comments 14

Pyrähdys Hyèresiin

Haaveilimme koko kesän jostain reissusta, mutta mikään suunnitelma ei oikein natsannut. Niinpä pääsimme pakkaamaan laukut vasta aivan loppusuoralla, kun ystäviemme huvilasta, Villa Le Menestrelistä vapautui peruutuksen vuoksi yksi viikko elokuun lopussa. Kuin ihmeen kaupalla työtilanteet sallivat nopean irtioton, matkakassa oli säästynyt paniikkivalinnoilta ja mutsillekin sopi tulla vahtimaan jo kouluvuotensa aloittanutta nuorimmaista.

Matka tuli niin, niin tarpeeseen. Loma loman jälkeen, kuten sitä kutsuin. Olimme aivan poikki. Hangon kesä oli pakahduttavan kuuma ja sietämättömän vilkas eikä vierastalon yläkerran remontin venyminen helpottanut tilannetta lainkaan. Oli jumalainen ajatus päästä matkaan kahdestaan, tuttuun paikkaan, vailla minkäänlaista pakollista ohjelmaa eikä ketään viihdytettävänä.

Tai siis… kyllähän te minut tunnette. Vaikka aikaa peruutusviikon varaamisesta ja lentolippujen ostosta itse matkaan ei ollut paljoakaan, ehdin toki kriisiytyä. Vääntelin käsiäni ja vaikeroin takapihalla hikipäissäni: miten yhdistää KAIKEN näkemisen- ja kokemisentarve ja halu vain nukkua, nukkua, nukkua, ja olla, ja lukea?

Parkkonen laski kesken olevan kirjan polvilleen ja nosti katseensa korituolista lukulasiensa yli ja lausui ilmoille kuolemattoman matkasuunnitelman, oikean matkasuunnitelmien matkasuunnitelman:

Anna. Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen.

Laahustetaan vaan hitaasti nautinnosta toiseen…

Ja niin me teimme. Ihme kyllä, niin me teimme. Perillä

me raahasimme lepotuolien pehmusteet terassille ja makasimme yötolkulla selällämme pihalla katsellen tähdenlentoja.

kävimme vihreämosaiikkisessa altaassa aamu-uinneilla ennen auringonnousua ja iltauinneilla pimessä, pehmeässä yössä vain hulmahtelevat lepakot seuranamme.

ajelimme (ilmastoidulla autolla) Cannesin kukkuloilla hellettä paossa ja löysimme paljon uusia, ihmeellisiä paikkoja. Kuten La Californien alue, jossa sijaitsi Picasson samanniminen villa, nykyään tosin toisella nimellä.

hyppäsimme lauttaan ja seilasimme Île Sainte-Margueriten saarelle uimaan ja kadehtimaan ranskalaisten kunnianhimoisia eväsretkirepertuaareja.

venyimme torin kulmilla tuntikausien aamiaisilla, toisen, kolmannenkin kahvikupin verran ja toisaalta pakenimme auringonlaskun aikaan tylyltä kattoterassilta hädin tuskin yhdet cocktailit juotuamme.

söimme hienoissa ravintoloissa, hummeribaareissa, lähikylien pienissä bistroissa ja haimme puu-uunilla varustetusta pizzakärrystä savunmakuista pizzaa.

nukuimme päiväunet sylikkäin melkein joka päivä appelsiininvärisessä huoneessa, armollisten ikkunaluukkujen takana.

Vain yhtenä päivänä me lähdimme pidemmälle retkelle. Olisi ollut niin monta paikkaa, joihin vielä toivon pääseväni, mutta hillitön kuumuus rajoitti intoa koko päivän siestattomille tutkimusmatkoille. Valitsimme ainoaksi etäisemmaksi kohteeksi Hyèresin ja tavoistamme poiketen tykitimme sinne suorinta tietä, tylsästi motaria siis, välttääksemme rantareitin ruuhkat.

(Elokuu Rivieralla, taivahan talikynttilät! Sitä ihmisten määrää! Ellen olisi menettänyt sydäntäni Côte d’Azurille nimenomaan jouluna 2014, en tiedä olisiko rakkauteni ollut niin syvää ja pysyvää sorttia. Oli suunnattoman hauskaa nähdä tämä kiihkein kausi, mutta aion silti jatkaa hillumistani näilläkin mestoilla mieluummin sesongin ulkopuolella.)

