comments 51

Sisäänpäin

Hei. Kiitos LUKUISISTA viesteistä blogia (ja ylipäätänsä hengissäoloani) koskien. Täällä ollaan!

En tiedä miksi kirjoittaminen on viime aikoina ahdistanut niin hirveästi, ja ahdistaa edelleen. Minulla tuli jotenkin raja vastaan kaiken jakamisen ja itsestäni antamisen suhteen. Miksi käytin/ käyttäisin niin paljon aikaa tähän? Miksi näen vaivaa jakaakseni oppimaani, löytämääni, oivaltamaani? What’s in it for me, kuten pehmeää lattevaahtoa ylähuulessaan kantava konsultti sanoisi teräväprässisessä puvussaan…

Luulen, että tämä kaikki on jotenkin osa kasvamista. Sen jälkeen kun täytin 40, moni asia on alkanut näyttäytyä erilaisena. Ihan kuin kaikki solut minussa olisivat uusiutuneet, enkä enää olisi sama. (Ja niinhän tietysti käykin, muistaakseni solut uusiutuvat kokonaan aina kymmenessä vuodessa. Paitsi aivosolut, ne roikkuvat kuluneina mukana jopa koko ihmisiän, se selittääkin paljon…) . Once you have seen, you can never unsee anymore. (Miksi olen alkanut puhua englanninkielisillä fraaseilla? Täysi mysteeri johon törmäsin nyt vasta kun aloin tätä kirjoittaa. Toivottavasti tämä ei ole pysyvää, oksennuttaa.)

Kun lapset kasvavat (eivätkä pelkästään kasva, vaan aikuistuvat ja muuttavat pois kotoa), sekin hivuttaa minua lapsi lapselta, vuosi vuodelta kohti uutta vaihetta, jossa siinäkin on vähemmän itsestään antamista ja enemmän aikaa ja tilaa suunnata ajatus omiin tarpeisiinsa. Tunnen tarvetta kääntää nahkani nurinperin, nähdä sisäänpäin. Kaikki nämä asiat käsi kädessä tekevät tilanteesta sen, mikä se on nyt, ja selittävät toivottavasti osaltaan sitä, miksi en osaa luvata mitään.

Kaikki jakaminen ei tosin ole ollut pysähdyksissä, todistettavasti olen häärinyt edelleen esimerkiksi instagramissa. Kuvafeedini täydentyy enää (tai toistaiseksi) vain harvakseltaan, mutta huomaan pitäväni ig:n story-ominaisuudesta. Siitä, että voin sujauttaa sinne hetkiä, huonoa huumoria, ranskalaista jalkapalloa ja muita akuutteja innostuksen aiheita, jotka armollisesti katoavat vuorokauden kuluessa ja elämä virtaa, virtaa, vain eteenpäin, jälkiä jättämättä. Vapauttavaa!

Ihan konkreettisista käytännön asioista suurin este blogin pitämiselle on kuvattomuus. Tästä olemmekin puhuneet. Olemme ajautuneet kuvien suhteen Parkkosen kanssa jonkunlaiseen pattitilanteeseen. Ymmärrän häntä valtavan hyvin, kuvittaa nyt muilta kiireiltään omiin maailmoihinsa uppoavan, feministisen herätyksen kourissa kieppuvan vaimon ikuiseen marginaalin juuttunutta blogia, sellaisella tavalla, joka tälle kompleksiselle olennolle kelpaisi. Viimeinen mitä haluaisin, olisi hajottaa meidän aviollisia välejämme tämän takia. Siksikin ig palvelee nyt hyvin, siellä pärjään kuvien osalta omillani. (Tosin sielläkin kuvitus on liukunut niin superammatimaiseen suuntaan, että kaikki vähääkään alle täydellisen virittelyn vertautuu naiseen joka hiippailee halpahallin langanpätkäisissä tekonahkaballerinoissa Michelin-ravintolan keittiössä, asia, joka minulle muuten todellakin tapahtui ihan vähän aikaa sitten! En kuitenkaan PIRUUTTANIKAAN aio antautua liialle säädölle sillä tontilla, muuten asetan itselleni ansan ja pudottaudun sielläkin mykkyyteen.) Tiedän, että te ette vaadi tälläkään alustalla kuvilta mahdottomia, mutta minä itse vaadin. Olen hyvin kunnianhimoinen sen suhteen miltä haluaisin blogin näyttävän, se on minulle kirjoittamisenkin suhteen yllättävän tärkeää.

Oma tapani kirjoittaa tosin rasittaa minua myös. Haluaisin kirjoittaa eleettömästi, kuten Joan Didion tai Merete Mazzarella. Tai Duras! (Joihin ei TIETENKÄÄN vertaa itseäni millään tasolla, kunhan yritän valaista teille tavoitteitani, ihanteitani.) (En jaksa näitä sulkuhommeleitakaan, rönsyän ja ryöppyän, olen kuin kajahtanut tehosekoitin, vaikka haluaisin olla terävä tomaattiveitsi.) Haluaisin, että kirjoitus virtaisi minusta ulos mitään dramatisoimatta, liikoja maalailematta, suoraan lähteestä.

Pyrkimys olla koko ajan uusi, tuore, nuori, kaunis ja joustava (kimmoisa?) on mahdottomuus. Ajattelin yhtenä päivänä, että miksi seuraan parikymppisiä vaikuttajia, kun oikeasti haluaisin nähdä (esimerkiksi siellä instagramissa) enemmän ikäisiäni naisia ja miehiä ja heidän inspiroivaa tai jopa vähemmän inspiroivaa elämäänsä? (Löysinkin varsinkin ranskalaisia seurattavia. Ai että, siellä ihminen on ihminen paaaaaljon pidempään ennen kuin lakkaa olemasta ihminen ja on vanhus, jos on sitä koskaan, katsokaamme vaikka Agnes Vardaa!) (Taas nämä sulut… ja pilkut, enkö voisi pilkkoa lauseitani pistein, sen sijaan, että ripustan niistä pilkuilla loputtomia, vaikeasti luettavia pihlajanmarjanauhoja?) JOS päättäisin nyt vielä jatkaa kirjoittamista, haluaisin astua uudelleen eteenne ja riisua kaiken. (Kuulen, kuinka blogiin nyt klikataan sisään satoja tuhansia kertoja, ja pettymyksen huokaisun kun vastassa on vain Fernand Légerin teos Deux mains et une figure.) Kirjoittaa kirkkaasti, asioista jotka ovat juuri nyt ja juuri tässä, mielen päällä ja joilla tiedän olevan kaikupohjaa, koska te olette minä ja minä olen yhtä kuin te.

Teidän osallistumisenne ja jopa olemassa olonne on ehdottomasti painavinta siinä vaakakupissa, mitä minä tästä blogikirjoittelusta saan. En olisi tullut kirjoittamaan tänne tämänkään vertaa omin päin, ellette te olisi kirjoittaneet minulle kuukausikaupalla kipakoita ja paljaan kaipaavia viestejä, joiden perusteella uskallan uskotella itselleni, että tällä kaikella on merkitystä.

51 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.