Valitse sivu

Piti vielä jatkaa siitä ranskalaisen hopeahapsen jumalaisesta kommentista “kauniita kasvojamme” koskien. Olin nimittäin juuri vähän aikaisemmin nähnyt lähikuvan itsestäni ja vajonnut itsesääliin.

Omassa päässäni olen pitkä, hoikka ja noin 27-vuotias. Kuvassa, jonka näin, istui kahvilan pöydässä espressokupin takana pieni paksu täti, jonka kasvoissa oli uurteita.

“Mitä sä haluat että mä teen”, kysyi Herra Kamera hämillään maata täräyttelevän ulkonäkökriisini kyyneleisessä myrskynsilmässä.

“Haluatko sä, että mä touchuppaan sitä kuvaa?”

Haluanko minä, että hän käsittelee kuvaa niin, että ihoni oikenee? Voi helvetin helvetti EN! …kai?
Me näemme koko ajan medioissa ja mainonnassa niin siloiteltua kuvaa ihmisen kasvoista, että todellisuus on alkanut hämärtyä. Me näemme kimmoisaa, kuultavaa, virheetöntä (tai virheettömäksi käsiteltyä) noin 17-vuotiasta ihoa niin paljon, että jokainen normaali orvaskesi näyttää dinosauruksen polvelta. Me ajattelemme hiljaa itseksemme, että juuri minäkö olen se ainoa, jonka iho viikkaantuu leukapielissä, lehahtaa variksenvarpaiksi silmien ympärillä ja on kaulassa ja käsissä kuin ohutta, vanhaa pergamenttia.
Minä olen yli neljänkymmenen. En ole tyttönen enää. Olen synnyttänyt kolme lasta. Olen paiskinut töitä, olen innostunut ja uupunut. Olen unohtanut juoda tarpeeksi vettä, mutta en ole koskaan unohtanut syödä hyvin. Olen valvonut öitä, joskus juhlien, useimmiten kuitenkin murehtien milloin mitäkin (yhdentekevää) asiaa. Olen ollut rohkea ja olen ollut pelokas, olen ollut lähestulkoon varoissani ja olen elänyt pennosilla. Olen ollut terve ja olen ollut sairas.
Niin. Siis haluaisin… en ymmärrä itsekään mitä haluan. Haluan vahvasti puolustaa jokaikisen iän kauneutta, monenlaista sulokkuutta, ja jokaisen vartalon ihmeellistä ihanuutta. Mutta haluaisin kai itse silti olla kaunis sellaisella kansikuvatavalla, tai ainakin näyttää itseni niin. Hassua on se, että itsekseni tavallaan ihan viihdyn omissa nahoissani, ja näen itseni kauniina (olenhan “pitkä, hoikka ja noin 27-vuotias”.) Pidän jopa peilikuvastani. Valokuvissa tapahtuu jotain kieroa.
Bloggaaminenkin on tuonut oman ulottuvuutensa tähän ulkonäköasiaan. Kun kerroin viimeisimmän matkamme lempivaatteesta, kysyi lukija saisiko kaftaanin nähdä tositoimissa, ylläni. Ei semmoisia kuvia ole, en antaudu juurikaan kuvattavaksi. Herra Kamera saa nähdä pelkkää kämmentä, jos välillä unohtuu yrittämään. En voi olla ajattelematta, että blogimme olisi helpommin lähestyttävä jos antaisimme enemmän itsestämme, myös kuvina. (Pitääkö meidän olla helposti lähestyttäviä on sitten asia erikseen.)
Lisäksi on treenaaminen, nythän treenaavat kaikki. Kaikki (muut) ovat upeita, elinvoimaisia ja pingahtelevia. Ihmiset sanovat ooh! ja aah! kun kerrotaan kyykyistä, triathloneista, oksennuksesta juoksukengillä. Kroppaa kuritetaan oikein kunnolla. En voi olla välillä toivomatta salaa, että jonain päivänä joku sanoo ooh! ja aah! kun kerron, että olen lukenut monta tuhatta tuntia kirjoja monella eri kielellä, rääkännyt päätäni niin että aivoni pullistelevat ja savuavat ja sanat seisovat ympärilläni kuin terrakotta-armeija. Mutta ei, kukaan ei ole vielä ollut järin innostunut minun treeneistäni, sillä nämä ponnistelut eivät näy pakaroissa.
Samaan aikaan kun kriiseilen ryppyjäni, tykkäilen, peukutan, painan sydäntä ja jaan teille kuvia ikivanhoista upeista naisista, jotka uhkuvat karismaa ja joita ihailen. Kreisiä.
Minulla on aina ollut eri ikäisiä ystäviä. Se on suuri rikkaus ja lahja. Surullinen puoli isossa ikäerossa on tietysti se, että todennäköisesti ystävän maanpäällinen aika tulee ikävuosien saatossa täyteen ennen minua. Pari viikkoa sitten menetin yhden tällaisen ystävän, kirjojenvaihtokaverin, maailmanparannus- ja väittelykumppanin, vanhemman, viisaamman naisen. Omankin sairastamisen luulisi antaneen perspektiiviä ulkonäköasioihin. Että onhan se nyt parempi olla vähän kurttuinen kuin olla esimerkiksi kuollut? Ihminen ei vain ole niin viisas, ei tämä ihminen ainakaan. Perspektiivi katoaa paineiden alla. 

Donna sen sijaan. Donna on kaunis ja itsevarma. Rakastan.

Kuvat: The Coveteur, Deskside: Donna Karan.