Valitse sivu

Ihmeellinen perjantai.

Tapasin blogin lukijan, ihan ventovieraan sellaisen.

Taisi olla ensimmäinen sovittu tapaaminen, joka on saanut kimmokkeen tästä asetelmasta. Joskus joku teistä on taputtanut olkapäälle, tunnistanut, mutta tämä oli nyt ihan varta vasten. Tapasimme Akateemisessa, kuinkas muuten. Minä olin tekstitellyt, että minut tunnistaa nutturasta, ja hän taas kertoi, että hänellä on sokkotreffeille sopien punainen kukka rinnassa. Ja olikin! Halasimme heti.

Tämä viikinkikuningattaren näköinen vaalea nainen oli aikoinaan kirjoittanut minulle siitä Emil Cedercreutzin taiteilijakodista (muistatko?), esitellyt sen sanoin ja kuvin meille niin, ettemme voineet muuta kuin kaivaa kalenterista esiin sopivan Satakuntaviikonlopun. Siitäkö se alkoi, Marjaana?

Kun olimme sopimassa joitakin viikkoa sitten tapaamista, sanoin, että tiedän justiinsa minne hänet vien. Kun astuimme Akateemisesta ulos, oli kuivien katujen aamupäivä muuttunut lumipyryä pullistelevaksi siniseksi iltapäiväksi. Puikkelehdimme ihmisten ja autojen välistä Iso-Roballe ja Café Balzaciin. Olimme lumisia, vähän hysteerisiä ja ihan hassuun aikaan ravintolassa. Lounasaika oli jo mennyt, ilta vasta käynnistymässä.

Mutta Café Balzac ei olekaan mikään tavallinen ravintola. Vaan teatteri. Olin käynyt siellä pari kertaa aikaisemmin syömässä melko normaalisti, mutta nyt olimme osa näytöstä. Herra Samuli ei ottanut kuuleviin korviinsa meidän änkytyksiämme tilauksen suhteen, vaan sulloi meidät ikkunapöytään, kaatoi lasit kuohuvaa ja sanoi menevänsä “säikäyttämään vähän serrano-kinkkua kuumalla pannulla”. Seuraavaksi istuimmekin jo valtavat vuohenjuustosalaatit edessämme, viinipullo avattuna, rapeaa leipää vieressä valmiina kaapimaan lautaselta herkulliset rippeetkin.

Minä olin aika rikki siinä istuessamme. Sen lisäksi, että olin alkuviikosta menettänyt mummon, olin myös saanut lähetteen mammografiaan, samaiselle perjantaiaamulle. En ollut nukkunut juurikaan koko viikkoon, ja tapaamista edeltävänä yönä tehnyt kyseenalaisen ennätyksen tunnin yöunilla.

Tuntui, että olin koko päivän kulkenut rinnat paljaana ympäri Helsinkiä puristeltavana. Olin sekopäinen väsymyksestä, itkeskelemisestä ja lopulta helpotuksesta. Silmäripseni olivat ristissä ja hekottelin kaikelle. Mutta Marjaana oli kuin hirveän hauska kallio, jolle oli helppo kertoa kaikki. Aika harvoin ystävyys ehkä alkaa näin raatorehellisissä tunnelmissa.

Ravintolaan tuli pikkuhiljaa lisää porukkaa, vaikka illan yksityisbileetkin jo painoivat päälle. Kaikki mölysivät vieraisiin pöytiin, syötiin mitä saatiin ja myönnetään, maljoja nostettiin. Nauroimme niin, että meinasimme penkeiltä pudota Marjaanan miehen edellisiltaiselle kysymykselle, että mitä jos teillä ei ole mitään puhuttavaa? Hoo!

Lopulta Herra Kamera haki kikattelevan rouvansa ja me lähdimme sohjon keskellä varovasti köröttelemään Hankoon, kun taas Marjaana lähti kolme ja puoli tuntia bussilla toiseen suuntaan.

Elämä <3

Mutta hei naiset, yksi juttu: se mammografiahan on ihan perkeleestä! On pakko olla joku toinenkin tapa! Nyt oikeesti insinöörit!! Kaikenmaailmankännykkäpelitkinsaamiljooniakehitystukia…