Valitse sivu

Hei tuosta edellisen postauksen pelkolistasta tuli mieleeni, että aikomuksenani olikin vielä kertoa yksinmatkustamisen peloista ja pelottomuudesta.

Ennen lokakuista Kreikkaan lähtöä mulla oli kaksi tosi isoa pelkomöykkyä: että asunnossa esiintyy hämähäkki ja että lukeminen loppuu kesken.

Kärsin siis tosi törkeästä hämähäkkikammosta, jos joku ei vielä ymmärtänyt. Oikeastaan se koskee kaikkia ötököitä, mutta aivan eritoten hämähäkkejä. (Oikeastaan se koskee kaikkia yli kaksijalkaisia. Tai no en mä ihmisistäkään niin hirveesti…)

Ja aivan turha sanoa mitään typerää ota se paperilla lasiin ja vie se pihalle läppää (hrrrrrrr), koska en kerta kaikkiaan pysty menemään edes kiväärinmitan imurinmitan päähän hämähäkeistä. En pysty mitenkään eliminoimaan mitään hämähäkkiä, koska en voi olla edes samassa huoneessa kyseisten karvajalkojen kanssa. Olen pelkoni takia hälyttänyt miehen töistä kotiin, soitellut Kukkoselle ja Paku-Villelle, herättänyt yöllä urhollisen lapsen ja repinyt virolaisen rakennusmiehen kadulta ja kauluksesta meille pelastushommiin.

Ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni perille Kalamatan asunnolleni, oli kipaista kadun yli kauppaan ja ostaa eniten rumia pääkallonkuvia sisältävää hyönteismyrkkyä. (Vaikka senkin kantama olisi tosipaikan tullen ollut mulle kyllä todellinen ongelma, mutta jotakin turvatoimia oli keksittävä.)

Koko kuukauden aikana en nähnyt asunnossa yhtään eliötä peilikuvani lisäksi. En edes banaanikärpästä, en muurahaisen pentua parvekkeen nurkassa. Sinne se jäi, korkkaamattomana, myrkky, keittiön allaskaappiin.

Kirjahommasta taisin kirjoittaa aikaisemminkin. Laukkuni painoi kirjojen takia kuin synti, vaatteita mahtui mukaan vain minimalistinen määrä ja loppujen lopuksi lähetytin ystäväparoillani TOISENLAISTA lukemista Kreikkaan, jossa rappukäytävään jätettävä posti varmasti ihmetytti kerrostaloni muita asukkaita. Kas kun ei huvittanutkaan ne mukaan kannetut. Ostelin myös kirjoja (englanninkielisiä) ja hyökkäsin ahnaasti Ullan kirjahyllyn kimppuun. Lokakuun lopussa lukemista olisi ollut vielä toiseksi mokomaksi kuukaudeksi, Helvi Hämäläisen parin tiiliskiven paksuiset päiväkirjatkin jäivät toiseen kertaan. Eivät loppuneet kesken kirjaimet maailmasta, eivät tälläkään kertaa.

Eli kaksi ihan turhaa pelkoa, ruksi päälle ja roskikseen.

Pelkäsin myös, että ikävöin perhettäni ihan kamalasti. Olin ihan varautunut siihen, että itkeä tirautan joka ilta. No siitäkin jo kirjoitin; en itkenyt, en ikävöinyt. Rakastin vain.

En pelännyt koskaan liikkeellä ollessani, en öisillä kaduilla ketään enkä mitään. (Hmm, ehkä ihan vähän pimeässä lepakoita, mutta se onkin jo taas tuota ötökkä-osastoa.) En pelännyt asuntoon kantautuvia ääniä, en hypännyt tarkistamaan ovia. Millään kummitusjutuilla tai henkihommeleilla minua ei hetkauteta muutenkaan. Olin oikeastaan ihmeen peloton, ja siitä on tietysti kiittäminen myös kaupunkia, jonka ilmapiirissä ei ollut mitään pelättävää, ja seuraa, josta sain nauttia paljon enemmän kuin olin alunperin kuvitellut. Ei ollut siis pelkoa yksinäisyydestäkään.

Se mikä minut yllätti, oli yksinkulkemisen HENKINEN vaikeus. Ei siis suoranaisesti pelko, mutta jonkunlainen paniikki tai fobia kuitenkin, jota en olisi osannut odottaa. Ensimmäisinä päivinä pelkkä ruokakaupassakäyntikin jännitti jotenkin ihan suhteettoman paljon. Ihmistä, joka kuitenkin käy ruokakaupoissa melkein joka jumalan päivä… Kävelyillä oli alussa ihan huutomerkki-fiilis, sain todella tsempata itseni yksin liikkeelle kaupungille tai rantabulevardille, kahviloissa ja ravintoloissa sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Koko ajan piti olla jotakin tekemistä, kuten kirjoittamista tai lukemista, ettei olisi niin jotenkin… paljaana. Ja uimarannalla sitä vasta paljaana olikin. Kesti pari viikkoa, että rohkaistuin hakemaan kulman supersuositusta pikaruokapaikasta kuumia ja tuoksuvia pita gyroksia iltapalaksi.

Oletteko huomanneet: on helpompaa kävellä jonnekin kun on päämäärä, esimerkiksi asioita hoitamaan, kuin hortoilla suunnitelmaa vailla? Torilla kuljeskelin tuntikaupalla huolettomana, olinhan asioilla, mutta lähikaduilla kiiruhdin eteenpäin lähes jalkoihini kompastellen päästäkseni nopeasti kotiin turvaan. Tai että on helpompaa istua yksin kahvilassa ja odottaa jotakuta tulevaksi, kuin istua siellä kerta kaikkiaan yksin? Hassu, hassu ihmismieli.

Ja sitten kuitenkin: myös yksin kulkemisen ihanuus. Ihmeellinen vapauden tunne, kun olin ihan omillani, itsellenikin jotenkin uusi, tuntemattomana vieraassa maassa, vailla mitään säikeitä, mitään sitoumuksia. Ateenan lentokentällä, kotimatkan kynnyksellä, hörpin kahvia pahvimukista ja kelasin matkaa taaksepäin. Tunsin itseni tosi vahvaksi, tosi ANNAKSI.

Mitä te olette pelänneet tai kenties pelkäisitte, yksin matkustaessa?

(Ai niin, ihan vähän pelkäsin myös että mitä jos paikallinen valkoviini on ihan retsinaa, mutta se olikin poikkeuksetta HYVÄÄ! )

Kirjavinkki, uusintana: 100 days of solitude.