Valitse sivu
Ensimmäinen vuosi jälkeen Kirjatoukan

Ensimmäinen vuosi jälkeen Kirjatoukan

Helmikuu on ihanaa aikaa. Tammikuussa saattaa silloin tällöin esiintyä sellaista pinnistelyä, teennäistä puuhakkuutta ja pontta. Helmikuussa elämä asettuu taas uomiinsa ja liika tempoilu lakkaa. Voi hyräillä ihan muuten vaan ja katsoa, kuinka maailma kimaltelee. Virtaa on vielä, ja toiveikkuutta, kunnes loppuvuodesta elämän rytyyttämänä sitä enää toivoo, että kunpa mikään ei sittenkään muuttuisi, sillä muutoksen suunnastahan ei meistä kenelläkään ole varmuutta.

Helmikuussa on aina tapahtunut myös paljon meidän elämässämme. Viime vuonna näihin aikoihin Anna palaa Anna näki päivänvalon. (Ja sitä hemmetinmoista sähläystä voi ehkä korkeintaan ironisesti kutsua lanseeraukseksi.) Blogi itsessään täytti tosin tammikuussa jo seitsemän vuotta, mutta vuosi sitten vanha nimi Kirjatoukka & Herra Kamera jäi historiaan, jos sinnekään.

Suunnitelmat olivat suuria, mutta oikeastaan mikään ei sitten kuitenkaan mennyt niin kuin piti.

Viime vuosi oli rasittava. Blogi oli usein se ihan viimeinen asia, jota jaksoin ajatella. Silti se kulki ajatuksissani koko ajan, taakkana. Kirjoitustahti hiipui, ja postausten välien pidentyessä kynnys kasvoi. Rupesin ensimmäisen kerran tosissani stressaamaan blogista. Kaikki se onnellinen energia uuden aloittamisesta pyyhkiytyi nopeasti pois ja kaiken kukkuraksi olin selvästi sanojen osalta ummessa.

Mutta miksipä me jäisimme vanhoja tökkimään tikulla silmään! Nyt loppuu marina! Tai okei, ei lopu marina mutta… MARISTAAN JOSTAIN MUUSTA?

Kukaanhan ei ole määrännyt, kuinka monta kertaa saa aloittaa uudestaan. Tai että saako vain kömpiä pystyyn ja jatkaa muina miehinä eteenpäin ilman mitään aloitusseremonioita. Ihan kuten elämässäkin. Ylös vaan, ihmisenriepu! Lähtöruutuun et pääse, joten karistele tomut farkkujen polvista, pujota vaikka mimosanoksia tukkaan ja pistä tossua toisen eteen.

Pieni check-up lienee sentään paikallaan uuden nimen, osoitteen ja alustan 1-vuotispäivän kunniaksi. Voi olla, että kirjaan näitä enemmän itselleni, mutta kas, siinähän luette samalla:

Blogin etusivu on olemassa lähinnä itsekkäistä syistä. En tiedä ilahduttaako se muita kuin minua, mutta minä tarvitsin sen. Koko maailmani jäsentyy visuaalisuuden kautta. Blogin etusivuhan jakautuu neljään osioon: uusimmat, ruoka, kulttuuri ja Ranska (joka tulee muuttumaan kategoriaksi matkat). Halusin, että hämmästyttävä monipuolisuuteni on ensimmäinen asia, joka tervehtii tulijaa.

Tosin, koska analyysien valossakin blogia luetaan lähinnä luurilla, ei jako ole palvelevin mahdollinen. Siinä tapauksessa, että haluaa seurata tyynen rauhallisesti vain blogia aikajärjestyksessä ja klassiseen postaus postauksen perään -tyyliin, kannattaa tallentaa tuo BLOG-sivu muistiin, ei siis etusivua.

En tiedä huomaako kukaan, mutta vaihtelen silloin tällöin etusivulla oikeassa laidassa olevaa sitaattia. Se on ainoita asioita, johon tunnen tällä hetkellä paloa. Harmillista kyllä, rakastun aina valitsemiini sitaatteihin, enkä malttaisi luopua niistä uuden sitaatin alta.

