comments 26

Se tapahtuu nopeasti

Heräsin aamuyöllä ennen kolmea katselemaan vartin välein puhelimen kelloa. Lapsistamme keskimmäinen, se suloinen Elsa lähti viideltä koulunsa ranskanryhmän kanssa Pariisiin. Pariisiin!
Kun sain tuupattua hänet matkalaukkuineen ulos ovesta valtavien lumihiutaleiden alle riehakkain hyvän matkan toivotuksin, oli aika tarkistaa, että esikoinen on hereillä. Hän hyppäsi nimittäin kuuden junalla Helsinkiin. Kolmas sentään meni ihan vain tavalliseen aikaan tavallisesti kouluun, vain ilmoittaakseen illalla yökyläilevänsä kaverilla. On perjantai-ilta ja me olemme yhtäkkiä kahden.

Tiedättekö, se tapahtuu niin nopeasti. Se, että he kasvavat irti minun kyljestäni, äitiäitiäiti-mantrasta, suuntaavat katseensa pikkuhiljaa poispäin. Heidän kepeät askeleensa ulottuvat yhä kauemmaksi, yhä pidemmäksi aikaa.

Ja se on aivan mahtavaa.

Voi hyvin olla, että puhun nyt ennenaikaisesti. Ehkä romahdan talomme kiviportaille tomumajaksi kun ensimmäinen muuttoauto ensi syksynä kiikuttaa pahvilaatikoita ulos ovesta. Mutta nyt lasten kasvaminen nuoriksi aikuisiksi ja itseänäisiksi ihmisiksi tuntuu ainostaan hyvältä ja oikealta. Näin tämän kuuluu mennä.

Minulla oli Kreikassa lempeä, joskus kaihoisa mutta ikävätön olo, sellainen syvä luottamus, että saatoin olla hyvillä mielin poissa. Minusta tuntui, että olen valanut niin paljon rakkautta näihin lapsiin, että he paitsi tietävät sen, ikäänkuin kelluvat siinä. Ovat yltäpäältä rakastettuja. Minusta tuntui, ettei minun tarvitse todistella mitään, me olemme ikuisesti yhtä vaikka olisimme erillämme.

Jännittävää kyllä, sekä veljeni että isäni olivat jotenkin ravistuneita matkastani. Isäni lähetti yhteiseen viestiryhmäämme linkin tutkimuksesta, jossa selvitettiin miksi yhä useammat naiset hylkäävät vauvansa. Veljeni kysyi samassa viestiketjussa muutamaa viikkoa myöhemmin miksi teidän äiti hylkäsi teidät?

Isäni on reissannut aina, pitkiäkin matkoja ja ennen kaikkea usein. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Muistan, kun hän lähti rahtilaivalla Amerikkaan ja puristi juuri esittelemäni Herra Kameran kättä tiukasti ja käski pitämään tyttärestään hyvää huolta. Isäni puolelta sukua olen perinyt hirveän voimakkaan matkustusviettini, jo ainakin isänisänisäni oli kova poika kiertämään.

Minusta nyt oli ihan jo pelkästään oman sukumme mittakaavassakin naisten vuoro.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö: matkan aikana huushollia piti tietysti pystyssä lasten erinomainen isä. Hän, kaksi aikuista tytärtä ja reipas poika pärjäsivät upeasti. Heiltä kuitenkin kysyttiin jokaisena kuukauden päivänä kadulla, kaupoissa ja kaikissa kohtaamisissa miten te nyt pärjäätte ilman äitiä?
Kukaan ei kuitenkaan koskaan kysynyt sitä kaikkien niiden vuosien aikana minulta, kun sinnittelin yksin aivan rääpäleiden lapsosten, työn, remontin ja kotitöiden puristuksessa kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kun Herra Kamera ahkeroi muualla.

Olisi voinut olla aika kuumottavaa olla Europpan toisella laidalla, jos olisin hetkeäkään epäillyt päätöstäni.

Matkani aikana oma suhteeni ja siteeni lapsiini muuttui. Siitä tuli vielä vahvempi. Jotenkin suurempi, terveempi, iloisempi. Tämä on tietysti vain minun puoleni kokemuksesta, katsotaan sitten kun lapset kolkuttavat terapeutteineen jonain päivänä ovelle ja vaativat saada keskustella lokakuusta 2016.

Minä olen hirveän ylpeä ja onnellinen lapsistani ihan joka päivä. Siitä on vähän vaikea kirjoittaa, koska se kuulostaa jostain syystä omakehulta. (Ja kyllähän minulla kieltämättä ON osuutta asiaan!) Lapsista on kasvanut hyviä ihmisiä ja ihan valmiita maailmalle. He pärjäävät ja heillä on kaikkea kivaa edessä.

Mikä jännittävintä, Herra Kameralla ja minulla, meillä alkaa Uusi Aika.

26 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.