Valitse sivu
Joko näit? ROMA

Joko näit? ROMA

Alfonso Cuarónin ROMA on huikean hieno elokuva, sellainen, joka jää leijailemaan mielen päälle pitkäksi aikaa. Kaunis, haikea, syvällinen, pakoton.

Roman katselukokemuksesta teki erityisen minulle myös se, että minä olen hetken elänyt elokuvan maisemissa. Elokuvaperheen koti on ihan kuin meidän airbnb-talomme Mexico Cityn Condesan kaupunginosassa, joka sijaitsee Colonia Roman vieressä. Kaikki näyttää tutulta: kadut, puut, ihmiset, talon keskellä kulkeva portaikko ja sen ylätasannetta kiertävät huoneet, kevytraamiset ikkunat ja ovet. Meillä oli myös taloudenhoitaja, Rebe, joka pesi pyykkimme talon katolla…

Elokuvan pääroolin näyttelee ensikertaa kameran edessä esiintyvä oaxacalainen opettaja Yalitza Aparicio, jossa on sellaista mystistä juurevaa voimaa, jota olen yrittänyt kuvata, kun olen haparoiden koittanut melkein vuoden kuroa Meksikon matkakertomusta kasaan. Häntä etsittiin kauan, ja hyvä niin. Hän on ilmiömäinen.

Cuarónin elokuva on vahvasti naisten elokuva, mutta sen keskiössä ovat silti isät. Olemattomat, katoavat isät, Cuarónin omasta lapsuudesta tuttu suru. 1970-luvulle sijoittuvan, mustavalkoisenakin häikäisevän elokuvansa Cuarón on omistanut oman lapsuudenperheensä taloudenhoitajalle Libolle.

Elokuva on katsottavissa Netflixissä.

Cuarónin on muuten eräs toinenkin kaikkien aikojen lempileffani Y Tu Mamá También.

Yksi tähti

Yksi tähti

Tämäpä ongelmallinen elokuva. Seuraava papatukseni sisältää juonipaljastuksia, joten älä lue eteenpäin, mikäli haluat nähdä elokuvan neitseellisessä tilassa.

Neitseellinen tila voi tosin olla vaikea saavuttaa. Tarina menestyvästä artistista, joka syöksyy urallaan alamäkeen samalla kun uusi, raikas rakas nousee tähteyteen saa tässä jo neljännen elokuvaversionsa. Ja jos totta puhutaan, tämä tarina on kerrottu lukemattomia, lukemattomia kertoja, niin lukemattomia, etten jaksa enää ymmärtää miksi helvetissä taas.

Elokuva ei kerro TIPPAAKAAN naisen kasvutarinaa vaikka niinkin väitetään. Oikeasti. A Star is Born on nimittäin jälleen kerran taas vain ja ainostaan äijämäinen tarina alkoholistimiehen äijämäisestä elämästä ja vähän kuolemastakin. On monimutkaista isäsuhdetta, on veljesriitaa, on sitten kuitenkin se hurjan iso sydän siellä karskin kuoren alla, tykkää koirista, pelmuaa lehtikasassa ja diipadaapa.

Puhuuko Bradley Cooper aina noin, mölisemällä? Kaikki elokuvan miehet, paitsi tietysti homot ja drag queenit, puhuvat matalalta möristen kauheita kliseitä. Aivan järkyttävän ärsyttävää ja jotenkin tunkkaista ja vanhanaikaista. Pahin kiliseekimppu on Cooperin veljeä esittävä viiksivallu. Lady Gagalle taas ei ole annettu ainoitakaan järkeviä reploja, pelkkää täytemutinaa huohotettuna koko ajan puoliavoimina riippuvien (upeiden) huulien lomasta.

(Yhtä asiaa mä myös ihmettelen. Miksi Lady Gaga käyttää tai hänestä käytetään elokuvan markkinoinnissa nimeä Lady Gaga. Minusta olisi perustellumpaa, että naispääosanesittäjästä käytettäisiin hänen oikeaa nimeään Stefani Germanotta, olettaen, että Lady Gaga on Germanottan oman musiikkiartistiuden alter ego. Toivottavasti tämän markkinointikuvion on saanut päättää itse Germanotta/Gaga, eikä joku muu. En edes esimerkiksi minä, vaikka tiedänkin kaikesta kaiken.)

