All posts tagged: elokuvat

Yksi tähti

Published by Anna

Tämäpä ongelmallinen elokuva. Seuraava papatukseni sisältää juonipaljastuksia, joten älä lue eteenpäin, mikäli haluat nähdä elokuvan neitseellisessä tilassa. Neitseellinen tila voi tosin olla vaikea saavuttaa. Tarina menestyvästä artistista, joka syöksyy urallaan alamäkeen samalla kun uusi, raikas rakas nousee tähteyteen saa tässä jo neljännen elokuvaversionsa. Ja jos totta puhutaan, tämä tarina on kerrottu lukemattomia, lukemattomia kertoja, niin lukemattomia, etten jaksa enää ymmärtää miksi helvetissä taas. Elokuva ei kerro TIPPAAKAAN naisen kasvutarinaa vaikka niinkin väitetään. Oikeasti. A Star is Born on nimittäin jälleen kerran taas vain ja ainostaan äijämäinen tarina alkoholistimiehen äijämäisestä elämästä ja vähän kuolemastakin. On monimutkaista isäsuhdetta, on veljesriitaa, on sitten kuitenkin se hurjan iso sydän siellä karskin kuoren alla, tykkää koirista, pelmuaa lehtikasassa ja diipadaapa. Puhuuko Bradley Cooper aina noin, mölisemällä? Kaikki elokuvan miehet, paitsi tietysti homot ja drag queenit, puhuvat matalalta möristen kauheita kliseitä. Aivan järkyttävän ärsyttävää ja jotenkin tunkkaista ja vanhanaikaista. Pahin kiliseekimppu on Cooperin veljeä esittävä viiksivallu. Lady Gagalle taas ei ole annettu ainoitakaan järkeviä reploja, pelkkää täytemutinaa huohotettuna koko ajan puoliavoimina riippuvien (upeiden) huulien lomasta. (Yhtä asiaa mä myös ihmettelen. Miksi …

Tonyan tarina

Published by Anna

Miten tämä elokuva sitten lopulta kuitenkin jäi niin vähälle huomiolle? Tulin juuri leffateatterista ja tärisen kauttaaltani, niin hieno ja kokonainen taideteos se nimittäin oli. Vahva, intensiivinen, järkyttävä, hyytävä, vinksahtaneella tavalla paikoin koominen… Uskomaton tarina, uskomattoman hienosti kerrottuna ja näyteltynä. Ja vielä kun kaikki on totta. (Tai no, miten se polven murskaaminen ja varsinkin sen suunnittelu tai suunnittelemattomuus ihan kaiken kaikkinensa meni, sitä emme kai koskaan saa tietää.) Muistan katsoneeni silloin, 90-luvun alussa, taitoluistelua tv:stä, koska silloinhan ei mitään muuta tv:stä tullut, jos oli urheilukisat. En muistanutkaan, että muistan sen kaiken. Puvut, hiukset, hypyt. Tähdet ja tähdettömät. Elokuva kertoo myös Yhdysvalloista. Se ken roskasakista ponnistaa, se roskasakkiin kapsahtaa. Eväät ovat niin erilaiset alusta lähtien. Toivo paremmasta on vain haave sillekin, joka on luonnonlahjakkuus. On tosi vaikeaa olla suloinen, jos saa koko ajan kaikin tavoin turpiinsa. Hitto soikoon, menkää katsomaan jos kerkiätte, tämä tarina ansaitsee tulla kuulluksi.

Call me Lady Bird

Published by Anna

Leffatreffien elokuvat olivat:  Lady Bird AIVAN SAIRAAN HYVÄ. Siis todella kova. Elokuvan aiheuttamaan tunnemyrskyyn vaikutti takuulla mm. se, että olen parikymppisten tyttöjen äiti, ja olen itse joskus muinoin ollut parikymppinen tyttö. Parkkonen tykkäsi tosin myös kovasti, vaikkei ole ollut kumpaakaan. Greta Gerwigin ohjaama elokuva etenee ihailtavan napakasti. Saoirse Ronan pääosassa on loistava. Toteutus on raikas, vaikka teemat ovat ikiaikaisia ja kaikista amerikkalaisista nuorisoelokuvista tuttuja. Näin itsevarmaa, mutta samalla herkkää elokuvaa en ole nähnyt pitkään aikaan. Le Sens de la Fête (En kertakaikkiaan pysty käyttämään kökköä suomenkielistä nimeä C’est la Vie – Häät ranskalaiseen tapaan.) Nauroin hulluna. Vähän kävi hermon päälle se ylenpalttinen pauhaaminen ja niskojen nakkelu, mutta toisaalta Ranskassa usein vierailleena en epäile yhtään sen olevan ihan oikein mitoitettua… Rakastan Gilles Lellouchia, tässä hän on sietämätön dorka. Silti hurmaava. Ei mikään historiankirjoihin jäävä leffa, turhaan pitkitetty, mutta viihdyttävä. Semmoisiakin tarvitaan. Call me by your name Tätä odotin eniten, etten sanoisi kiihkeästi. Mä olen ehkä tullut vähän vanhaksi, katson mielummin vaikka sisustusta kuin seksiä. En tunne useinkaan tarvetta kiihottua elokuvateatterissa enkä aina vain jaksa ymmärtää miten …

