comments 22

Suorituspaineita

Nettiyhteys kämpillä toimii taas vihdoin, kiittäkäämme jumalista vaikkapa Hefaistosta, tulen, sepäntaidon ja tekniikan jumalaa. 

(Vai sittenkin Hermestä, joka kunnostautui mm. jumalten sanansaattajana ja matkailijain suojelijana?)

Paljon on jäänyt tällä välin kirjoittamatta, ja se yksi pitkä kirjoitus, jonka aikaan sain, otti ja katosi kerta kaikkiaan käsittämättömiin. En jaksa kirjoittaa kaikkea nyt uusiksi, vaikka se olikin tärkeää. Se käsitteli sitä ahdistusta, joka äkkiä iski toisen viikon pyörähdettyä käyntiin.

(Kyllä, pystyn angstaamaan myös paikoissa, joissa on lämmintä ja aurinkoista, aikojen alun sivistyksen historiaa, taivaallista ruokaa pilkkahinnalla, jääkylmiä viinikannuja, kermaisia leivoksia, suurisilmäisiä kissoja ja sitruunapuita. Tämä on minun kykyni, jokaisella on omansa.)

Tuntui, että kaikilla oli valtavia odotuksia minun matkani suhteen, etten koskaan pysty täyttämään kaikkia matkaani ladattuja toiveita, joista osa ei ole edes minun. 

Aloin pelätä, että tuotan pettymyksen. 

Kenelle? 

Itselleni, kotiväelle, teille. Omat odotukseni ovat tietysti kaikista suurimpia. Suuria kuin vuori nimeltä Kori.

Suorituspaineita siis. Osaanko tehdä tämän kaiken nyt oikein? Käytänkö aikani oikein? (Ja mikä oikein on?)

Taistelen joka päivä asian kanssa vähän tai paljon, se riippuu.

Rauhoitan itseäni sanomalla, että loppujen lopuksi tämä on kuitenkin vain matka, vain kuukausi, vain alku.

Tänään lähdin aamulla taas torille. Keskiviikon ja lauantain toripäivistä on tullut viikkoni ankkurit, torilla viihdyn parhaiten. (Toiseksi parhaiten viihdyn lämpimässä meressä, kolmanneksi parhaiten missä vain tavernassa ja neljänneksi parhaiten omassa makuuhuoneessani, joka on ihana.) 

Olin ollut aikeissa kirjoittaa teille, että minä en selvästikään kiinnosta näitä ihmisiä pätkääkään. En jotenkin pääse lähelle. Olin tottunut Ranskassa siihen, että ajauduin vähän väliä solmimaan ihmeellisiä ohikiitäviä ystävyyssuhteita kadunkulmissa ja kahviloissa. Toki siellä minulla on kieli puolellani, täällä olen kielipuoli.

(Ullan ansiosta olen tietysti tavannut jo joukon ihmisiä, jotka kaikki ovat ottaneet minut ystävällisesti vastaan. Ja vuokraemäntäni on itse suloisuus, pussailimme juuri ovenraossa kun hän tuli tuomaan viinirypäleenmehusta valmistamiaan makeisia. Tarkoitan nyt esittelemättä elämääni risteäviä ihmisiä.)

No nyt bussipysäkillä aloin jutella pienen mummon kanssa. En tiedä miten me sen teimme, mutta hän kreikkaa puhuen ja minä suomea, me keskustelimme hyvän tovin.
Sanoin nimeni ja hän omansa. Se oli Patra. Kerroin, että asun Evripidou-kadulla kuukauden ja teen tietokoneella töitä. Hän viittilöi että siinäkö, missä on kirkko vinossa keskellä katua, ja minä sanoin että siinäpä juuri, kirkon yläkerrassa. Mummo oli menossa silmälääkäriin ja minä kerroin että olin menossa torille. Hän kysyi (kai) pidänkö Kalamatasta, ja minä sanoin (toivottavasti) että pidän oikein kovasti.

Bussissa tapahtui valtavasti asioita. Tuskin vetolaukkuaan suurempi mummo livahti sisään keskiovista ja sitten kuski ja mummo huusivat toisilleen pari pysäkinväliä. Sitten tuli ihan ilman mitään pysäkkiä ruuhkassa etuovesta yksi mamma, ja alkoi toitottaa päivänpolttavaa asiaa kuskille silminnähden raivoissaan. Valitettavasti sitten tulikin jo torin pysäkki ja jouduin nousemaan pois kesken draaman kaaren. 

Täällä, koko tämän kreikkalaisen näytelmän pääosassa ovat vanhat naiset.

Torilla on nyt verkasäkkikaupalla myynnissä kastanjoita ja laareittain maapähkinöitä, joita minä pääsin syömään yhtenä päivänä suoraan pellostakin. Lumoudun katselemalla ostoksillaolijoita: alan ymmärtää mihin näiden sitkasten hyvä terveys ja korkea eliniänodote perustuu. Tomaatteja ei osteta muutamaa suloista yksilöä, vaan muovikassillinen. Samoin omenoita, makeita viinirypäleitä, appelsiineja, paukkuva muovikassillinen kutakin. En ole ikinä koskaan nähnyt vastaavaa. Vihreitä lehtiä, hortaa, kassillinen, pinaattia samoin. Vihreitä ja kirjavia papuja kilotolkulla. (Täällä runsaudensarvessa jopa kaktukset kasvavat hedelmää, niitä pitää käsitellä varoen ja kuoria veitsellä ja haarukalla, sillä niissä on piikkejä.) Valtavasta kalakaupan valkoisesta muovisäkistä heiluvat laitojen yli mustekalan harmaat imukupeilla varustetut lonkerot ja liiviin ja lakkiin pukeutuneella ukolla on myyntikojunsa edessä jaloistaan sidottu elävä kukko, suuri kuin hirvenvasa. 

Myyntipöydillä on myös läpinäkyvissä muovipulloissa vihreää oliiviöljyä ja tynnyreissä sekä metallikanistereissa lisää. 

Kaikki se hyvä uppoaa näihin kirkassilmäisiin vanhuksiin, jotka terveellisen ruokavalion lisäksi vaeltavat mäkisiä kujia kotiinsa kantamuksineen, vetäen äärimmilleen lastattuja kärryjä perässään vahvoina kuin pienet härät.

Eilen satoi. Se oli hyvä, sillä en olisi ehkä näkemättä uskonut, että se on täällä valkoisen, polttavan kovan valon maassa mahdollista. Ilma tuoksui sateen jälkeen ihanalta, lämpötila putosi illalla armolliseen kahteenkymmeneenviiteen. Söimme Kardamo-nimisessä tavernassa muun muassa munakoisotahnaa ja maksaa sitruunalla.

Ainakin se tuntui oikealta.

Päivän kirja (joka tuli Suomesta ja ilahdutti aamulla minua postilaatikossa niin sanoinkuvaamattomasti): Henry Miller, Marussin kolossi.

22 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.