Etusivun sivupalkista löytyy muuten myös vanha podcastini “Elämäni kirjat”, kyllä sen voi kuunnella toisenkin kerran.

Sivun ihan ylä-ylälaidasta löytyvät siis alasivut BLOG, ABOUT & CONTACT, SHOP. Niiden alta löytyy muutama pääkategoria kuten GRAAH (lempikategoriani), KIRJAT, KULTTUURI, MATKAT, RUOKA. Yksityiskohtaisempia tägejä löytyy taas sivun alalaidasta. Haku toimii myös, se on oikeassa yläkulmassa. Hakea voi myös arkistosta vuosi- ja kuukausitasolla.

Harmittaa, etten ole saanut edistettyä kuratoitua ostospaikkaani, ihanien lempiliikkeiden Shop-sivua. Uskon siihen edelleen enkä aio heittää kirvestä kaivoon senkään suhteen, ilmeisesti asioiden nyt vain on ollut tarkoitus ottaa enemmän aikaa kun alunperin ajattelin. Shopin alla sijaitsee Annan faijan aarrearkku, sekin kolisee tyhjyyttään, sutjakan alun jälkeen.

Shopin luukkujen lomassa piileskelee myös Päivän biisi- boksi, jonka olin unohtanut itsekin! Ryhdistäydyn!

Haluaisin viilata vielä yksityiskohtia, pienet asiat ärsyttävät. Haluaisin edelleen, että minulla olisi tiimi, joka valokuvaisi, käsittelisi kuvat, asettelisi ne kauniisti juttuihin (inhoan kun ne ovat pötkössä, mutten jaksa itse paneutua asiaan), päivittäisi sivustoa muutenkin, loisi mielenkiintoisen postauskalenterin, ajastaisi, somettaisi ja paimentaisi.
Minä haluaisin vain kirjoittaa (siis jos pystyisin).
(Se tiimi voisi myös oikolukea tekstini ja tehdä jotain tälle sulku-fetissille.)

Sivuston pystyttämisessä auttanut Anders alkaa toipua vuoden takaisesta, ja sainkin buukattua häneltä pari tuntia aikaa ensi viikolle.

Kuvaongelma on edelleen yksi suurimpia inspiraatiolukkojani, tästä olemme puhuneet ennenkin. En voi vaatia rakasta, lahjakasta täystyöllistettyä Parkkostani kuvaamaan kaikkea mitä haluan, milloin haluan, tajuan kyllä sen (aina hyvinä päivinä) itsekin. En voi myöskään vaatia, että hän näkee samat asiat kuin minä, samalla silmällä kuin minä. Tuorein esimerkki tästä on Meksiko, jonka näimme jotenkin hyvin eri tavalla. Älkää silti sanoko, että opettele itse, sillä en tunne siihen intohimoa. Mitä vähemmän laitteita minun pitää hallita, sen parempi. Kiukuttelen mielummin.

Instassa sentään on pääosin omia kuviani (siis minun ottamiani, ei niinkään minusta), mielettömän jännittävää feediä voi seurata appin lisäksi sivupalkissa.

Muistatteko muistikirjahaaveet? Juttu eteni jo aika pitkälle, mutta tilausmäärien ja hinnan suhde sai lopulta minut perääntymään. Joko lavallinen muistikirjoja, jolloin ulosmyyntihinta olisi kohtuullinen tai sitten pieni mutta kallis erä. En uskaltanut tehdä kumpaakaan. Vielä.

Selasin läpi kirjoituksia blogimuuttoa edeltävältä ajalta. Nauratti vieläkin Belgian Lempin mummon elämänohje: aina se jotenkin menee.

Tottahan se on! On se jotenkin mennyt. Täällä ollaan, nenä vedenpinnan yläpuolella!

