Valitse sivu

Minullehan tunnetusti juuri mikään ei ole helppoa. Ei lähteminen, ei oleminen eikä näköjään myöskään palaaminen. Ei ole ollut ihan yksinkertaista solahtaa taas omaan arkeensa.

Olin koko taksimatkan Kalamatasta Ateenaan ja lentomatkan Ateenasta Helsinkiin maalaillut mielessäni tunteellista, huumaavaa ensikohtaamista perheen kanssa lentokentällä, vain päätyäkseni kiukkuisena ja pettymyksen kyyneleitä nieleskellen viestittelemään ulko-oville että missä hemmetissä te oikein ootte.

Eivät he sentään unohtaneet olleet, olivat vain väärällä saapuneiden portilla, tähyilemässä ihan muita tulijoita. Sain kävellä yksikseni läpi kaikkien sydämillä tai japaninkielisillä kirjaimilla koristeltujen kylttien, vastaanottokomiteoiden, omistajiaan vasten hyppivien koirien ja toisiaan syleilevien parien ja mennä piiloon ilmoitustaulun taakse hätyyttelemään omiani. Ja sitten kun vihdoin kohtasimme, ja sain puristella niitä kaikista rakkaimpia poskia (voi miten kauniilta he näyttivät!!), he olivat unohtaneet takkini ja syyssaappaani kotiin. Kompuroin autoon kylmästä kalisevin hampain.

Taivas, miten palelinkaan, oikeastaan kaksi kokonaista vuorokautta. Palelin autossa, palelin kaupassa ja palelin jopa peiton alla. Leuat vain loukkua löivät. Nyt keho vähitellen tottuu, tai sitten vain muistan miten näihin säihin pukeudutaan, sisällä kivitalossa, ja ulkona.

Kun Odysseus palasi retkiltään, hän ei varmastikaan ajautunut ensimmäiseksi hellan ääreen ja pyykkihommiin. Tämä Penelope sen sijaan huomasi vaatteidensa taas tuoksuvan paistinrasvalle vain tovi kynnyksen yli astumisen jälkeen. Osta pyykinpesuainetta, osta tiskiharjoja, osta suolaa, alkoi heti rooli raksuttaa. Älkää ymmärtäkö väärin, oli ihanaa kokata taas isommalle joukolle. Yksin en ollut vaivautunut laittamaan itselleni salaattia tai munakasta kummempaa, ja niitäkin vain harvoin. Kunhan tulin ajatelleeksi Odysseuksen kotiinpaluuta.

Kaikki mitä olen kokenut, olen kokenut yksin. Se on erilaista. Ketään kotona ei tunnu kiinnostavan Peloponnesoksen kartta, jonka levittän pöydän kulmalle. He eivät ehdi edes vilkaista kuinka sormeni piirtää teitä, rantoja ja antiikin pylväitä, rinkuloi kylien ja kaupunkien nimiä. He eivät jaksa kuunnella reissujuttujani, ja ymmärrän sen ihan hyvin. Elämä jatkuu, on jatkunut ja loikkinut eteenpäin ihan koko ajan ilman minuakin. Ehkä olisi pitänyt aloittaa kykloopeista ja seireeneistä eikä kertoa vain pienistä tavernoista, joiden edessä aaltoili suolainen meri ja joiden rappusilla kissanpennut kisailivat.

Viimeiset yöt meluisassa Kreikan kodissani olin alkanut haaveilla hiljaisista öistä. Mutta kun se hiljaisuus lopulta laskeutui omaan sänkyyni, se ei ollutkaan unelmaa. Se oli kuin paksu villaryijy, jonka alle tunsin tukehtuvani. En ole juuri nukkunut, olen vielä välitilassa. Sormeilen aavistuksen päivittyneessä ranteessani pyörivää korua, jossa on Fatiman käsi, ja yritän siirtää itseni kokonaan tähän elämään.

On vaikeaa päättää jatkaako siitä mihin jäi, vai onko tämä jonkin uuden alku.

Kuvat: Suloinen pikkukaupunki Pylos.