All posts tagged: Hanko

And my dear, we’re still goodbying

Published by Anna

Aina sama juttu. Tässä kohtaa iskee haikeus. Hulluko mä olen kun jätän kotini ja lähden seikkailemaan maailman toiselle puolen? Minähän rakastan omaa kylääni, omaa mertani, omaa sänkyäni ja omaa kolhiintunutta keittiönpöytääni! Samaan aikaan varpaat villasukissa kipristelevät jännityksestä, tekisi mieli jo karauttaa matkaan. Juuri nyt matkalaukut lojuvat vielä suut ammollaan pitkin huushollia, niihin lentää aina välillä kaaressa muutama riepu, kenkä, kirja. Kolme viikkoa on pitkä aika, mutta laukut ovat onnettoman pieniä. Emme voi vaihtaa maisemaa isojen pakaasien kanssa, on oltava tiivistä ja tehokasta. Olen saavuttanut pisteen, jossa ikävöin jo jopa omia vaatteitani, niitä, jotka eivät mahdu mukaan. Perillä on kevät, joka siellä tarkoittaa lämpöisiä päiviä, mutta kylmiä, jopa pakkasen puolelle liukuvia iltoja ja öitä. Pakkaa siinä sitten järkevästi. Pakkaamista mutkistaa myös se, että pitäisi sekä edustaa että reppureissata. Pelaan eräänlaista vaatepalapeliä, en vain omalta, vaan myös nuorison osalta. Parkkonen on toki jo ehtinyt hävittää uuden, timmin, ranskalaisen pukunsa housut jonnekin. Hän on omillaan. Vaikka olen ollut hyvissä ajoin vauhdissa matkavalmisteluineni, kaikki jää kuitenkin viime tippaan. Tammisaaren poliisilaitos unohtaa laittaa pojan passitilauksen eteenpäin. Onneksi soitin. Saamme, toivottavasti, …

Tullarilla tuulee

Published by Anna

 Hangossa tuulee aina. (Paitsi tänä iltana, mutta muuten.)  Olen aina inhonnut tuulta, eikä se vieläkään ole lempielementtini, mutta täällä asuessani olen oppinut suhtautumaan tuuleen toisin kuin ennen; tuuli on ohjelmanumero, nähtävyys. Kun tuulee, laitetaan tarpeeksi päälle ja ajetaan rannoille katsomaan näytöstä. Tehdään ehkä jopa eväät mukaan. Se mitä tapahtuu, ja missä, on tuulensuunnasta kiinni. Pitää tuntea rannat, ilmansuunnat ja boforit. Tai sitten vain ajella ja osua lopulta oikeaan paikkaan. (Seurata vaikka naapurin autoa, vaivihkaa.) Maanantai-iltana kaikki kokoontuivat Tulliniemen rannalle. Oli hassua ajaa läpi tyhjän kaupungin, kääntyä aution Esplanadin päästä ja taittaa vielä mutka rannan parkkikselle. Näky oli kuin olisi landannut joillekin festareille! Sillä erotuksella, että siellä fanitettiin tuulta, ei tähtiä. Värikkäät leijat täplittivät vesirajaa, aaltoihin puskettiin kaikenlaisilla erilaisilla laudoilla. Märkäpukuiset hahmot loikkivat virtaviivaisina uimakoppien välistä rantaan. Puuskat nostivat pieniä hiekkamyrkskyjä dyyneiltä ja ripottelivat hiekanjyviä kaiken ylle, meriheinät värisivät, ja minä kastelin tossuni, kun en malttanut pysyä poissa korkeina vellovien vihreiden aaltojen tuntumasta. Kohina oli niin kova, että oli turha yrittää puhua ja hiekankin takia oli paras pitää suu kerrankin supussa. Ja koska tuuli nappasi lopulta …