Muista seurata myös Instagramissa ja fb:ssa @annapalaaanna. Etusivulta saa tilattua myös uusimmat jutut suoraan sähköpostiin, ja Bloglovin’ on aktivoitu pienen tauon jälkeen myös.

Jumissa

Jumissa

Ihan näin tiltissä kirjoittamisen suhteen en muistakaan vielä olleeni. Yleensä pahin jumi menee muutamassa päivässä ohi, mutta nyt tuntuu ettei helpotusta ole ihan heti luvassa. Siis sellaisin vapaaehtoisin keinoin: talutin itse itseni äsken korvasta koneelle ja avasin uuden, tyhjän artikkelipohjan saatesanoilla “nainen on hyvä ja istuu ja kirjoittaa, tai itkee ja kirjoittaa, tai ihan mitä tahansa tekee kunhan kirjoittaa.” Joten tässä ollaan. Takapuoli ei nouse tuolista ennen kuin olen painanut Julkaise-nappulaa. En saa keittää kahvia, en vilkuilla kännykkää. Vain kirjoittaa. Tulkoot vaikka tyhmiä sanoja peräkanaa, niin minähän jumalauta kirjoitan.

Kirjoitusjumiin voi olla monta syytä. Joskus ei vain ehdi, ja osittain siitä nytkin on kysymys. Alkuvuosi on ollut varsinaisten töiden osalta vilkas ja täysi. Koneella istumisen, kirjoittamisen ja luovana esiintymisen kiintiö täyttyy päivätöissä. Illalla hartiat eivät enää halua läppärin ääreen ja se kuuluisa takapuolikin on puuduksissa. Lisääntyvä valo houkuttelee ulos.

Olen myös aktiivisesti lisännyt asioita ja ihmisiä elämääni pitkän, sisäänpäin kääntyneen kauden jälkeen. Huomasin nimittäin, että viikonloputkin alkoivat käydä hankaliksi. Samalla tavalla kun onnistun saamaan itseni lukkoon kesälomilla ja joulunpyhinä, alkoivat viikonloputkin ahdistaa. Mitä ihmiset oikein tekevät viikonloppuisin??? Kaikki joutilas aika tuntuisi järkevältä täyttää työnteolla. Minulla on ollut aina suuria vaikeuksia erottaa työtä ja vapaa-aikaa toisistaan, eikä se taipumus ainakaan vaikuta hellittävän.

Nyt olemme kuorruttaneet viikonloppuja ohjelmalla ohjataksemme ajatuksia muualle. Viime viikonloppuna muun muassa söimme ensimmäisen terassilounaan ja höllensimme kaulahuiveja, joimme kuohuviiniä hotellin aulassa, kuuntelimme flamecokitaristia Bravasissa mahtavan porukka-paellan äärellä. Kävimme katsomassa Kiehumispiste-dokkarin ja heti sen jälkeen (ajoitus oli sattumaa) nautimme lounaan erään turvapaikanhakijaperheen kanssa. Me myös tapasimme Hankoon muutosta haaveilevan helsinkiläisnaisen, sekä vanhan koulukaverini, ja ajelimme Gunnarsinrantaan. Kiipesimme tietysti Tullarin kallioille ja katsoimme kuinka laivat irtosivat satamasta. Nukuimme päiväunet, kokkasimme kermaista tattipastaa ja katsoimme Rimakauhua ja rakkautta. Se oli hyvä viikonloppu se.

Täydet viikonloput toisaalta tarkoittavat, että kirjoitusaikaa putoaa pois. Ensi viikonlopuksi lähdemme Tallinnaan enkä ajatellut ottaa läppäriä mukaan.

Viikotkin ovat olleet erilaisia. Vanhimmalla tyttärellä on ylioppilaskirjoitukset loppusuoralla, tänään on viimeinen koitos. Se on tarkoittanut kaiken muun jännittävän lisäksi sitä, että kotona on lukulomapäivisin ylimääräistä energiaa, joka on  – niin paljon kuin tyttöni seurasta nautinkin – tuonut omat haasteensa arkeen. Huomaan toivovani omaa työhuonetta, kotona työskentely alkaa käydä hankalaksi. Hyväksyn itsessäni tavallista suuremman oman ajan tarpeen ja tiedän, että se on työskentelyllenikin oleellista. Hiljaisuus, tietynlainen tyhjyys ympärillä.

