Valitse sivu

Minä olen kuuluisa suppeahkosta garderoobista ja olemattomasta vaatteidenosteluhalukkuudesta. Vaatekauppojen myyjättärien suurin huvin (ja varmaankin jo kiertävien kaupunkilegendojenkin) aihe on Parkkonen, joka vaatekaupassa aina huutaa Visa-kortti ojossa osta enemmän, osta vielä jotain, minun väännellessä nurkassa käsiäni ulospääsyä rukoillen.

Mutta sitten kun löydän jotain josta pidän, saatan ostaa pari kappaletta sitä samaa. Parit samat mustat pillifarkut, pari samaa mustaa villatakkia, ja monta musta kauhtanaa, jos ei ihan samaa, niin ainakin ihan samanlaista. Tietysti säästyäkseni kaupoissa ramppaamiselta, mutta myös koska todella tiedän milloin olen kohdannut oman vaatteeni. Silloin, kun näytän miljoonalta dollarilta ja silloin kun vaate ei ahdista. Ja silloin kun se sopii mustien ballerinojen kanssa.

Vaatteet käytän ihan loppuun. Pidän samoja vaatteita (no herranjumala pesen tietysti välilllä!) kunnes ne hapertuvat päälleni. On aina surullista, kun lempivaatteesta aika jättää, ja perhana kun ottaa päähän kun vaatemerkit koko ajan vaihtelevat niitä mallistojaan…

Helsingin reissulla, toissa viikolla, ostin Marimekosta mekon. En ole ostanut Marimekosta vaatetta itselleni kai koskaan, mutta tiesin heti ikkunan takana jo, että nyt ehkä onnisti.

Marimekko on ollut minulle mummoni vaatekauppa. Mummoni (se toinen, ei se joka pesi koko ajan seiniä) oli puolestaan aivan erinomainen shoppailija, joka Marimekon lisäksi harrasti mm. Sonia Rykieliä ja ramppasi Espan Della Margassa alvariinsa. Melko cool mummo siis. Mutta Marimekko kuului mummolle, ei mulle. Tähän päivään saakka.

En olisi tietenkään halunnut sovittaa mekkoa Marimekossa, en ikinä halua, mutta Parkkonen pakotti. Ja heti mekon ylläni nähdessään hän sanoi, että sun täytyy ottaa molemmat, raidallinen ja musta. (Sillä ihmeiden ihme, minä todella iskin silmäni ensimmäiseksi siihen raidalliseen! Joka siis ei ole musta!) Mutta minä hyperventiloin jo valmiiksi koko ostostilannetta ja annoin pakata paperikassiin vain sen raidallisen.

Päätin, etten käytä mekkoa ennen kuin pääsen taas Ranskaan, se olisi minun Colombe D’Or-mekkoni, täydellinen vaate, kaikkien asukriisien selättäjä, klassikko.

Mutta tietysti käytin, vedin sen ylleni harmahtavan maanantain s-market-reissun kunniaksi ja patsastelin Hangon kaduilla, kehuja keräten. Mekko oli upea, UPEA! Sen helma on hulmuava ja tarpeeksi pitkä (juuri polven alle), sen kangas on puhdasta, laskeutuvaa puuvillaa. Kauluksen napituksella saa säätää dekolteen anteliaisuutta (näin kesällä erittäin antelias on hyvä) ja mekossa on taskut, joka on ehkä parasta mitä mekolle voi tapahtua. Vyötäröllä on hauska rypytys, josta uumaa voi kuroa enemmän tai vähemmän näkyviin. Hihat saa ihanasti runtattua kyynärtaipeisiin. Mekko on kuin tehty mustien espadrillosten ja korikassien kanssa vaelteluun. (Joita molempia minulla on tietysti monta.)

Soitin siinä itsevarmuuden puuskassa Marimekon Mikonkadun liikkeeseen ja ilmoitin polleana sittenkin varaavani sen mustankin, Parkkonen saisi noutaa reissuillaan. Kerranhan täällä vain eletään, ja mielellään hemmetin hyvännäköisenä!

Mutta auta armias: mustaa Reetta-mekkoa on jäljellä minun koossani yksi kappale koko Suomessa. Yksi kappale!! KOKO SUOMESSA!?

Mekko on Tampereella.

Ja se on varattu.

Kuolen. Saan torstaina tietää onko varaaja noutanut minun mekkoni. Elämäni on niin jännittävää. Sillä välin, jos teillä on suhteita niin…

(Miksi en uskonut Parkkosta, Parkkonen on nero…)

TallennaTallenna