Hangon syksy – ihmisen parasta aikaa

Published by Anna

Sain lukijalta noottia, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan Hangosta, joka onkin ihan totta! Välillä tuntuu, että toistaa itseään kun kirjoittaa näistä pikkuisista ympyröistään. Toisaalta Hanko-jutut ovat palautteen perusteella yksiä kaikkein toivotuimpia. Koetan ryhdistäytyä. Sain samaan syssyyn lukijalta myös kysymysnivaskan koskien syksyistä päiväretkeä Hankoon, ja ajattelin vastata huutoon ihan näin kaikkien kuullen. Ehkä siellä on joku muukin, joka haluaa hypätä tänne niemennokkaan vuoden parhaaseen aikaan tunnelmoimaan. Sillä parasta aikaa tämä ehdottomasti on. (Tai siis apua, kevätkin on aivan ihana, se ujo valo, kiihkeä vihreys, ilmassa leijuva odotus… mutta silti.) Muutamat illat taas hattaranvärisiä rantoja kolunneena huomaan vähän väliä huokaisevani, ettei missään, missään ole kyllä NÄIN kaunista! Hiljainenhan Hanko jo on, sitä ei käy kieltäminen. Vaan siinäpä se syksyn lumous piileekin. Täytyy olla oma, vahva viihtymisenkyky, kun ulkopuolista sirkusta ei ole tuuppimassa riennosta toiseen. On vain ääretön meri ja sen rannalla pieni, omalaatuinen kaupunki, joka aukeaa satunnaiselle kulkijalle hitaasti kuin ovi Narniaan, palkitakseen sitten ihmisen usein lopuniäksi. Ravintoloita on nyt syksyllä auki muutama. Lukija kyseli vinkkejä hyviin barbeque- tai burgeripaikkoihin, sellaisia ei suoranaisesti ole. Mutta kannattaa tiedustella …

Mikä ihana ilta!

Published by Anna

Hei pitkästä aikaa. Kirjoitushalut ovat olleet vähissä, laskeutuminen Kreikasta ei totta vieköön ole sujunut kivuttomasti. Itsekseenoloon tottui. Siihen, ettei koko ajan tarvinnut olla huolehtimassa muiden tarpeista, elää muiden aikataulussa. Marraskuun umpipimeys, kylmyys ja hiljaisuus eivät varsinaisesti ole helpottaneet asettumista. Illat tuntuvat sietämättömän pitkiltä, aamut eivät taivu valon puolelle millään. Kaipaan hulinaa, katuja täynnä kahviloita, vilkasta ulkoilmaelämää yötä myöten, musiikkia, tuoksuvia iltoja, lämpöä. Viimeisen kymmenen vuodena aikana olen hiljakseen purkanut monta väitettä, joita olen hokenut, koska niin on kuulunut sanoa, koska tietyt mielipiteet vain ovat jotenkin yleisesti ottaen oikeampia kuin toiset. Joulujutun jo tiedättekin. Hoin vuosia muiden mukana että joulu on ihanaa aikaa vain tajutakseni, etten itse asiassa välitä joulusta juuri ollenkaan. (Tosin jos näkisitte kotimme eilisten joulukadun avajaisten ja niiden seurauksena siinneen koristeluvimman jäljiltä, ette uskoisi sanaakaan tuosta edellisestä lauseesta :)) Olen myös sanonut, että rakastan käpertyä kotiin ja myysailla villasukissa. Että borta bra men hemma bäst. Paluuni jälkeen olen tullut tulokseen, että haluaisin tässä elämässä sittenkin vain matkustaa, seikkailla ja istua kuppiloissa katsomassa ihmisiä. Onneksi marraskuu on tarjonut ainakin jälkimmäiseen mahdollisuuksia. Torstaina koitti vihdoin vuosi …

