Merenneito-parka ei vieläkään ole päässyt seinälle! Mutta sen sijaan kokkaamaan kylläkin, kanssani, uudelle keittiön sivupöydälle, joka myös yläkerran kirjoituspöytänä muistetaan. Pöytä tosin jatkaa pian matkaa vanhempieni kotiin, ja sieltä tulee joku toinen kaunispintainen kaveri tilalle. Niin maailma muuttuu Eskoseni. Jos ei muuten niin pöytä kerrallaan.
Merenneito on vanha provencelainen kaunotar, parin vuoden takainen joululahjani Herra Kameralta. Hän löytyi hankolaisesta Ditt & Datt-putiikista, ja ostajan velvollisuuskiin kuuluu neidon rinnanpäiden punaaminen säännöllisesti huulipuikolla, jonka hennon vaaleanpunainen väri on tarkalleen edellisen, ranskalaisen omistajattaren valitsema. Kivisten kutrien pölyistä pyyhkiminen on osa aamurituaalejani.
Löysin tänne blogiisi hiljattain, en voi uskoa, etten ole löytänyt aiemmin. Tykkään näistä arjen pienistäsuurista tarinoista, voisin lukea niitä sivukaupalla peräperää jos aikaa olisi. Kaunis pöytä, kelpais mullekin!
Ihana kuulla, kiva kun löysit meidät! Kävin kurkkimassa blogiisi; minäkin olen sohvallamakoilijoita 🙂