Elokuvassa on niin paljon etäännyttävää, etten jaksa edes listata kaikkea. Jotain kuitenkin:

Kohtaus, jossa Cooper ja Gaga tapaavat, ei tunnu sähköiseltä. Vaikka Lady Gaga osoittautuu ihanan luontevaksi ja karismaattiseksi näyttelijäksi  (niin hyväksi kuin kehnosti kirjoitettu ja ohjattu rooli antaa myöten), niin avauskohtaus ei ole ollenkaan uskottava. Siinä Gagan esitys ei ole karaokelaulantaa kummempaa ja hänen valkokangassäteilynsä on hämmästyttävän olematonta. Jotenkin luulen, että putosin vankkureista jo siinä vaiheessa ja muodostin mustan mielipiteeni, joka roikkui minussa kuin merilevä loppuun saakka.

Elokuvan aikaperspektiiviä on vaikea hahmottaa, mutta parin suhde ei avioliittostatuksestakaan huolimatta oikein kasva tai syvene. He käyttäytyvät useimmiten kuin vastarakastuneet pöhköt, ja me naimissa olevat tiedämme, että se ei ole suloista, se on vain epäuskottavaa.

(Esimerkiksi se kohta, jossa kännissä toikkaroiva mies pilaa naisensa tähtihetken laskemalla alleen. Väitän, että suurin osa vaimoista huutaisi suihkuun kannetulle miehelleen, että toivottavasti sä hukut sinne, vaikkei sitä oikeasti toivoisikaan, sen sijaan että syöksyy juhlapuvussaan jälleen kerran syleilemään ja hoivaamaan.)

Gagan roolihahmo putoaa alun tomerasta toimijasta epäuskottavasti ja selityksittä varsinaiseksi tossukaksi, eikä hänen musiikkuransa kummallista kehitystä rosoisesta rokkimimmistä  muoviasuissa kiemurtelevaksi pop-olioksi perustella mitenkään.

Jään, kuten niin usein ennenkin, kaipaamaan naisen raivoa ja ylipäätänsäkin jotain olemisen ja tekemisen sävyjä. En tarvitse enää yhtään uhrautuvaa, täydellistä, pelkkää viatonta valoa säteilevää, korkeintaan vähän söpösti nenäkästä naiskuvaa, vaikka se tuntuu olevan ainoa asia mitä miesohjaajat haluavat minulle tyrkyttää. Tämmöisistä naisista me pidämme, näistä haaveilemme. Miksi te kiukuttelette, miksi te ette vain voi tanssia kädet levällään hymy huulilla pitkin katuja, siivota isienne ja miehienne keittiöitä ja olla ymmärtäväisiä pikku pillukkaita?

Mistä puolivälin hetkellinen parisuhdekriisi kumpuaa, se jää koko ajan heiluvien, vaihtoehdottomien lähikuvien jalkoihin? Siitä ryyppäämisestä, naisen musiikillisesta muutoksesta, menestyksen epätasaisuudesta? En saa kiinni.

Vastuu lopullisista päätöksistä ei tietenkään ole sitten mitenkään rokkariäijän, vaan jonkun nuoren managerinilkin, niin että rokkariäijä on aina ja ikuisesti sankariraukka ja manageri on tuhma.

Mikä elokuvassa sitten on hyvää? Bradley Cooper on järisyttävän komea ja laittaa kyllä itsensä isosti likoon. Voisin hyvin kuvitella fanittavani häntä (hänen esittämäänsä rokkaria), jos olisin rokkareita fanittavaa sorttia. Mutta en edelleenkään ymmärrä miksi hänen holtiton ja vastenmielinen käytöksensä oikeuttaa hänelle kaiken sen sankarillisen elokuvakohtelun. Miksi tämä elokuva on kuitenkin taas pohjimmiltaan miehen sankaritarina?

Pidin elokuvassa kahdesta asiasta: Niistä sekunneista, kun Bradley Cooper pyyhkäisee hiukset korvansa taakse (ah!), ja siitä kohtauksesta, kun Lady Gaga astuu ensimmäisen kerran suurelle lavalle Cooperin rinnalle ja antaa palaa, täynnä virtaa.

