Valitse sivu

Tiedättekö, se oli juuri niin kaunista kuin miltä se kuvissa näytti.

Bellevuen ranta Hangossa on uskomaton ilman mitään juhlapöytiäkin.
Se tulvii valoa korkean taivaankannen täydeltä, erilaista, eri vuodenaikoihin. Siellä männyillä on helmat, joilla ne lakaisevat hiekkaa ja rantaheinän välissä tuoksuu kurtturuusu. Ranta on pitkä ja kaareva, sitä reunustavat toinen toistaan suloisemmat pitsivillat ja rannan päässä kalliolla on kuuluisa Neljän Tuulen Tupa.

Mutta tuona iltana oli kaikki vielä astetta ihmeellisempää.

Meri oli vihdoin lämmin, se suuteli nilkkoja kuin hienoin silkki. Ranta on matala, luotu pienten palleroisten ensimmäisiin santaleikkeihin, mutta nyt vesi oli karannut vielä tavallistakin kauemmaksi. Pohjasta nousi hiekkasärkkiä kuin nuottiviivoja aaltojen väliin. Lämpö ei lähtenyt auringonlaskun matkaan. Kynttilät pysyivät liekissä, keskellä merta.

Kuvaidea oli häilynyt Herra Kameran mielessä jo jonkin aikaa, mutta kuvauspäätös syntyi vain muutamia tunteja ennen. Oli siis pärjättävä sillä mitä oli, ja juustoa sai kaupasta. Saimme kävellä aika monta kertaa edes takaisin, ennen kuin pöytä oli paikallaan ja katettu. Ennen kuvaamista taitoimme leipää ja leikkasimme juustoista paksuja kimpaleita leivänpalojemme päälle, nakersimme aprikooseja. Joimme vain vähän punaviiniä, mutta monesta lasista, sillä pöytä sai näyttää siltä kuin juhlapöytä hauskan illan jälkeen näyttää.

Läheisellä villalla oli ystävällä juhlat, ja hilpeä seurue tuli aperitiivien ja sitruunalla ja rosmariinilla täytetyn siian välissä meitä tervehtimään. He juoksivat liidunvalkoisena hohtavien uimakoppien välistä korkeat maljat käsissään eivätkä läikyttäneet lainkaan.

Rannalle harhaili myös muita ihmisiä, kauniita nuoria pareja ja puheliaampia vanhoja pariskuntia. Polkupyörät sujahtelivat ensin ohi, mutta kuului vain hiekan raapaisu, kun ne pysähtyivät tai kääntyivät takaisin. Viereiseltä kalliolta pulahti vierasta kieltä puhuva mies veteen. Päivämatkalla oleva heinolalainen kysyi onko meidän elämämme Hangossa aina tämmöistä. Vastasimme, että vain viikonloppuisin ja joskus tiistaisin.

Rannalla kävi siis vilske, veden pinta rikkoutui monista kuvaajista, kantapäistä sinkosi pisaroita ja nauru kaikui horisontissa vaeltaville valaistuille rahtilaivoille saakka. Sitten ihmiset hiipivät pois, hämärän tullen. Me jäimme hetkeksi pimeään. Viimeisen kuvan otti tytär.

Seuraavana aamuna hiekkaa ja steariinia oli kaikkialla. Ja aprikooseja.