comments 6

Nimestä vielä

Nimeen Anna palaa Anna liittyy monta hauskaa yhteensattumaa, jotka tajusin vasta myöhemmin, nimen jo valittuani.

Ensin oli siis jo olemassa ihan toinen nimipäätös, voin sen paljastaakin. (Vaikka nyt, kun nimi on mikä on, se kuulostaa ihan väärältä).

Uudesta blogista piti tulla Lempipäiväni tiistai.

Ajattelin, että se sisältäisi sen pienen anarkian, etten ole mikään TGIF-tyyppi, vaan semmoinen skumppaa keskellä tiistai-päivää tyyppi. Ja että vihaan kaikkia pakollisia viikonloppukemutuksia, ylipäätänsä kaikkia juhlia, joulua nyt etunenässä mutta myöskin juhannusta ja uutta vuotta sun muita. Pitkäperjantai on kiva, siitä mä tykkään.

Mutta yhtäkkiä nimi alkoi kuulostaa minusta sellaisen ihmisen blogin nimeltä, jolla on vaniljanvärinen keittiö, paljon kannustavia tekstejä seinillä, tyynyissä ja pienesineissä, nypyttömiä neuleita, nuokahtamattomia tulppaaneja ja joka valitsisi  harmoniselle päiväkirjalleen nimen Lempipäiväni tiistai (kaunokirjoituksella) koska

“arki nyt vaan on niiiiiiiiin ihanaa”

Ei, se en ole minä. Ei kuulosta minulta.

Anna palaa Anna poimiutui siis teidän kommenteistanne ja alkoi elää omaa elämäänsä. Olkoon sitten se, päätin tiistaina 17.1.17 ja varasin domainin. (Vielä kuitenkin vähän sillä ajatuksella, että ehtii tarvittaessa vaihtaakin.)

Häivyin Helsinkiin, hummailin siellä mitä hummailin, mutta huomasin käyttäväni tuota lausetta oikeastaan aika usein. Kuten vaikka kannustaakseni ystävää tekemään päättömyyksiä, tai vastaukseksi baaritiskillä esitettyyn kysymykseen haluanko lisää samppanjaa: anna palaa!

Mutta vasta kun näin nimen osoitekentässä ja uuden blogin ensimmäisissä aihioissa ymmärsin, että siinähän on minun etunimeni ja sukunimeni ensimmäiset kirjaimet, A & P.

Ja koko rimpusta tulee APA, jolla lempinimellä (lausuttuna Aappa), Parkkonen kutsui minua pitkään. Siihen asti itse asiassa, kunnes muutimme fifty-fifty ruotsinkieliseen kaupunkiin, Hankoon. Apa ei millään muotoa ollut enää korrekti nimi mielitietylle, se olisi kuulostanut kadulla huhuiltuna vähintäänkin oudolta. En muista mistä se Aappa alunperin tuli, en kiintynyt siihen sen kummemmin, vaikka toki tottelin. Sillä parempi sekin kuin heilastelumme ensimmäiset neljä vuotta, jolloin miehelläni ei ollut mitään muistikuvaa nimestäni. Hän on vähän sellainen hajamielinen yksilö.

Kysykääpä häneltä muuten huviksenne joskus mikä on toinen nimeni.

Kaiken tämän jälkeen uuden blogin nimi oli kuitenkin yhtäkkiä ikioma ja ihan selvä. Se tuntui  hyvältä sanoa ääneen ja sitä oli kiva kirjoitella, koska kynää ei tarvitse nostaa kertaakaan paperista vaan se etenee kuin aalto. Kokeilkaa vaikka.

Istuimme viime lauantaina aikamatkalla Tammisaaren Svenska Klubbenilla syömässä metsästäjänleikettä paksulla sienikastikkeella. Siemailimme punaviiniä lämmetäksemme pitkän kävelylenkin jälkeen, hykertelimme pysähtynyttä tunnelmaa. Meillä oli mukana paperia ja mustia tusseja (meillä on aina mukana omituisia asioita) ja aloimme raapustaa. Parkkonen vonkasi minua aloittamaan taas kuvien piirtämisen, piirtelin niitä hänelle joskus. Mutta nyt kirjoitin. Sivu toisensa jälkeen, se oli kuin tanssia.

Yksi niistä juoksutuksista on tuossa sivun ylälaidassa, ihan sellaisenaan, repäistynä kahvin tahrimasta muistikirjasta.

Parhaat asiat syntyvät pakottamatta.

6 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.