Valitse sivu

On jonkin verran riepotellut, myrskytuuli. Näihin kuviin Neljän Tuulen Tuvalta on vangittu se talviaaltojen väri, jota olen ennenkin teille yrittänyt kuvailla, ja jota Herra Kamera aivan varmasti on teille kuvaillut. Smaragdinvihreää, kuin hiekan hieroma viinipullon kylki.

Vesi on myös hirmuisen korkealla, merta on enemmän kuin koskaan ennen.

Kaikki tuntuu kaatuvan. Juoksen pihalla kyyryssä tuulen alla ja nostelen ruukkuja ja pieniä pallotuijia ylös. Jouluvaloja, joita puihin jo kiedottiin, keräillään pitkin pihoja. Mutta laventeli se vaan jaksaa kasvattaa uusia tiukan violettejä kukintoja rautapadassaan köynnösruusun alla, sitkeä ranskatar.

Olen polttanut niputtain kynttilöitä ja tuikkuja, kaikki valo on tarpeen. Nieleskelen nokea ja istun alistuneena tietokoneen sinisessä hehkussa, joka ei edes lämmitä. Olen myös nukkunut tosi huonosti. Miksiköhän aina silloin kuin on kaikista riutuneimmillaan, kohtaa ihmisiä, jotka haluaisi kohdata voimiensa tunnossa, posket hehkuvina, eikä harmaana utuna tyhjillä kaduilla?

Mitä tästä kaikesta voi edes kirjoittaa, ei yhtään mitään. Päivät vain virttyvät kuin villasukkien kantapäät. Minne aika juoksee, ja miksi en nappaa sitä hännästä kiinni? Ei ihmisen sovi näin kyyhöttää, jättää päiväkausia melkein elämättä pelkän pimeyden pelossa.

Onneksi nautin sentään suunnattomasti siitä hetkestä, kun illalla saa sukeltaa peiton alle ja kaivautua untuvatyynyihinsä kirjan kanssa. Joka ilta aikaisemmin ja aikaisemmin, sillä aamulla me pohjoisen peikot kuitenkin kömmimme pystyyn semmoisiin aikoihin, että ulkona on yönmustaa vielä tuntitolkulla ylösnousun jälkeenkin.

Nyt taas liioittelen, äärimmäisyysihmisenä. Tänäänkin paistoi aurinko, paistoi niin kuin appelsiini risukasoihin, joita myrsky oli kaupunkiin rakennellut. Meri keinahteli vielä isoin, levein liikkein ja nosti pärskeitä kallioiden kylkiin. Kirjaston edessä muutama kaulaliinoihin kääriytynyt vaihtoi sähkökatkos- ja puutarhan tuhot -kuulumisia. Kappelisataman joulukuusesta näkyy kuulemma lähes vain latvatähti tulvan alta.

Hankolaisuuteen kuitenkin kuuluu, että myrskystä ollaan ylpeitä. Missään ei ole niin hienoja myrskyjä kuin meillä! Kun aallot lyövät Voimakasiinien aallonmurtajan ylitse muodostaen pisaroista palatsin, silloin hankolainen on onnellisimmillaan.

Sillä tasaisen harmaata merta, tai ihmistä, kuka semmoista jaksaa. Siis myrskytkööt välillä, katsotaan mitä se kiikuttaa rantaan.