comments 11

Sitä itseään

Aivan tuplajättipotti täällä päällä: raastava PMS ja kahta kauheampi jouluangsti, samaan aikaan. Ei siis itkuitta selvitty tästäkään saamarin joulunalusajasta. Siitä huolimatta, kaikki on nyt kunnossa. Jääkapissa on ruokaa, maljakoissa joulukukkia ja kuusikin on hirtetty narulla yhteen tuvannurkkaan.
Niin, se kuusi. Se raahattiin kaiken kaaoksen keskellä sisään ovenkarmit vinkuen ja se oli suuri. Suurempi kuin koskaan, olinhan toivonut pientä. Se perheen miesten voimin pystyyn hinattiin ja kuusenjalkaan tungettin. Innokkain kuusenkoristelija oli samantien latvassa virittelemässä koristeita, ja minä, joka kiristelin hampaitani viereisessä huoneessa, kuulin seuraavaksi vain pehmeän kahahduksen ja sitten tömähdyksen. Keittiöön päästessäni kuusi makasi pitkin pituuttaan keittiön lattialla, lapsi sen alla ja ja kaikki koristeet sinkoutuneina ympäri huushollia. Vesi lainehti eteiseen saakka.
Sanaakaan sanomatta (mutta savu korvista nousten) vedin pojan puun alta, nostin läppärini kassiin ja häivyin ovesta ulos vannoen, etten palaa ennen uutta vuotta.
Noh, palasin tietysti jo illalla ja kävin ihan nöyränä jouluruokakaupat, jossa kaltaiseni kalpeat naiset vaelsivat listoihinsa uponneina loisteputkilamppujen kelmeässä valossa kiillotettuja käytäviä edes takaisin.
Muutama yö sitten, kun maailmassa tuntui olevan jäljellä enää pelkkää pahuutta, heräsin kello 01:53 ja hapuilin puhelimen käteeni. En uutisten vuoksi, en maailmantuskassa. Vaan naputtelemaan paniikissa sähköiselle muistilapulle KYNTTILÖITÄ! JOULUKARKIT! MUSTALEIMA EMMENTALIA! Sillä ajatella jos olis joulu ilman mustaleimaa, olishan se nyt ihan hirveetä.
Äitini, joka esiintyy suurin piirtein joulun keksijänä ja kutsuu minua pirullisesti nimityksellä “meidän pieni jouluihmisemme” on hänkin kalkkiviivoilla langennut jouluangstaamaan kiusattuaan minua aiheesta viimeiset kuukaudet. Näin käy joka vuosi. Mutta kuten hän itse sanoo, hän onkin jouluihminen syys-lokakuussa, tässä vaiheessa vuotta (siis ennen joulua) hän on jo kurkkuaan myöten täynnä koko juhlaa.
Mutsin jouluangsti ilmenee pakonomaisena vaelteluna joka aamu Stockmannille, josta hän soittaa itkuisia puheluita, koska kaikki jo hankitut lahjat ovat paskoja ja niitä sekä jouluruokaa on milloin liikaa, milloin liian vähän. Hän yrittää kiristää minua ostamaan lahjat hänen nimissään erinäisille sukulaisille ja myös paketoimaan ne, mistä kategorisesti kieltäydyn. Onhan se nyt aivan mahtavaa, etten joudu yksin tuskailemaan.
Mutta kaikki viikon aikana kulminoitunut raivo ja kauhu laukesivat tänään kivaksi päiväksi, kun mutsi ja faija ajoivat Hankoon ja menimme yhdessä Origoon syömään ranskalaisia perunoita ja huutelemaan pahaa aavistamattomille ovista kulkijoille HYVÄÄ JOULUA! Aurinko paistoi, tuuli heilutti kaulahuiveja ja haimme vielä Lillanista laatikollisen leivoksia kotiin kahvin kanssa. Vaari lepäili sohvalla kissa vatsan päällä, mummo teki meille joululahjaksi siikatartaria ja lapset pelasivat punaposkisina Monopolia.
Juuri äsken rakkaat vanhukset hyppäsivät autoon ja karauttivat kohti Helsinkiä ja me jäimme tuntikausia urheasti paketoineen Herra Kameran kanssa hengittelemään paperipussiin. Tästäkin joulusta selvitään, ihan varmasti selvitään.
Hyvää ja onnellista, teille kaikille <3

11 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.