comments 24

Omaks neidon ihanimman

Meillä kahdella kahjolla oli aprillipäivänä kihlajaispäivä. Emme ole ihan varmoja että monesko?

Aikoinaan Helsingin Sanomiin ilmestyi ilmoitus, jossa luki pikkunokkelasti “Ei valetta, vaan Valletta”, sillä me menimme kihloihin Maltan pääkaupungissa, huhtikuun ensimmäisenä päivänä.

Olimme nuoria ja rahattomia. Nappasimme äkkilähdön reissuun ilman tietoa majoituksesta. Perillä saimme kolkon mutta suuren suuren kattohuoneen jostain kolossaalisesta hotellista. Parvekekin oli ison yksiön kokoinen.

Olimme päättäneet jo lähtiessämme suurieleisesti, mutta salaa, että tämä olisi kihlajaismatkamme. Asetimme lehteen ilmoituksen tietylle päivälle ja päätimme ostaa sormukset perillä. Perillä me kuitenkin sitten kiertelimme baareja ja söimme aamuöisin paistettua kalaa sataman kuppiloissa, elimme turmiollista elämää ja hölmöilimme mitä hölmöilimme. Nykyajan nuoret ovat onneksi niin kunnollisia, mutta me, me olimme melko kunnottomia.

Kihlajaispäivän aamuna ryhdistäydyimme ja valuimme kauppakadulle ostamaan minulle nykysilmin katsottuna kauhean rihkamahelkkeen, halvimman sormuksen, jonka löysimme. Herra Kameralla oli isävainajansa eleetön kultasormus, jota hän kantaa edelleen. Työnsimme sormukset toistemme sormiin pienessä kappelissa ja yllättäen hetki olikin hurjan merkityksellinen. Meitä vapisutti.

Olimme jo iltoja takaperin katselleet itsellemme sopivan arvokkaan näköisen ravintolan juhlistaaksemme tärkeää hetkeä. Ravintola sijaitsi satamassa, se oli jonkunlainen linnoitus ja sinne johti laskusilta. Me kipitimme laskusiltaa pimeän laskeuduttua, hieman ryppyisinä, hyvin tärkeinä.

Meidät ohjattiin pöytään, valkoisiin hansikkaisiin puetut kädet ojensivat nahkakantiset menut. Meillä ei ollut varaa juuri mihinkään. Minä nieleskelin, ja Herra Kamera oli aivan kalpea. Tilasimme vain alkusalaatit ja vettä (luulitko, että näin käy vain sarjakuvissa?). Lähdin hoipertelemaan naistenhuoneeseen jännitykseltäni.

Minulla on muuten tapana jäädä aina lukkojen taakse, kysykää vaikka Terhiltä. Niin tälläkin kertaa. Olin jonkunlaisessa tornissa, pikkuruisessa huussissa, ja aivan onnettoman jumissa. Nyin ovea ja tuijotin kämmenen kokoista ikkuna-aukkoa. Olisiko siitä mahdollista puristautua ulos? Alla oli tosin hirmuinen putous kivikkoiseen mereen, mutta parempi kai sekin. Me olimme jo alakerran salissa rahoja laskiessamme täysin alipukeutuneina niin noloudesta soikeita, etten kertakaikkiaan halunnut vetää enää mitään ylimääräistä huomiota meihin.

Salissa Herra Kamera istui heinäseipäänä pienessä pöydässä ja yritti sulautua seinään. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, kun aikaa oli kulunut enemmän kuin riittävästi, että tuore morsian on nyt kertakaikkiaan karannut.

Joku minut sitten kuitenkin vapautti, en enää muista kuka tai miten. Hiivin alakertaan, istuin hiljaa Herra Kameran viereen punaisena kuin tomaatti, söimme salaattimme ja maksoimme laskun.

Seuraavana iltana vahingosta viisastuneena palasimme omiemme pariin. Löysimme jostain biljardibaarista kaksi roistoa, joiden vähintäänkin epäilyttävään kyytiin hyppäsimme keskellä yötä ja ajoimme kaksi tuntia jonnekin, syömään grillattua jänistä. Se oli mahtava illallinen se!

Tätä kihlajaispäivää vietettiin omassa Hangossa, hienossa ja herkullisessa, silti ihanan rennossa Ravintola Origossa ja onnistuin puuteroimaan nenänikin ilman sen suurempaa hämminkiä. Eikä kumpikaan karannut!

Halajatko lisää ? Lue vielä tapaamisestamme ja häistämme.

24 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.