comments 21

Rakastan

Torstai-iltana se tapahtui, paria päivää vaille kahden viikon rajapyykin kohdalla. Kuulin itseni huudahtavan minkä syömiseltä kerkesin, että RAKASTAN tätä paikkaa, RAKASTAN näitä tyyppejä. Se oli kuin pieni räjähdys.

Tunne oli ehkä niin vahva, koska se oli syntynyt ristiriitaisuuksista, omien ennakkoluulojen kanssa kamppailun kautta, kypsynyt hitaasti, mennyt vähän salaa ihon alle. 

Rakastan tätä syömisen meininkiä. Sitä, että tilataan pieniä lautasellisia kaikkea ja tinakannullinen viiniä, sen sijaan että jokainen ottaisi alkuruoan, pääruoan, jälkiruoan ja 16 cl rieslingiä. Sitä että pöytään levitetään paperi, kaikille katetaan vain pienet lautaset, haarukat ja jalattomat lasit, ja keskelle pamautetaan vesikarahvi sekä kimpale leipää. Rakastan sitä, että syödä voi milloin vain, mitä vain. Torilla on katoksen alla vaatimaton kanttiini, jossa kiskotaan kello yhdeksältä aamulla avotulella käristettyjä souvlaki-vartaita ja huuhdellaan ne ouzolla alas. Haluan sinne kuollakseni.
Rakastan sitä, että ihmiset ovat koko ajan ulkona, yhdessä. Mummojen piiriä penkeillä talojen seinustalla. En ole kuuna päivänä missään maailmassa nähnyt näin paljon kahviloita ja tavernoita kuin täällä, ja ne ovat aina täynnä. Rakastan iltoja, jolloin ulos lähdetään vasta yhdeksän jälkeen ja istutaan kiireettä sametinpehmeässä, pihkantuoksuisessa yössä huolettomina kuin peipposet. 
Rakastan tätä jatkuvaa mölyä. Nukun paremmin kuin koskaan, vaikka kajahtanut korttelini mesoaa tauotta yötä päivää. Itse asiassa heräsin viime yönä hetkeksi klo 5 siihen, että oli niin hiljaista, että pelotti. Nukun kuin vauva äänimatossa, joka on sekoitus kovaäänistä käheää puhetta, undulaatteja, koirien hauketta, omaan ääneensä rakastuneita pappeja, moottoripyöriä, vesiletkuja, television tietokilpailuja, lemmentöitä, sirkkeleitä ja pakoputkien pauketta. 
Rakastan asuntoani keskellä kaupunkia. Rakastan makuuhuoneeni nunnaluostarimaista tunnelmaa, lakattuja puulattioita ja rottinkikalusteita, rakastan karun olohuoneen nurkkaan sisustamaani sohvaryhmää. Rakastan etuparveketta, josta näen kadulle, jonka keskellä on kirkko ja kirkon takana maauimala täynnä mekastavia lapsia. Rakastan pölyistä ja kapeaa takaparveketta, josta katselen pyykkinaruilla lepattavaa elämää, muureilla nukkuvia kissoja, sitä yhtä puuttuvaa asuntoa vastapäisen talon neljännessä kerroksessa. Lepakoita, jotka halkovat ilmaa lämpimässä yössä. Rakastan jopa mintunvihreää keittiötä, jota on vähän teipillä paikkailtu ja joka näyttää avaruuselokuvan komentosillalta (se on rakennettu jälkeenpäin). Uuni on korkealle nousevista mustuneista jäljistä päätellen syttynyt joskus palamaan, jääkaappi sirisee ja paukahtelee ja lähtee kohta lentoon. Rapussa on lamppu palanut, sitä ei kukaan kai aiokaan vaihtaa. Käännän avainta avaimenreiässä öisin puhelimen taskulampun valossa. Tiedän jo nyt, että minun tulee tätä kaikkea ikävä.
Rakastan vuokraemäntääni, joka tuo minulle pinaattipiirakkaa, oliiviöljyä, oliiveita, viinirypäleiden mäskistä tehtyä, pähkinöillä koristeltua jälkiruokaa, tomaatteja, munakoisoja, paprikoita, sitruunoita ja ihmeellisiä hedelmiä, joita en tunnista. Rakastan tavernaa nimeltä Platanos, joka on on ollut paikallaan plataanin alla aina, ja jossa istuu vanhoja miehiä sinisissä villapuseroissa, nuoria leiskuvahiuksisia tyttöjä ja jossa pitkässä pöydässä juodaan Fix-olutta ja hoilataan kitaran säestyksellä rebetikaa. Rakastan ihmeellisiä kivivilloja, joita kaupungissa on jäljellä 1800-luvun lopulta. Niistä osa on hylätty ja niiden sisällä kasvaa salaisia puutarhoja, jotka näkee jos kurkistaa lahonneiden ikkunaluukkujen välistä. Erityisesti yhteen olen ihastunut, tässä ihan lähellä, vanhaan tupakkatehtailijan taloon.
Rakastan sitä, että pärjään, etten pelkää, että uskalsin. Rakastan sitä, että tänään olen valtavan onnellinen.
Juuri nyt kotikadun päässä puistossa on tsipouro-juhlat.Tsipouro on noin tuhat vuotta vanha grappaa muistuttava viinaksinen (kaikki täällä on vähintään tuhat vuotta vanhaa) ja miksei sitä nyt juhlittaisi lapsosten kanssa sunnuntaiaamuna. Tanssivat myös ympyrää jalkojaan viskoen, näen sen tästä parvekkeelta, jossa istun valkoisella muovituolilla haalistuneen ja rispaantuneen katoksen alla vielä näin iltapäivälläkin yöpaidassa ja varvastossut jalassa ja kirjoitan. Sanomalehden mainoksessa luki “niin paljon tsipouroa kuin jaksat juoda”. Buzuki soi, laulu vaikertaa ja kiemurtelee jonnekin rintalastan taakse. Savu kantaa taivaallisia tuoksuja pitkiltä paperiliinoilla katetuilta tiskeltä.
Olin jo päättänyt, että pysyn tänään aloillani ja tylsistyn, sillä kirjoittaminen kumpuaa minusta näköjään vain tyhjyydessä. Olen ajatellut, että kenties on parempi, että asun pimeyden maassa, sillä muuten en ehkä saisi koskaan mitään aikaiseksi. Valo ja lämpö saavat minut hilpeäksi, ulospäinsuuntautuneeksi ja uteliaaksi ja silloin kirjoittaminen jää.
Toisaalta olen vasta täällä ymmärtänyt, kuinka paljon vihaan valottomuutta ja kylmyyttä, ja mykkiä kuulaotsaisia raivopäitä, joita meillä jostain nykyään sikiää. Ehkä kuitenkin kipaisen puistoon ja ahmin yhden pita-leivän grillatulla kanalla ja keikutan varovasti varpaitani musiikin tahtiin. 
Paluu hiljaiseen, marraskuiseen Hankoon voisi olla vaikea, ellei siellä odottaisi rakkaus, valoista kirkkain.
Filakia, eli suukkoja teille kaikille sunnuntaihinne, erityisesti sen yhden rapistuneen valkoisen kivitalon väelle Suomen eteläisimmän bulevardin varrelle.
Päivän kirja: Ritva Hapuli, Matkalla kotona- Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista (Faros)
“Ehkä se on matkan idea. Itsensä koetteleminen”

21 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.