Hyères on jännä. Rivieran ensimmäinen, alkuperäinen ja siis vanhin lomakohde, joka on kuitenkin jäänyt nykymatkailijoille monia muita kaupunkeja tuntemattomammaksi. Aikoinaan täällä pitivät hoviaan kuninkaalliset, kuuluisuudet ja eri alojen luovat, mutta heidän haamunsa ovat jo haalistuneet. Minulle Hyères oli oikeastaan enää yhtä kuin joka keväiset muotifestivaalit, joissa suomalaisetkin suunnittelijat ovat niittäneet mainetta ja kunniaa.

Olimme kaupungissa aikaisin aamulla ja menimme ensimmäiseksi aamukahville. Sitten kiertelimme vähän, kompastelimme mukulakivikujilla, emme oikein saaneet otetta, kävimme matkailutoimistossa aiheuttamassa virkailijassa suunnatonta ärtymystä typerine kysymyksinemme ja hyppäsimme lopulta suosiolla taas autoon tutkiaksemme Hyèresiin kuuluvaa pitkää kapeaa niemekettä. Ehkä me emme siellä olisi niin häiriöksi.

Valitettavasti puoli Ranskaa (Hyères on muualta tulevien ranskalaisten suosikkilomakohteita, suurin osa turisteista on siis ranskalaisia) oli samaan aikaan matkalla rannoille, joita niemellä piisaa kilometritolkulla. Ajoimme pomppuisasti mutta sopuisasti jonossa, katselimme uteliaasti tietä reunustavia kesäasumuksia rantapyyheliputuksineen, uimaleluja myyviä kojuja ja pieniä kuppiloita. Ja toisella puolella… suo? Ei ihan. Keskellä niemeä levittäytyvät vanhat suolakentät ja suolakentillä huojui kuumuuden aiheuttamassa kangastuksessa jotain vaaleanpunaista. Nyin Parkkosta hihasta ja hädin tuskin uskalsin hengittää, ettei näky karkaisi. Sujahdimme ruuhkasta tien sivuun, hyppäsimme autosta penkalle ja totta se oli, hylätyillä suolakentillä kipitti vaaleanpunaisia flamingoja. Ihan kuin olisin nähnyt yksisarvisen, en ollut ollut ehkä ihan varma, että moisia on olemassakaan. Kaunista.

Olin taas kerran kytännyt yökaupalla netistä jonkun erityisspesiaalin rantaravintolan meille lounaspaikaksi, mutta auringonpalvojien autoletka venyi silmänkantamattomiin edessämme ja teimme viime hetken muutoksen suunnitelmiin. Onneksi. Koukkasimme oikealle ja päädyimme vähän sivuun ruuhkaiselta, rantaan johtavalta tieltä, ylhäällä rinteessä uinuvaan pieneen kylään, Giensiin. Koska olin matkanjohtajan työni huolellisesti tehnyt tiesin heti, että siellä sijaitsee Hôtel Le Provencal.

Hôtel Le Provencal on vanhanaikainen, charmikas ja sijainniltaan herkullinen. Luksusta siinä on vain niille, jotka pitävät pinjantuoksuista merinäköalaa luksuksena, ja kallioon louhittua merivesiallasta. Huoneet ovat vanhanaikaiset. EHDOTTOMASTI lisäämme tämän listalle hotelleja, joissa haluan yöpyä. (Tosin siis mielummin keväällä, tai syksyllä. Talvella hotelli ei käsittääkseni ole avoinna, harmi.)

Kaunis (ja kalliimpi) ravintolapuoli oli kiinni, se avautuisi vasta illaksi. Mutta meitä ei haitannut ollenkaan istua näköalojen ihailemisen jälkeen kadunpuolen pieneen bistroon ja nauttia päivän menu kylkikyljessä muiden kulkijoiden kanssa. Jotenkin… elokuvallinen fiilis! En olisi halunnut lähteä ollenkaan, joillakin paikoilla vain on sellainen vaikutus.

Mutta matkan oli jatkuttava, meillä oli päivän varalle vielä muita suunnitelmia. Ajoimme pois niemen toista reunaa, sielläkin oli rantaelämä kiivaimmillaan. Merelle vieviä polkuja reunustivat harmaat rima-aidat, hiekasta kimpoava valo oli liidunvalkoista ja uimareiden äänet kuuluivat korkeina mutta kaukaisina, kuin kaikuina pullopostista vanhassa vihreässä lasipullossa…

Hyèresin edustalla sijaitsevalle Porquerollesin saarelle en vieläkään päässyt, vaikka sitäkin retkeä olen roikuttanut listoillani pitkään. Siellä haluaisin eukalyptukselta tuoksuvan saaren tutkimisen lisäksi tutustua eritoten Fondation Carmignaciin.

14 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.