comments 10

Sittenkin toivoa?

Ja kas, tästä sitten jotenkin kuitenkin pidin. Jollain ihmeellisellä tavalla Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen oli kaikessa toivottomuudessaankin toiveikas.

Alussa rasitti kaikki. Rasitti se iänikuinen mykkyys, töksähtelevät, vanhanaikaiset lauseet. Väkinäinen huumori. Rasitti interiöörit, Suomi-nostalgia, pitkät tyhjät kohtaukset. Irralliset musiikkiesitykset, äijät. Kossu ja rööki (voi taivas sitä röökin määrää!), kaiken nielevä menneiden aikojen kaipuu. Tuntui, että tämä on niin tätä.

Mutta toista pääosaa esittävässä Sakari Kuosmasessa oli  – tai häneen roolihahmoonsa oli sisällytetty- jotain sellaista vinkeää pilkettä, jota en muista nähneeni pitkään aikaan Kaurismäellä. Lempeyttä, kepeyttäkin. Pieni hymynkare, vain häive, suupielessä. Naurahdin monta kertaa elokuvan aikana, sitä en ollut odottanut tekeväni.

(Selvennykseksi: en ollut alunperin edes menossa katsomaan koko elokuvaa, arvostelut olivat ristiriitaisia, olin jo päättänyt olla pitämättä koko jutusta ja muutenkin ajattelin, että ahdistaa ihan tarpeeksi ilman Kaurismäen nuhjuista käsittelyäkin. Mutta Parkkonen kertakaikkiaan raahasi minut kesken spagettiannoksen leffateatteriin vain viisi minuuttia ennen näytöksen alkua!)

Roolittaessaan Kaurismäki on kuin Fellini, rakastaa erikoisia kasvoja. Kaikki tutut vanhoista elokuvista ovatkin mukana, mutta ne nuoret pojatkin, mistä hän löytää niin karismaattista porukkaa? Turvapaikanhakijoita näyttelevät olivat nopeasti omaksuneet kaurismäkeläisen eleettömyyden, heidän kasvoihinsa voisi hukkua. Päähenkilöä Khaledia esittävä Sherwan Hajin on huippuhyvä!

Yritän ajatella värittääkö elokuvakokemusta se, että aihe on nyt niin lähellä minua, minähän olen tekemisissä turvapaikanhakijoiden kanssa melkein päivittäin. Huomaan, että olen jotenkin hurjan kiitollinen Kaurismäelle siitä, että hän näyttää sen kaiken, antaa estraadin. Koska haluan olla sen puolella, joka taistelee inhimillisyyden tähden, haluan pitää tästä elokuvasta, ja siksi pidän?

Jos naureskelinkin, niin myös itketti vähän. Mietin mitä oppilaani (hyvänen aika, ystäväni!) sanoisivat, jos veisin heidät katsomaan elokuvaa. Miten he kokisivat sen? Eivät siis vain turvapaikanhakija-teemaa, vaan Suomi-teeman?  Sen kaiken karun mutta jotenkin… kuitenkin… kiltin?

Sitten ajattelin sitäkin uutta poikaa, joka kertoi rakastavansa musiikkia, ja kun kysyin mitä hän kuuntelee, hän kaivoi puhelimensa esiin ja käänsi näytön minuun päin.

Hän kuunteli Vesa-Matti Loiria.

10 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.