Elokuvalipulla Meksikoon – COCO

Published by Anna

Nyt on tilaisuus päästä elokuvalipun hinnalla Meksikoon, kun Disneyn ja Pixarin animaatioelokuva COCO saa tänään Suomen ensi-iltansa! Elokuvasta en vielä osaa sanoa mitään, menemme katsomaan sen lauantaina. Mutta onneksi Hesarin Taika Dahlbom osaa. Ja hän täräyttääkin leffalle täydet viisi tähteä! Olisin kyllä mennyt katsomaan, vaikka elokuva olisi ohitettu olankohatuksin arvostelijoiden toimesta. Meksikoon sijoittuva sukutarina pienestä, musiikkia rakastavasta pojasta, joka rikkoo elävien ja kuolleiden maailmojen rajoja meksikolaisen Kuolleiden päivän vieton traditioiden hengessä olisi ollut ihan riittävä syy. Elokuvan alkuperäisäänenä olisi muuten yksi suosikkinäyttelijäni Gael García Bernal (rakastin meksikolaista elokuvaa Y Tu Mamá También niin paljon!), joka on sanonut omistavansa elokuvan latinolapsille ja -nuorille, joiden asema ei ole ainakaan helpottunut oranssin miehen muuriraivon varjossa. Sitäpaitsi jo trailerit saavat sydämeni läikkymään: mariachi-musiikki, värit, tuulessa värisevät ohuet paperiviirit, tacokärryt ja lucha libre -kojut. Fridakin kuulemma vilahtaa. Eiköhän Meksiko-kaipuu hellitä ainakin pariksi tunniksi. Olin ajatellut, että olisin tähän mennessä jo ehtinyt matkakertomuksessani siihen päivään, kun vierailimme taiteilijapari Maria ja Jacobo Angelesin studioilla ja heidän mukaansa nimetyssä koulutuskeskuksessa, jossa intiaaninuoret opettelevat tekemään värikkäitä ja mielikuvituksellisia puueläimiä (alebrijes) oaxalaisen perinteen mukaan. Siellä nimitäin …

Sellainen showman

Published by Anna

Kävin katsomassa The Greatest Showmanin. Kiinnitin huomiota seuraaviin seikkoihin. (Olisin niin mahtava elokuvakriitikko!) Ripsienpidennykset pilaavat kaiken. Koko elokuvan ajan tuijotin Michelle Williamsin ripsiä. Tiedän, ei tässä elokuvassa nyt muutenkaan oltu ihan realismin äärellä, mutta silti. Kaikilla on ne, ajankuvasta riippumatta. Jopa Diane Keatonilla oli viimeisimmässä leffassaan pidennykset, enkä muista siitäkään elokuvasta muuta kuin ne ripset. Olivat liian vanhoja, Michelle Williams ja Hugh Jackman. Hugh Jackmanilla ei ole ainakaan minuun vetoavaa karismaa ja Michelle Williams-parka joutui esittämään keltatukkaista, kosteasilmäistä, kaiken anteeksiantavaa ja vähään tyytyvää enkelinaista, joka kai sitten on elokuvamiesten suurin fantasia. Pariskunnan tyttäret eivät kasvaneet ollenkaan vaikka koko hässäkkä ainakin yhden biisin mukaan kesti vuosia ja vuosia. Heidän tehtävänsä oli huutaa läpi elokuvan daddy, daddy, joko isän tullessa tai isän lähtiessä. Heistä kasvaa vallan mainioita  kosteasilmäisiä, kaiken anteeksiantavia ja vähään tyytyviä enkelinaisisa. Siis jos kasvaa. Elokuvan herkin kohtaus oli se teatterin seisomaparvella tapahtuva kädestä kiinni ottaminen. Kylmät väreet. En spoilaa enempää. Eikö kukaan kiinnitä huomiota siihen, että tämä Barnum todella sulkee erikoiset esiintyjätoverinsa ulos teatterin lauluillan jälkeiseltä samppanjavastaanotolta, häpeää heitä ja pitää heitä epäsopivina piireihinsä? Se …

