Valitse sivu

Aina sama juttu. Matkaa edeltävänä yönä en nuku, en ainakaan jos lento on aikainen. En tälläkään kertaa. On ikään kuin valvottava, että maailma ei keikahda paikoiltaan ainakaan juuri ennen odotettua reissua. Tuntuu vain niin kamalan epäreilulta ja turhalta, saapua nyt kohteeseen silmät ristissä ja haaveillen ohjelman osalta lähinnä pään painamisesta tyynyyn. Äläkä sano, että nuku lentokoneessa. En nuku. Enkä käy vessassa. Siksi Ranska on suurinpiirtein pisimmällä mihin kykenen lentämään.

Mutta miten me tähän aiheeseen ajauduimme. Tarkoitus oli kertoa, että väsymyksestä huolimatta oli tietenkin IHANAA taas hulmahtaa Nizzan kentälle. Aurinko paistoi, aamupäivä oli vasta aluillaan. Kävimme nopeasti kaupassa ja levittäydyimme kahdestaan valtavaan villaamme.

Tälläkin matkalla kesti kauan, päiviä, ennen kuin tajusin, että olin taas oikeasti perillä. Oli ollut niin paljon kaikkea ennen matkaa. Paljon matkajärjestelyjäkin, vielä koneestakin käsin; tiivistä ohjelmansuunnitteluja viikon jokaiselle päivälle, työasioita, aikatauluja, sovittuja tapaamisia. Olin niin sisällä listoissani, että olin siinä sauhutessani unohtaa tärkeimmän. Sen, että olin todellakin laskeutunut muihin maisemiin, sinne mistä olin koko kylmän kevään haaveillut. Vaikka nyt sitten tunsinkin lämpöiset pihakivet paljaiden jalkojen alla, näin uima-altaan turkoosin läikkeen ja melkein hukuin sitruunankukkien tuoksuun, olin puoliksi poissa. Voi pää, voi pieni pää, pysy perässä!

Parhaiten Ranska-tunnelmaan pääsee syömällä, joten katetaan pateet pöytään, nostetaan juustot lämpiämään ja ruuvataan huurteinen roseviinipullo auki. Tästä se taas lähtee.

Tulopäivän tunnelmia ehdin vähän jo melkein suorana lähetyksenä raportoidakin.