tavallinen, syyskuu pesee mennen tullen kesällä lattiaa, aurinkoisia päiviä on jonoksi asti. Lämpötilat heiluvat ennätyslukemissa. Yritämme elää ulkona niin paljon kuin mahdollista.

Nytkin keksimme ottaa työt mukaan sinne, mihin veri veti muutenkin: täydellisen auringonlaskun ääreelle Varisniemeen.

Varisniemen rantaan ei ihan niin vain puikata. Pitää ajaa tai pyöräillä ensin pieneen venesatamaan, aallonmurtajan kylkeen. Sieltä, melkein piilosta lähtee polku yli kallioiden. Vain parkkipaikan sotamuistomerkeistä kertova opastustaulu antaa osviittaa, että polku todella vie jonnekin. Metsän läpi hetken kahlattuaan kulkija pääsee hiukan hengästyneenä kallion laelle. Ja sieltä, korkeimmalta kohdalta avautuu niin häikäisevä näkymä, että siihen moni jääkin eikä enempää osaa kaivatakaan.

Vaan kun jatkaa vielä kallion toista kylkeä alaspäin, on paratiisissa. Pieni poukama muodostuu pyöreiden kivien rannasta ja kallioista niiden kahta puolta.

Koska meillä on tapana aina vähän LIIOITELLA, niin raahasimme kuvattavien tuotteiden ja kuvauskaluston lisäksi läpi metsän, yli kallioiden, alas salaiselle rannalle myös nuotiopuut ja eväsrepun. Kun mikään ei riitä. Mutta kaikki kamelointi oli taas kerran vaivan arvoista. Poika viritteli nuotiota ja me teimme hommiamme. Oli lämmintä ja hiljaista. Vain aaltojen ääni ja pian tulen rätinä seuranamme. Kun aurinko tasapainoili enää juuri ja juuri horisontin yllä, pakkasimme kamat, heitimme vapaalle ja tuikkasimme makkaratikut tulille.

Ja siinä me istuimme, nuotion lämmössä, auringon värjätessä koko maailman purppuraiseksi. Ihan tavallisena maanantai-iltana.

“Molemmat tunnetaan, et jotain rinnassa hehkuu, eikä oo pimeää enää.”


Lue lisää: Varisniemestä on puhuttu lemmekkäästi ennenkin, mm. täällä.


Otsikosta ja sitaateista kiitos JVG, Hehkuu.


EDIT: Saimme tämän blogijutun jälkeen asiallisen kurinpalautuksen: avotulen tekoon rannalla on oltava aina lupa. Meillä ei ollut. Avotulenteko ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Pahoittelemme ja toivomme, ettei kukaan muu ole yhtä ajattelematon.