Kirjoitusjumiin on vaikuttanut myös se, että yhtäkkiä alkoi tuntua siltä, että olen sanonut jo kaiken, toistan itseäni. No hei väkisinkin, kuusi vuotta ja kolmatta tuhatta kirjoitusta myöhemmin se on väistämätöntä. Enhän elä mitään kovin jännittävää elämää. Toistoakin pahempi tunne on se, että mitä jos ketään ei kiinnosta? Tai että miksi ketään kiinnostaisi? En ollut osannut pukea aavistuksiani sanoiksi ennen kuin luin samaan aikaan muissa blogeissa poreilemaan puhjennutta keskustelua siitä, että tavallinen bloggaaminen on kokenut inflaation, kun ammattimaiset blogit tekevät kaiken isommin ja paremmin, tai ainakin näyttävämmin. Omat eriskummalliset aiheet ja arkinen ote hirvittää, en tunne riittäväni millään. (Parkkosen kuvat nyt ovat toki helmiä, mutta kuten olette huomanneet, ne ovat olleet hänen kiireidensä takia aika kortilla.)

Samaan aikaan toisaalla syyllistetään tuoksukynttilöiden polttelijoita ja ihoöljyllä valelijoita, halutaan todempaa, suorempaa, kantaaottavampaa ja karumpaa, vaikka se ei olisi yhtään sen enempää totta kuin iänikuiset leikkokukatkaan. En osaa tätä peliä. En ole ilmeisesti tarpeeksi tavallinen, enkä missään nimessä tarpeeksi erityinen.

Olen ihan pihalla. Jonkun hegemonian ulkopuolella.

Myönnän, että tunnen myös paineita tuosta Shop-sivusta, tällä tahdilla ja ihan minusta johtuvista syistä se ei toimi suunnittelemallani tavalla. Ja niin kovasti haluaisin sen toimivan! En haluaisi tuottaa mukana oleville yrityksille pettymystä, onneksi kukaan ei vielä maksa näkyvyydestä. Se lohduttaa. Rakennan rauhassa.

Lokakuun Kreikan matkani jälkeen (taivas, lähdöstäni on kohta jo puoli vuotta!) olen jotenkin hakenut paikkaani. Kotona äitinä ja vaimona, työelämässä (vaikka nyt onkin hyvä vaihe), bloggaajana. Minuna. Graah-osastolle olisi paljon kirjoitettavaa, mutta se vaatii juurikin sitä aikaa, häiriötöntä, kirjoitusfiiliksen sävyttämää aikaa.

Tässä kirjoitellessani Parkkonen on käynyt jakamassa kanssani munakkaan (pylly ei pysynyt penkissä, kokkasin), Anders istahti pöydän päähän ja yritti ratkaista yhtä wordpress-ongelmaani. Ahmed soitti ja kysyi saako tulla illalla meille kylään. Kaksi lapsista on juuri kotiutunut, on kaikenlaista juteltavaa ja näytettävää. Sanat lentävät kuin peipposet pois sormistani, keskeneräinen ajatus karkaa. Kuulen haukankorvillani, että yläkerrassa pyykinpesukone on pyörinyt ja pyykit pitäisi nostaa kuivuriin uuden satsin alta. Entä illallinen? Jotain kivaa sen ahkeran abin kunniaksi.

Tuntuu, että vuosi vuodelta tiedän varmaksi yhä vähemmän asioita. En tunne tarvetta julistaa enkä valitettavasti usko muuttavani maailmaa vaikka olisinkin siinä erinomainen. Mutta kaksi asiaa tiedän: veden juominen auttaa melkein kaikkeen, ja puhuminen kannattaa aina. Silloinkin kun se on vaikeinta.

