comments 23

Miksi?

Niin, miksi kirjoituslomalle, miksi vähäksi aikaa pois?

En muista koska sen huomasin. Yhtäkkiä oli vain vaikeampaa ja vaikeampaa täyttää iltaisin muistikirjan kohtaa What do I really, really, really wantTyhjä tyhjä tyhjä.

Miten voi olla mahdollista, etten enää muista tai tiedä mitä haluan?

Milloin minä liudennuin yhteen perheen, työn tai muun maailman toiveiden ja vaatimusten kanssa? Oli kuin minuuteni rajat olisivat aikojen saatossa alkaneet muistuttaa taiteilijan sormellaan suttaamaa pehmeää lyijykynän jälkeä.

Koko kesää leimasi kummallinen odottaminen. Odotin omiamme ruokapöytään, vieraita tuleviksi, asioita tapahtuvaksi, oveen koputettavaksi. Kesä piirtyi ulkona hiekkarannoille, terasseille ja pyöräretkien reiteille, mutta minä istuin keittiön nojatuolissa, heiluttelin jalkojani ja odotin. Huomasin, että olin odottanut viime vuosien aikana ihan tosi paljon. Ja siinä odotellessani muistin hämärästi, että minussa on jokin puoli, joka ei mahdu nyt esiin, mutta joka pyrkii pintaan. Joka ei odota.

Nyt siis hissukseen pakkailen, kirjoittelen listoja, mutta en vahingossakaan järjestä tänne jäävien elämää. Kunhan ELÄVÄT, kun palaan. Marraskuussa.

Samalla kun kirjoitan listoihini maitohappobakteereita ja piilolinssejä, huomaan jo saavani kiinni langanpäästä (näinkö helppoa se olikin?) ja vihdoin käteni kirjoittaa:

Haluan
tilaa
aikaa
ja
päiviä, jolloin minun ei tarvitse ajatella kuin itseäni, ilman vastuita, ilman velvollisuuksia.

Haluan nähdä mitä nousee esiin.

Joku jo sanoo, että mitä tuossa nyt on, pienessä matkassa. Hänelle tahdon kertoa: minulle tämä on suurta, vähän pelottavaa ja oikein yllättävää. Vielä vuoden alussa en olisi ikinä uskonut, että lähden yksin yhtään mihinkään, koskaan. Minä, joka olen vahvasti käävän kaltainen, kiinnyn omiini, rakastan olla kylki kyljessä ja tehdä yhdessä. (Olenkohan koskaan ollut edes elokuvissa yksin?)

Yksi seikka tuntui erityisen tärkeältä. Lähtemällä matkaan halusin osoittaa tyttärilleni, että omaa aikaa saa ja pitää olla. Tietysti haluan sen osoittaa pojallenikin, mutta ainakaan minun lähipiiristäni ei löydy miehen miestä, jolle oman tilan tai ajan ottaminen olisi erityisen vaikeaa. Roolimalleja löytyy tarpeeksi.
En myöskään halua jäädä lasteni mieleen ihmisenä, joka ei seikkaillut koskaan. Haluan, että he kertovat ylpeinä äidistään, joka rakastaa heitä vimmatusti, mutta osaa myös elää omaa elämäänsä ja toteuttaa unelmiaan. Joka on vapaa eikä pelkää olla yksin.

Miehelleni toivon muistuttavani, että ajoittaisen uupuneen nyrpeyden alla minussa elää se sama villikko, johon hän rakastui, vaikka me ihan aina olemme olleet hyvin erilaisia, monella tapaa jopa toistemme täydellisiä vastakohtia. Hän haluaa olla kotona, tehdä töitä virka-aikaan ja vähän yli ja pelata varman päälle ja olla kunnollinen. Minä en. Uskon, että rakkauden ei tarvitse kuolla, vaikka lakkaisin elämästä hänen elämäänsä omani sijaan. Päinvastoin.

Niin, “il faut tanter de vivre“, on uskallettava elää!

Lue lisää: Tammikuussa hapuiltiin jo ruoria omiin käsiin.

23 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.