Hehkuu

Published by Anna

“Yhdessä kuljetaan, punaiseen auringonlaskuun, ja jengi kyselee perään…” Varisniemi, tavallinen hankolainen maanantai. Tai tavallinen ja tavallinen, syyskuu pesee mennen tullen kesällä lattiaa, aurinkoisia päiviä on jonoksi asti. Lämpötilat heiluvat ennätyslukemissa. Yritämme elää ulkona niin paljon kuin mahdollista. Nytkin keksimme ottaa työt mukaan sinne, mihin veri veti muutenkin: täydellisen auringonlaskun ääreelle Varisniemeen. Varisniemen rantaan ei ihan niin vain puikata. Pitää ajaa tai pyöräillä ensin pieneen venesatamaan, aallonmurtajan kylkeen. Sieltä, melkein piilosta lähtee polku yli kallioiden. Vain parkkipaikan sotamuistomerkeistä kertova opastustaulu antaa osviittaa, että polku todella vie jonnekin. Metsän läpi hetken kahlattuaan kulkija pääsee hiukan hengästyneenä kallion laelle. Ja sieltä, korkeimmalta kohdalta avautuu niin häikäisevä näkymä, että siihen moni jääkin eikä enempää osaa kaivatakaan. Vaan kun jatkaa vielä kallion toista kylkeä alaspäin, on paratiisissa. Pieni poukama muodostuu pyöreiden kivien rannasta ja kallioista niiden kahta puolta. Koska meillä on tapana aina vähän LIIOITELLA, niin raahasimme kuvattavien tuotteiden ja kuvauskaluston lisäksi läpi metsän, yli kallioiden, alas salaiselle rannalle myös nuotiopuut ja eväsrepun. Kun mikään ei riitä. Mutta kaikki kamelointi oli taas kerran vaivan arvoista. Poika viritteli nuotiota ja me …

Tuulta tukassa

Published by Anna

Nämä kuvat eivät ole eilisillallalta, vaan viime viikolta. Eilen olin pakahtua, täytyin ääriä myöten. Pyrähtelin sisään ja ulos, kävin kaksi kertaa pyöräilemässä ja kerran kävelyllä ja hortoilin takapihalla puolipukeissa silkasta lämmöstä seonneena. Auringonlasku oli pinkein ikinä, koko maailma tuoksui ja siritti. Oli kuuma, vielä valon putoamisen jälkeenkin. Hassuintahan tässä lähestyvässä lähdössäni on se, että oikeastaan tämä on juuri se paikka, johon haluaisin mennä. Vaan en voi, koska kaupunki on jo kotini, kaikki siteeni ovat täällä, koko sosiaalinen elämäni, arkeni ja ne muutamat asiat, joihin haluan ottaa etäisyyttä. Kun etsin kirjoituslomalleni paikkaa, halusin ensisijaisesti seuraavaa: meri. Sitten toivoin myös: kävely- tai pyörämatka joka paikkaan, tori, kivoja ihmisiä. Valoa. Olin ajatellut myös: erakoitua, olla hiljaa, vältellä ihmisiä. Se, mihin päädyin, yllätti itsenikin. Mutta jos minä olisin sinä, ja minä eli sinä kaipaisit aikaa ja happea, valitsisin Hangon. Vuokraisin villan tai huoneiston, lainaisin pyörän, laittaisin kännykän kiinni ja hengittelisin syvään Bellevuen rantatien mäntyjä, hiekkaa, kurtturuusuja ja rannalle huuhtoutunutta levää. Söisin Tagen haukipullia kylmänä voipaperikääreestä ja tuijottelisin kirjan yli merelle. Kävisin aikaisin nukkumaan. Siispä sanonkin ihanan Tuulen naapurissa-blogin Kirjailijattarelle, …

Syksyn alkuun saunomalla

Published by Anna

Kuun vaihde yllätti muutamalla oikein aurinkoisella ja lämpöisellä päivällä. Söimme lounaat takapihalla tai Bravasin terassilla ja yhtenä sellaisena hetkenä tajusimme, ettei näitä linnunmaitoilmoja ole enää jäljellä loputtomiin. Tartuimme hetkeen ja varasimme illaksi saarisaunavuoron. Se on semmoinen kerran kesässä -juttumme. Näin syksyn kynnyksellä mahtuukin, kaupunki on kesävieraiden jälkeen hiljainen. Itämerenportin saunoille matkataan pienellä lautalla, jo se irrottaa ihanasti arjesta. Laituriin päästyä on hauska kulkea kori keikkuen ohi purjeveneiden ja jahtien, yli kallioiden saunoille. Me valitsemme aina sen pienimmän, se kyyhöttää niin somasti kivisessä kainalossa. Saunat on uusittu sitten viime kirjoittaman. Meillä oli vähän huono tuuri, kovahkosta saunavuokrasta huolimatta uusi sauna oli savuinen ja sotkuinen edellisen seurueen jäljiltä, tuli ihan ikävä sitä pientä kopperoa, joka uutta saunaa edelsi. Mutta aava meri kimalteli edessämme auringon eteen liukuneista pilvistä huolimatta, katselimme muuttolintujen kokoontumista läheiselle luodolle ja söimme eväitä. Eräät uivat. Eräs kasteli toisen jalkansa reittä myöten. Talviturkkia en siis heittänyt tänä kesänä lainkaan, se kertoo kesästä paljon, kenties kaiken. Ennen lähtöä tein meille pikapikaa evääksi omenapizzoja, kipaisin hakemaan Petralta luomulimonadia ja viinikaupasta kuivaa, ranskalaista omenasiideriä. Pakkasin toiseen koriin pesuaineet …