Pallo kerrallaan

Published by Anna

Ai että. Nyt oli hieno. Olen nähnyt taas KAIKKI leffat viime aikoina, kiitos Hangon Kino Olympian tarjonnan. Tai siis kaikki max. K12 leffat. K12 on mun itse itselleni asettama ikäraja oman mielenrauhani tähden, mä olen silleen herkkis. Ja tietenkään en ole nähnyt KAIKKIA elokuvia, kun sanon KAIKKI elokuvat. Kyllä te tiedätte. Mutta viimeisimmistä ainakin Victoria & Abdul (Judy Dench ON!), The Big Sick (mä meinasin tukehtua siihen lespaavaan mukacooliin puhetapaan), Yösyöttö (jep, menee Hangossa, vauva oli koko ajan eri näköinen) ja niin edelleen. Mutta BORG / MCENROE. Huh, tykkäsin todella. Janus Metzin ohjaama elokuva on taitavasti tehty ja jotenkin ehjä. Kauniskin. Sverrir Gudnason ja Shia LaBeouf tekevät ihan älyttömän osuvanoloiset roolisuoritukset, Stellan Skarsgård on ihana, mutta kaikista sydämeenkäyvin on nuori Borg, jota esittää Björn Borgin oma poika Leo Borg. Miinusta ehkä siitä, että aika paljon pitää tietää 70-80-lukujen taitteen tennisskenestä pelaajineen ja lajista muutenkin, esimerkiksi lopun finaaliottelu on jännittävämpi jos yhtään ymmärtää pisteidenlaskua. (Vähäisistä ikävuosistani huolimatta muistan muuten kuinka valtava tenniskuume Suomessa tuohon aikaan oli. Me olimme kesää itärajalla, ja sielläkin puoli kylää kokoontui helteisenä heinäkuun …

Maailman viimeinen kirjakauppa

Published by Anna

Mikä ajoitus! Juuri kun äidyimme mureksimaan kirjojen, kirjakauppojen ja lukemisen kohtaloa, sain aamulla sähköpostitse tiedotteen, jonka omin päin lyhennettynä nyt tarjoilen teillekin. En tietenkään vielä tiedä onko elokuva hyvä, mutta aihe ainakin on kiinnostava. “Korjaamon Kinossa nähdään uskomaton seikkailu, joka vie katsojan Rax Rinnekankaan Maailman viimeinen kirjakauppa -dokumenttielokuvan mukana pelastusmatkalle. Retken tarkoituksena on ”viimeisten laatukirjojen” pelastus. Kaunokirjallisuuden asemasta ollaan syvästi huolissaan, miten käy laatukirjallisuuden viihdekoneiston painaessa päälle. Maailman viimeinen kirjakauppa kuvaa kirjallisuuden rakastajien erikoisen matkan, jonka tavoitteena on löytää autiomaasta paikka, johon he rakentavat “maailman viimeisen kirjakaupan”. Paikka on psykologisesti ja maantieteellisesti tarkoitukseensa se oikea, koska siellä paperille painetut laatukirjat ovat turvassa teollisuuden termiiteiltä, jotka syövät kaupungeissa niiden elintilaa. Kokemusta siivittää sivistynyt ja kriittinen keskustelu, jota käydään neljällä eri kielellä: suomeksi, saksaksi, ranskaksi ja espanjaksi. Kutsu mukaan myös ystäväsi ja levitä sanaa tästä erilaisesta road-moviesta kaikille kirjallisuuden ystäville. Ennakkonäytökset: la 30.9.2017 klo 16.00 (tekstitys suomeksi) su 1.10.2017 klo 16.00 (tekstitys suomeksi) la 7.10.2017 klo 16.00 (tekstitys suomeksi) su 8.10.2017 klo 16.00 (tekstitys englanniksi) Korjaamon aulassa järjestetään esitysten jälkeen keskustelu elokuvan tekijöiden ja muiden kirjallisuuden rakastajien …