Tästä se taas lähtee.

Vieraskirjoitus: Graafikon matka – Rolling Stonesia ja mustemaalausta

Vieraskirjoitus: Graafikon matka – Rolling Stonesia ja mustemaalausta

Vieraskirjoitus

”Mä tarvitsisin tunnuksen mun blogille, voisitkohan sä auttaa mua?”, alkoi puhelinkeskustelumme muutama viikko sitten. Tottakai, tietysti autan! Olin tietoinen Annan aiemmasta blogista ja ihaillut sen kuvia satunnaisesti. Keskustelimme jonkin aikaa Annan uudesta linjasta ja ajatuksista.

Ryhdyin hommiin ilolla! Tehtävänä oli siis suunnitella tunnus ihmiselle, tai oikeastaan olemassa olevalle blogille ja ihmiselle sen takana. Kiehtovalle maailmalle täynnä Ranskaa, kauneutta, rosoa ja kaikkea muuta kuin virastotylsää raportointia elämän ilmiöistä. Tykästyin oitis Annan maailmaan kaikessa runsaudessaan. Luin postauksia, katselin kuvia, yritin päästä sisään siihen, mitä hän haluaa viestiä, mikä on sen ydin. Ryhdyin työhön ja lähetin ensimmäiset versiot sovitussa aikataulussa.

Ja sain vastauksen: niistä ei löytynyt sitä ominta Annaa, vaikka jotain hyvääkin. Ammattilainen ei tästä lannistu, vaan rohkaisee asiakasta eteenpäin. Työtä jatketaan ja se syvenee. Olin nimittäin tulkinnut blogin kautta yhden asian täysin väärin. Sain kuvan, että Anna pitää kasveista, luonnosta ja Hangosta. Symboli viittasi Ranskaan ja luontoon, mutta se ei auennut meille samalla tavalla. ”Minua kehnompaa luontoihmistä saa hakea”, Anna kirjoitti. Pyysin häntä kuvailemaan asioita, joista hän pitää, jotka ovat tärkeitä, jotka viehättävät. Tähän sain Annalta erittäin kuvailevan vastauksen.

Suunnittelijan työ on ihanan vaihtelevaa ja haastavaa. Usein liikutaan vahvasti intuition puolella, jota perustellaan ja analysoidaan myös itselle. Käydään päänsisäistä keskustelua; miksi ratkaisisin asian niin tai näin? Minkälainen typografia sopii tähän maailmaan, entä minkälaiset elementit, ja miten ne ovat suhteessa toisiinsa? Onnistunko tavoittamaan olennaisen näiden elementtien avulla?

”Rolling Stones 70-luvulla Etelä-Ranskassa, musta kajalkynä ja suttuiset rajaukset, mustuus, Jean Cocteaun signeerauksen tähti…” Syntyi vahva tunne. Kaivaisin esiin mustepullon ja maalaisin luonnosmaisia kuvia. Nyt ei lähdetä piirtämään vektoriohjelmassa selkeää graafista tunnusta tai tavoittelemaan muodon ja viivan suhteen millintarkkuutta, nyt ei tehdä tunnusta virallisille virastoihmisille eikä haeta täydellistä viivaa ja sen puhtautta. Hienostuneen typografian pariksi tarvitaan rosoisuutta, jotain, joka kertoo henkilöstä.

Piirsin iltamyöhään lasten nukkuessa ainakin viisitoista paperia erilaisia elementtejä. Tapahtumassa oli jotain elokuvallista, rypistettyjä papereita, tuskaantumista ja ilahtumista vuoron perään. Tiedoksi, että musteella maalaaminen on itse asiassa aika ihanaa! (Toim. huom. Tämä tilanne olisi vaatinut punaviiniä, mutta sitä ei ollut kaapissa.)

Seuraavana päivänä sähköpostiini kilahti ilahduttava viesti: ”Sonja! Mä tykkään!!!!!!!!!! Tässä on nyt sitä jotain. Hyrisyttää ihanalla tavalla.” Elementtejä syntyi useita, joista loppuraatiin valitsimme Annan kanssa yhdessä nyt tunnuksessa näkyvät.