Syömingit

Published by Anna

Mulla on jotenkin LIIKAA asiaa, vaikea kirjoittaa. Hirveän monta juttua on jäänyt välistä, ja nyt tuskailen, että mitä niistä enää, vanhoja kalan kääreitä, eilispäivän uutiset. Vaan eihän se blogissa ihan niin tarvitse mennä? Olkoonkin, että palaisimme jossain vaiheessa pari askelta taaksepäin, niin nyt pysytellään tuoreessa tavarassa, viime viikonlopun tunnelmissa. Ennen lauantain Kuplat-juhlia meillä oli omat ruokafestarit. Vaelsimme kuin mikäkin 12-päinen hattivattilauma torille pussailemaan Jacobia, valitsemaan illallistarpeita ja kiskomaan thai-kärryä tyhjäksi kevätkääryleistä lounaan nimissä. Hoipuimme ostostemme alla kotiin ja saimme kokonaisen päivän kulumaan kokkailuhommissa. Kas kun ensin piti kuoria ja pilkkoa omenoita ja sitten sieniä ja sipuleita. Osa kävi välillä viilentymässä meressä ja loput laukkasivat hiki hatussa hotellille kuuntelemaan bändiä sillä aikaa kun punajuuret kypsyivät. Jotenkin ihmeen kaupalla me kaikki lopulta istuimme kuitenkin jatkopaloin pidennettyyn pöytään ja syödä mäiskimme menemään kaikkia kauden ihanimpia herkkuja. Lihakin oli läheltä, Täktomin highland-karjaa. Molemmat mummoni kääntyilevät nyt haudoissaan kun perunakattila ja kaikenmaailman pannut on nostettu silleensä keskelle pöytää. Mutta mummot hei, meillä oli aika paljon kaikkee siinä! Kuvissa vilahtaa kotoa pari uutta asiaa. Eteisen iso peili tuli ensin vain kokeiluun, mutta …

Jump!

Published by Anna

Koitti elokuun 16. päivä ja hankolaislasten ensimmäinen kouluaamu. Sen sijaan, että kesäkaverit olisivat nukkuneet vinksahtaneessa unirytmissään niin myöhään kuin mahdollista ennen koulunkellojen kilkatusta, päättivät he herätä tuntia aikaisemmin ja loikata sateiden sekoittamaan jääkylmään mereen Lill-Märsanin hyppytornin huipulta. Hiihaa!

Toiveita syksylle

Published by Anna

Täällä ollaan, jos olette ihmetelleet! Kirjoitusvire vain on hieman kateissa, ja tiukasti niputetut aikataulut blogiin paneutumisen tiellä. Kun on koko päivän kyyryssä koneella, niin illalla mielummin oikaisee runkonsa kirjanlukuasentoon, halailee naperoita tai lähtee kävelylle, kuin jatkaa näppiksen takomista. Olen myös puhunut itseni melkein tyhjiin, sanojen tilalla on iltaisin enää ynähdyksiä. Hulinatkaan eivät päättyneet lomien loppuun ja töiden ja koulujen alkuun, vaan edelleen melkein joka päivä ja ainakin jokaikinen viikonloppu on jotakin. Se kaikki on kivaa, hirmuisen kaunista ja kivaa, mutta silti elättelen toiveita edes yhdestä ihan typötyhjästä viikonlopusta. En muista koska sellainen olisi viimeksi ollut? Vähän hassua, mutta olen kesän jäljiltä ihan poikki. Haaveita syksylle: Olla vähän aikaa tavoittamattomissa. Olla vähän aikaa yksin. Mutta sitä ennen, Kuplat! Lue lisää: Tunnelmia Kuplista 2014 TallennaTallenna