Elokuva loppuu naurettavan laskelmoituun lauluun (en muuten saa päähäni yhtäkään elokuvan biiseistä, vaikka niille povataan Oscareita, mistään korvamadoista ei ainakaan kohdallani voi siis puhua), jonka on tarkoitus kirvoittaa kyyneliä. Minä, joka itken ihan kaikesta ja koko ajan, katsoin silloin kelloa kuivin silmin varmaan seitsemännen kerran ja rukoilin, että elokuva jo päättyisi ja pääsisin kotiin syömään Appenzelleriä.

Ymmärrän taas olevani aivan eri mieltä kun puoli maailmaa, ja esimerkiksi Parkkonen sanoi, että ei se nyt NIIN huono ollut. Älä siis anna minun kyynisyyteni pilata sinun elokuvakokemustasi, vaan mene ja katso. Jutellaan sitten.

Lue lisää: No enhän mä tykännyt La La Landistäkään. Enkä Showmanista

Tonyan tarina

Tonyan tarina

Miten tämä elokuva sitten lopulta kuitenkin jäi niin vähälle huomiolle?

Tulin juuri leffateatterista ja tärisen kauttaaltani, niin hieno ja kokonainen taideteos se nimittäin oli.

Vahva, intensiivinen, järkyttävä, hyytävä, vinksahtaneella tavalla paikoin koominen… Uskomaton tarina, uskomattoman hienosti kerrottuna ja näyteltynä.

Ja vielä kun kaikki on totta.

(Tai no, miten se polven murskaaminen ja varsinkin sen suunnittelu tai suunnittelemattomuus ihan kaiken kaikkinensa meni, sitä emme kai koskaan saa tietää.)

Muistan katsoneeni silloin, 90-luvun alussa, taitoluistelua tv:stä, koska silloinhan ei mitään muuta tv:stä tullut, jos oli urheilukisat. En muistanutkaan, että muistan sen kaiken. Puvut, hiukset, hypyt. Tähdet ja tähdettömät.

Elokuva kertoo myös Yhdysvalloista. Se ken roskasakista ponnistaa, se roskasakkiin kapsahtaa. Eväät ovat niin erilaiset alusta lähtien. Toivo paremmasta on vain haave sillekin, joka on luonnonlahjakkuus. On tosi vaikeaa olla suloinen, jos saa koko ajan kaikin tavoin turpiinsa.

Hitto soikoon, menkää katsomaan jos kerkiätte, tämä tarina ansaitsee tulla kuulluksi.

Call me Lady Bird

Call me Lady Bird

Leffatreffien elokuvat olivat: 

Lady Bird
AIVAN SAIRAAN HYVÄ. Siis todella kova. Elokuvan aiheuttamaan tunnemyrskyyn vaikutti takuulla mm. se, että olen parikymppisten tyttöjen äiti, ja olen itse joskus muinoin ollut parikymppinen tyttö. Parkkonen tykkäsi tosin myös kovasti, vaikkei ole ollut kumpaakaan.

Greta Gerwigin ohjaama elokuva etenee ihailtavan napakasti. Saoirse Ronan pääosassa on loistava. Toteutus on raikas, vaikka teemat ovat ikiaikaisia ja kaikista amerikkalaisista nuorisoelokuvista tuttuja. Näin itsevarmaa, mutta samalla herkkää elokuvaa en ole nähnyt pitkään aikaan.

Le Sens de la Fête
(En kertakaikkiaan pysty käyttämään kökköä suomenkielistä nimeä C’est la Vie – Häät ranskalaiseen tapaan.)
Nauroin hulluna. Vähän kävi hermon päälle se ylenpalttinen pauhaaminen ja niskojen nakkelu, mutta toisaalta Ranskassa usein vierailleena en epäile yhtään sen olevan ihan oikein mitoitettua… Rakastan Gilles Lellouchia, tässä hän on sietämätön dorka. Silti hurmaava. Ei mikään historiankirjoihin jäävä leffa, turhaan pitkitetty, mutta viihdyttävä. Semmoisiakin tarvitaan.

Call me by your name
Tätä odotin eniten, etten sanoisi kiihkeästi.

Mä olen ehkä tullut vähän vanhaksi, katson mielummin vaikka sisustusta kuin seksiä. En tunne useinkaan tarvetta kiihottua elokuvateatterissa enkä aina vain jaksa ymmärtää miten seksikohtaukset (siis elokuvissa ylipäätään, ei vain tässä) kuljettavat elokuvaa eteenpäin. En tässäkään tapauksessa, vaikka kaikki on iloista, nautinnollista ja tasa-arvoista, kerrankin. Mutta minähän nyt en tunnetusti muutenkaan halua, että elokuvissa tapahtuu juuri yhtään mitään. Sitä paitsi olen keski-ikäinen väsykkö, enkä esimerkiksi nuori homokundi, jolle tämän kaltainen elokuva on varmasti vihdoin kuin lasillinen raikasta vettä. Ei kaiken ole tarkoituskaan miellyttää juuri minua.