Silmä ja suu.

Blogi on näkemistä ja asioiden visuaalista kokemista, sekä niiden tulkitsemista ja kertomista lukijoille. Anna Palaa Anna kertoo elämänmakuisesti, mutta kiehtovasti Annaa viehättävistä asioista. Silmä on vahva, mutta niin on suukin. Näkeminen on vahvaa ja yhtä vahvaa on ilmaisu. Blogin kirjoitukset ovat kuitenkin myös hienostuneita, niissä on ranskalaista charmia. Tunnuksen kokonaisuus syntyy hienostuneen päätteellisen antiikvan yhdistämisestä luonnosmaisiin, rosoisiin ja voimakkaisiin elementteihin, ne ovat sopivan kontrastisia toisiinsa nähden. Anna Palaa Anna on saanut uuden tunnuksen.

Kiitos yhteistyöstä Anna & onnea blogillesi! <3
Sonja Tuulia Halttunen, graafinen suunnittelija, Fiskars

www.sonjatuuliahalttunen.com
www.kavivagraphics.com

Sähköpostia graafikolle

Sähköpostia graafikolle

“On varmasti aivan pirullista suunnitelma ilmettä/ tunnusta jollekin IHMISELLE, koska ihminen nyt vain on niin tunteellinen ja kompleksi, ainakin minä olen.

Symboleista. Ankkurista olen aina tykännyt, mutta se taitaa olla kokenut vähän inflaatiota, samoin pääkallo, joka sinänsä sopii mulle, koska olen synkkyyteen taipuvainen ja ylpeä siitä. Meriteemasta ei mikään saaristolaisuus iske OLLENKAAN, sen sijaan meritähti tai merihevonen kenties. Myös semmoinen kreisiapina (punk-apina, sanoi mieheni) voisi kuvata mua, mutta se on vaikea… Entä huulet = puhuminen? Tulitikku? Olen hullu kynttilänpolttelija. Rakastan myös kauniita tulitikkurasioita. Oon mä vähän hippikin, peace-merkki tähän! Ranskan lilja? Ei, se on liian aatelinen. Luontoihminen en ole ollenkaan.

Inspiroivia asioita: Rolling Stones 70-luvulla Etelä-Ranskassa Villa Nellcôtessa, samppanja, ranskalaiset perunat, musta kajalkynä ja suttuiset rajaukset. Jemima Kirken tatuoinnit, vanhojen surffikuvien pastellisävyt, kissat, kirjapinot, viinitahrat. Picasso, leimasimet, mustuus. Vinyylit, ranskalainen rap, vaalikeskustelut. Rivieran uima-altaiden smaragdinvihreät kaakelit, Gérard Dépardieu Hôtel Negrescon katolla, meksikolaiset nyrkkeilijät. Hotellien aulat, löysäksi keitetyt kananmunat, sanomalehdet, sardiinipurkit. Kynsilakka, ballerina-kengät, sormukset. Vanha merimies -estetiikka, ja Jean Cocteaun signeerauksen tähti.

Huh. Olen aivan uuvuksissa ajateltuani itseäni näin paljon!

P.S. Mieheni lähetti vielä yhden kuvan, josta hänelle tuli mut mieleen. Sen löydät liitteenä nimellä Knock out.”

Blogille on luotu tunnus, pian näette lopputuloksen!
Kuva: Pinterest

Nimestä vielä

Nimestä vielä

Nimeen Anna palaa Anna liittyy monta hauskaa yhteensattumaa, jotka tajusin vasta myöhemmin, nimen jo valittuani.

Ensin oli siis jo olemassa ihan toinen nimipäätös, voin sen paljastaakin. (Vaikka nyt, kun nimi on mikä on, se kuulostaa ihan väärältä).

Uudesta blogista piti tulla Lempipäiväni tiistai.