Hulluna onnesta

Published by Anna

Italialaisen Paolo Virzin elokuva Hulluna onnesta  (La pazza gioia) on nyt elokuvateattereissa, kävimme katsomassa sen täällä Hangossa eilen. Melkoisen kaoottinen, aika rasittava suorastaan. Mutta silti…. Valéria Bruni Tedeschiä jaksaisin katsoa ilmeisesti loputtomiin. (Ja kuunnella kaunista italian kieltä.) Tässä elokuvassa hän on kajahtanut Beatrice, joka karkaa suojattinsa kanssa mieleltään järkkyneiden hoivakodista. Juoni on mitä on, melkein kaikki muu näyttelijäntyö jopa vaivaannuttavan alleviivaavaa, mutta Valéria kieppuu valkokankaalla, kiehnää, kiljuu ja palpattaa menemään, hiukset sotkussa hulmuten, hikisenä, savuisena, punaisena ja silti niin sensuellina, että heikompia hirvittää. Mikä hieno ja herkullinen rooli! Mutta huh kuinka väsynyt olinkaan elokuvan jälkeen… Valéria Bruni Tedeschi hurmasi taannoin myös elokuvassa Linna Italiassa ja sai silloinkin ajattelemaan naisen rooleja meillä ja muualla. Ja kuten siinäkin elokuvassa, myös Hulluna onnesta-leffassa haahuilee näyttelijän oikea äiti, Marisa Bruni Tedeschi. Päivän kirja: Marisa Bruni Tedeschi, Mes chères filles, je vais vous raconter. 

Ihana satu

Published by Anna

Hei mulla on ihan kauhea kirjoitusblokki jostain syystä päällä. Mutta täällä ollaan ja tunnen, että kirjaimet alkavat taas asettua pikkuhiljaa riviin. Päässä, paperilla, blogissa. Nyt vain huikkaan lyhyesti, että kävimme katsomassa Beauty and the Beast -elokuvan, ja olihan se ihan satumainen satu! Nautin täysillä, vaikka ikärajaksi asettaisin kyllä K45 koska se oli NIIN jännittävä. Huomaan myös tulleeni vanhaksi ja viisaaksi, kun minusta se hirviö oli paljon komeampi kuin se nuori ja vähän nössö prinssi karvapeiteen alla. Emma Watson on täydellinen Belle ja muutkin hahmot kertakaikkiaan mainioita. Ah kun mä tykkäsin! Palataan pian asioihin, kai se routa tämänkin kivilinnan ympäriltä taas sulaa, vaikka tänään iltapäivällä taivas paiskasikin niskaan vielä yhden lumipyryn.

Talk to me

Published by Anna

Yksi ranskalaislempparini, elokuva Pieniä, valkoisia valheita (Les petits mouchoirs, 2010) on saamassa kuulemma jatkoa. Ilahduin. Ihana Marion Cotillard näytteli silloin vielä tuoreehkon poikaystävänsä Guillaume Canetin elokuvassa, joka kertoi pariisilaisesta ystäväporukasta lomailemassa Atlantin rannalla, Cap Ferrat’n niemennokassa. Kakkososaa odotellessa (jos sattuu olemaan Ranskassa…) voi käydä hihittelemässä superpariskunnan uusimmlle elokuvalle Rock’n’roll, jossa totuus ja taru sekoittuvat iloisesti kun Cotillard & Canet esittävät melkein itseään. Mikä on totta ja mikä keksittyä? Ikäkriisistä käynnistyvät tapahtumat kuulemma ainakin ovat tapahtuneet. Jean-Baptiste Mondinon kuvasarja (ohessa) on osa Rock’n’rollin promootiota, teemana siinäkin julkisuuden ja tähteyden kirot. Huhumylly parin ympärillä on jatkunut koko heidän suhteensa ajan milloin mistäkin syystä. Tuoreet otsikot ovat kevyemmästä päästä, näillä hetkillä toisen lapsensa saava pariskunta kisaa Instagramissa siitä kumpi saa julkaistua toisesta nolomman otoksen. Kuuntele: Yodelicen mielettömän kaunis biisi Talk to me soi yhdessä elokuvan Pieniä valkoisia valheita avainkohtauksista. Koko soundtrack löytyy Spotifystä elokuvan ranskankielisellä nimellä ja hauska lautatalo, jossa elokuvan ihmissuhdesoppa pyörii,  elle.fr -sivuilta.