Haluaisin silti työntää toistensa kimpussa häärivät kauniit kehot (ja persikat) sivuun ja nähdä mitä kirjoja ikkunalaudalla on, pyytää kameraa laukkamaan takaisin puutarhaan katettuun aamiaispöytään tai edes valkoiseksi kalkittuun eteishalliin, jossa suurista pariovista näkyy vain vihreää. Ihanan dekadentti 1600-luvun villa esittää yhtä pääroolia, on jotenkin symboleita ja hiljaista väreilyä täynnä. Ja kyllä se onneksi saakin valkokangasaikaa. Luca Guadagnino osaa.

Rakastin linnunlaulun täyttämän ympäröivän luonnon ja italialaisen kaupungin välähdyksiä, pastellista 80-lukua, joka vei ajatukset omaan vaihtarikesään Marseillessa, alati paistavassa auringossa hissukseen paahtuvaa ihoa, kesähiuksia, elokuvan musiikkia… Rakastin jopa liitumaista kasaritekstityyppiä, jolla kohtauksia liitetään yhteen. Haluan oman Mafaldan. Elokuva on ihanan sivistynyt ja hyvin, hyvin kaunis. Se liukuu silti usein vähän teennäisen puolelle ja pitkästyttää paikoin. Oliver on minusta ärsyttävä ja rakkauskin yksipuolista. Haluaisin seuraavaksi lukea André Acimanin kirjan ja luopua kaikista elektronisista laitteista ainakin kesäksi.

Hauska sattuma: toista pääosaa, Eliota jumalaisen taitavasti esittävä Timothée Chalamet näyttelee myös Lady Birdissä. Hän on ilmiömäinen, varsinkin tässä Call me’ssä. Chalamet’n seuraava elokuva on kuulemma Beautiful Boy, ja Call me by your name saa sekin jatkoa.

Leffat, jotka jäivät katsomatta, vaikka tarkoitus oli:

The Post
Tykkään lehtitalodraamoista ja poliittisesta venkoilusta!

Florida Project
Tarinoita kiihtyvällä vauhdilla kahtiajakautuvasta maailmasta Disney Worldin aidan takaa.

Kedi
Istanbulia ja kissoja, what’s not to like.

Leffat, joita odotan, mutta jotka eivät ole vielä ohjelmistossa (ja kenties eivät kaikki tulekaan, Suomeen asti):

La Villa
… juurikin sen Marseillen tähden. Ja näyttelijöiden. Ja suurten teemojen.

Pieniä valkoisia valheita -elokuvan kauan povailtu jatko-osa.

Y tu mama también -elokuvan ohjaaja on kuulemma myös työntouhussa, uusi elokuva Roma sijoittuu 70-luvun Mexico Cityyn. (Hei se oli muuten aika uuuuuh se leffa! Ja ihan paras musa!)

No kun vauhtiin päästiin. Elokuvat, jotka katsoin Meksikon lennoilla, ja jotka ovat edes jotenkuten maininnan arvoisia eli jotka ylipäätänsä muistan katsoneeni:

Madame
Erittäin kummallinen, mutta silti näpeissään pitävä visuaalinen ja ilkeähkö komedia.

The battle of the sexes
Tämä oli mielenkiintoinen, tositapahtumiin kun perustuu. Tennismaailmaa ja naisasiaa. Taas kylläkin myös uuvuttavaa, täysin turhanpäiväistä parittelua. Mä olen ilmeisesti sen kaltainen puritaani, että mulle riittäisi juuri ja juuri sormien limittyminen toisiinsa, huulten sähköinen ensikosketus ja seuraavaksi leikkaus valossa kylpeviin rypistyneisiin lakanoihin. Tiedän kyllä mitä siinä välissä tapahtuu.

Mietin myös milloin #metoon jälkimainingeissa kiinnitetään huomiota siihen kuinka paljon näyttelijän täytyy intimiteettiään antaa taiteen tähden, varsinkin sellaisissa tilanteissa, joissa paljaan pinnan tarpeellisuus on kyseenalaista. Mä näköjään haluaisin antaa jopa valkokankaan mielikuvitusihmisille rakastelurauhan.