Ajattelin, että se sisältäisi sen pienen anarkian, etten ole mikään TGIF-tyyppi, vaan semmoinen skumppaa keskellä tiistai-päivää tyyppi. Ja että vihaan kaikkia pakollisia viikonloppukemutuksia, ylipäätänsä kaikkia juhlia, joulua nyt etunenässä mutta myöskin juhannusta ja uutta vuotta sun muita. Pitkäperjantai on kiva, siitä mä tykkään.

Mutta yhtäkkiä nimi alkoi kuulostaa minusta sellaisen ihmisen blogin nimeltä, jolla on vaniljanvärinen keittiö, paljon kannustavia tekstejä seinillä, tyynyissä ja pienesineissä, nypyttömiä neuleita, nuokahtamattomia tulppaaneja ja joka valitsisi  harmoniselle päiväkirjalleen nimen Lempipäiväni tiistai (kaunokirjoituksella) koska

“arki nyt vaan on niiiiiiiiin ihanaa”

Ei, se en ole minä. Ei kuulosta minulta.

Anna palaa Anna poimiutui siis teidän kommenteistanne ja alkoi elää omaa elämäänsä. Olkoon sitten se, päätin tiistaina 17.1.17 ja varasin domainin. (Vielä kuitenkin vähän sillä ajatuksella, että ehtii tarvittaessa vaihtaakin.)

Häivyin Helsinkiin, hummailin siellä mitä hummailin, mutta huomasin käyttäväni tuota lausetta oikeastaan aika usein. Kuten vaikka kannustaakseni ystävää tekemään päättömyyksiä, tai vastaukseksi baaritiskillä esitettyyn kysymykseen haluanko lisää samppanjaa: anna palaa!

Mutta vasta kun näin nimen osoitekentässä ja uuden blogin ensimmäisissä aihioissa ymmärsin, että siinähän on minun etunimeni ja sukunimeni ensimmäiset kirjaimet, A & P.

Ja koko rimpusta tulee APA, jolla lempinimellä (lausuttuna Aappa), Parkkonen kutsui minua pitkään. Siihen asti itse asiassa, kunnes muutimme fifty-fifty ruotsinkieliseen kaupunkiin, Hankoon. Apa ei millään muotoa ollut enää korrekti nimi mielitietylle, se olisi kuulostanut kadulla huhuiltuna vähintäänkin oudolta. En muista mistä se Aappa alunperin tuli, en kiintynyt siihen sen kummemmin, vaikka toki tottelin. Sillä parempi sekin kuin heilastelumme ensimmäiset neljä vuotta, jolloin miehelläni ei ollut mitään muistikuvaa nimestäni. Hän on vähän sellainen hajamielinen yksilö.

Kysykääpä häneltä muuten huviksenne joskus mikä on toinen nimeni.

Kaiken tämän jälkeen uuden blogin nimi oli kuitenkin yhtäkkiä ikioma ja ihan selvä. Se tuntui  hyvältä sanoa ääneen ja sitä oli kiva kirjoitella, koska kynää ei tarvitse nostaa kertaakaan paperista vaan se etenee kuin aalto. Kokeilkaa vaikka.

Istuimme viime lauantaina aikamatkalla Tammisaaren Svenska Klubbenilla syömässä metsästäjänleikettä paksulla sienikastikkeella. Siemailimme punaviiniä lämmetäksemme pitkän kävelylenkin jälkeen, hykertelimme pysähtynyttä tunnelmaa. Meillä oli mukana paperia ja mustia tusseja (meillä on aina mukana omituisia asioita) ja aloimme raapustaa. Parkkonen vonkasi minua aloittamaan taas kuvien piirtämisen, piirtelin niitä hänelle joskus. Mutta nyt kirjoitin. Sivu toisensa jälkeen, se oli kuin tanssia.

Yksi niistä juoksutuksista on tuossa sivun ylälaidassa, ihan sellaisenaan, repäistynä kahvin tahrimasta muistikirjasta.

Parhaat asiat syntyvät pakottamatta.