Korostan myös, että oikeassa elämässä rakastan alastomia ihmisvartaloita (etenkin yhtä tiettyä), erotiikkaa ja sensuellia meininkiä. Jos joku miettii 🙂 Ja mielummin katson kuitenkin seksiä kuin väkivaltaa! Ja vitsi, olihan esimerkiksi Dangerous Liaisons todella kuumaa kamaa nuorena. Joudun ehkä pyörtämään puheeni.

Elokuva lähimenneisyydestä, jossa nukahdin ja jota pidin vähän muovisena, mutten ole kehdannut kertoa kenellekään, koska siinä oli niin paljon hyvääkin:

Loving Vincent

Asia, jonka huomaan toistuvan ärsyttävän monessa leffassa:

Oksennuskohtaus.
Miksi??? Aina! (Tästä olemme valitettavasti keskustelleet ennenkin.)

Ohjaajan kyvyttömyys tai haluttomuus päättää elokuvansa.
Ihmisiähän hekin ovat, rakastuvat tekeleisiinsä. Silti: nips ja naps.

Elokuvateatteri, johon en VIELÄKÄÄN ole päässyt:

Kallion Riviera 
Mene edes sinä!

Bonusraita: Yle Areenassa on taas katsottavissa rajatun ajan se mainio Le week-end, kannattaa katsoa! Olen kirjoittanut elokuvasta täällä.

Elokuvalipulla Meksikoon – COCO

Elokuvalipulla Meksikoon – COCO

Nyt on tilaisuus päästä elokuvalipun hinnalla Meksikoon, kun Disneyn ja Pixarin animaatioelokuva COCO saa tänään Suomen ensi-iltansa!

Elokuvasta en vielä osaa sanoa mitään, menemme katsomaan sen lauantaina. Mutta onneksi Hesarin Taika Dahlbom osaa. Ja hän täräyttääkin leffalle täydet viisi tähteä!

Olisin kyllä mennyt katsomaan, vaikka elokuva olisi ohitettu olankohatuksin arvostelijoiden toimesta. Meksikoon sijoittuva sukutarina pienestä, musiikkia rakastavasta pojasta, joka rikkoo elävien ja kuolleiden maailmojen rajoja meksikolaisen Kuolleiden päivän vieton traditioiden hengessä olisi ollut ihan riittävä syy.

Elokuvan alkuperäisäänenä olisi muuten yksi suosikkinäyttelijäni Gael García Bernal (rakastin meksikolaista elokuvaa Y Tu Mamá También niin paljon!), joka on sanonut omistavansa elokuvan latinolapsille ja -nuorille, joiden asema ei ole ainakaan helpottunut oranssin miehen muuriraivon varjossa.

Sitäpaitsi jo trailerit saavat sydämeni läikkymään: mariachi-musiikki, värit, tuulessa värisevät ohuet paperiviirit, tacokärryt ja lucha libre -kojut. Fridakin kuulemma vilahtaa. Eiköhän Meksiko-kaipuu hellitä ainakin pariksi tunniksi.

Olin ajatellut, että olisin tähän mennessä jo ehtinyt matkakertomuksessani siihen päivään, kun vierailimme taiteilijapari Maria ja Jacobo Angelesin studioilla ja heidän mukaansa nimetyssä koulutuskeskuksessa, jossa intiaaninuoret opettelevat tekemään värikkäitä ja mielikuvituksellisia puueläimiä (alebrijes) oaxalaisen perinteen mukaan. Siellä nimitäin kuulimme elokuvasta ensimmäisen kerran, sen merkitys oli selvästi suuri. Mutta sen tarinan aika tulee sitten myöhemmin.

Nyt kannattaakin koota omansa yhteen, käydä leffassa ja kattaa illan päätteeksi pöytään vaikkapa helppotekoinen, mutta näyttävä chilaquiles. Meksikossa me söimme sitä aamiaiseksi, mutta kyllä chilinen papuhässäkkä istuu suomalaiseen talvi-iltaan ihan yhtä hyvin!

Lisää? Kuuntele hauskasti englantia ja espanjaa yhdistävä elokuvan tunnusbiisi “Remember me”.

Hangossa Kino Olympian esitysajat löydät täältä.